Seurasin auton ikkunasta hiljalleen alas leijailevia lumihiutaleita. Siitä oli neljä kokonaista päivää kun mä lensin Espanjasta Suomeen, enkä edelleenkään voinut sisäistää pohjoisessa vallitsevaa säätä - kuka täällä edes vapaaehtoisesti halusi asua? Tai okei, ilmeisestikin isäni Joonas, tämän nainen Salla, ja niiden --
"Kauanko tässä vielä menee?" kuului tuskainen ääni takapenkiltä.
Niin, niiden pahimpaan teini-ikään päässyt poika Eemil.
"Ollaan just perillä, sitten käydään vaan nakkaamassa Sabina sinne uudelle tallille", isäni totesi rauhalliseen tapaansa ja kaarsi tien yli kotoisan tallin pihaan.
"Joko jännittää?" isäni Joonas kysyi kuin pikkulapselta, jolloin nyökkäsin lyhyesti. Totta hemmetissä jännitti - mähän olin menossa hakemaan mun ekaa omaa hevosta, josta en tiennyt mitään. Paitsi sen, että isäni sanojen mukaan pääsisin pienellä treenillä jatkamaan Espanjassa aloittamaani kisauraa.
Astuin autosta ulos ja käänsin katseeni taaempana oleviin suuriin, puuaitaisiin tarhoihin. Silmiini pisti samantien kimo, pinkkiin loimeen kääritty, siroturpainen puoliverinen. Vatsassa kipristeli kun ajattelin mahdollisuuksia sille, että juuri tuo kyseinen hevonen saattoi olla mun.
"Se tallin omistaja, Hannu, on varmaan tuolla tallissa", isäni sanoi ja sai mut heräämään ajatuksistani. Lähdin seuraamaan reipasaskelista miestä punaista rakennusta kohti, väistellen lumikasoja parhaani mukaan. Mulle oltiin lupailtu että parin kuukauden päästä helpottaisi tän lumen kanssa, mutta mun oli vaikeaa uskoa sitä viime päivien perusteella - jokaikinen aamu ikkunasta ulos vilkaistessani taivaalta tupruutti lisää lunta. Joo, olihan täällä isäni sanojen mukaisesti ihan kaunista, mutta vain siihen asti, kun sain ihailla maisemaa ikkunan lämpimämmältä puolelta.

Löysimme Hannun putsaamasta karsinoita tallin perältä. Annoin isäni hoitaa puhumisen kokonaan, vaikka kyllä multakin suomen kieli luonnistui. Musta ei vain yhä edelleenkään tuntunut siltä, että kuuluisin tänne kylmään, pimeään Suomeen. Ehkä fiilikset vaihtuisi, kun antaisin itselleni aikaa. Ja ehkä oma hevonen saisi mut kotiutumaan nopeammin.
Kuuntelin sivusta kuinka miehet juttelivat niitä näitä täyttäessään ostopapereita, kunnes viimein oli aika lähteä katsomaan itse ostosta - mun tulevaa ruusukehaita ja treenikaveria.
"Hämy on tuolla tarhaamassa", Hannu nyökkäsi ulko-ovea kohti, ja lähti johdattamaan meitä tarhoja kohti. Hämy, kuulosti mielenkiintoiselta. Mun näkökulmasta nimi olis just täydellinen sille ihailemalleni kimolle.
"Se on ollut nyt muutaman kuukauden rennommalla liikutuksella ja kunto on ehkä vähän huonontunut, kun mun tyttö lähti vaihto-oppilaaksi. Virtaa sillä on kyllä silti vaikka muille jakaa!" Hannu selitti lähestyessämme puuaitauksia. Kimo jättiläinen katsoi tuloamme korvat sirosti eteenpäin suuntautuneina, ja mä olin täysin myyty. Toi sen täytyi olla.
Mutta samalla sekunnilla kauniin puoliverisen takaa ravasi lyhytjalkainen, liinakko karvakasa äänekkäästi hörähdellen.
"Sieltähän se Hämy tulikin, mä jo ihmettelin missä se viipyy, kun yleensä ensimmäisenä vastassa", Hannu hymähti mennen nojaamaan portin pieleen.
"Siis onks se toi?" multa pääsi turhankin tahdittomasti, mutta se oli eka asia mikä hämmennykseltäni mieleen kiiri. Hannu katsoi mua yllättyneenä, kuin ei olisi uskonut mun osaavan puhua aikaisemman vaitinaisuuteni vuoksi.
"Jep, tässähän se. Hämäräpelko eli Hämy."
Mä en saanut enää sanaakaan ulos, tuijotin vain läsipäistä otusta suu auki. Toi ei niin ollut se, mitä odotin näkeväni. Ruuna tunki onnellisena turpaansa Hannun syliin ja puhalsi lämmintä ilmaa miehen kasvoille.
"No, mitäs tykkät?" isäni kysyi hymyillen, ja ilmeestään päätellen oli enemmän kuin tyytyväinen hankintaansa.
"Se on.. Erilainen mitä aattelin", sain kakistettua ulos, jolloin Joonas katsoi mua kummastuneena. Tahtoi ilmeisesti välttää konfliktin Hannun edessä, sillä ei jatkanut keskustelua kanssani pidemmälle:
"Noh, jos me pistetään Hämy kyytiin ja haetaan kamppeet tallista, niin pääsette pojan kanssa tutustumaan tulevaan kotitalliinne!"

Vartin kuluttua mä istahdin auton kyytiin, ja vedin oven perässäni kiinni voimalla. Isäni istui kuskin paikalle, ja kääntyi katsomaan mua:
"Et taida olla kovinkaan innoissasi Hämystä?"
"Mä luulin että me äidin kanssa painotettiin, et sen pitää olla valmis kisakentille. Sillä pitää olla potentiaalia kisaratsuksi, ja annettavaa mulle. Toi karvakasa traikussa ei nyt ihan taida vastata noita kriteereitä", mä sanoin odottamaani happamammin. Mä vaan olin niin pettynyt. Toisaalta, mitä mä olin odottanut? Mun isäni ei tiennyt hölkäsen pöläystä hevosista. Ehkä saisin olla tyytyväinen siihen, että toi kopissa oleva eläin edes lueteltiin hevoseksi. Kaivoin puhelimen taskustani esille yrittäen viestiä, etten ollut enää juttutuulella.
"No, ehkä mun olis pitänyt kysyä sulta ekana. Mutta mun kuuleman mukaan suomenhevoset on tosi monipuolisia kavereita, osaaviakin. Kyllä tolla varmasti kisaamaan pääsee, kun kohottaa hetken kuntoa", Joonas rykäisi ehkä vähän pahoittelevasti.
"Toi on joku suomenhevonen? Mä en oo ees kuullu sellasesta", mutisin pitäen katseen luurini näytössä.
"Voidaanko nyt mennä? Mikael oottaa mua jo hallilla", Eemil aloitti takapenkiltä ja olisin voinut mäjäyttää sitä naamaan. Ilman katumusta.
"Mennään mennään. Mutta Sabina", isäni aloitti lähtien liikkeelle tallipihalta, "kannattaahan sun kokeilla edes Hämyn kanssa. Mistäs sä tiedät miten mukavaksi tai taitavaksi se osoittautuu. Jos sä vielä kuukauden päästä oot samaa mieltä, niin katsotaan tilannetta sitten uudelleen."
En vastannut Joonakselle mitään, sillä mun sisällä kuohui edelleen pettymyksen aallot. Isä oli hommannut myös meidän tulevan tallipaikan - jos hommat jatkuisi samalla linjalla, olis meidän kotitalli varmaan pellistä kyhätty pihatto keskellä metsää..

Noin puolen tunnin päästä isäni pysäytti kulkupelinsä pihalle, jonka ympärys oli oikeastaan aika vakuuttava. Astuin ulos kaarasta ja hetken katselun jälkeen onnistuin päättelemään, että suuren punaisen rakennuksen oli oltava ratsutalli. En jäänyt odottelemaan isääni, vaan suuntasin sen enempää ajattelematta ruskeaa puuovea kohti. Heti sisään astuessani tulin paremmalle tuulelle - jo vajaa viikon tauko tallilta oli tuntunut pitkältä ajalta. Kävelin hiljalleen peremmälle ja huomaamattani kasvoilleni hiipi pieni hymy katsellessani uteliaana ympärilleni. Karsinat oli tyhjillään, hevoset olivat varmaan ulkona.
"Hei, tartteetko apua? Näytät vähän eksyneeltä", pitkä, tummapiirteinen mies yllätti mut kysymyksellään. Huonon fiilikseni pohjalta meinasin sanoa jotain kaduttavaa, mutta kerrankin kerkesin sulkea suuni ennen puhumista. Sen sijaan vedin syvään henkeä, ja aloitin paljon asiallisemmin:
"Joo, etin Ririä. Mulla ja mun.. Hevosella on tallipaikka täällä."
Miten oudolta 'oma hevonen' kuulostikaan mun sanomana - se kun ei ennen ollut kuulunut sanavarastooni. Toki outoutta lisäsi se, että juuri traileriin lastaamamme suomenhevonen suoritti kyseistä virkaa.
"Riri on varmaan toimistossa. Oota ihan hetki, mä käyn hakemassa sen", mies sanoi ja katosi sitten jonnekin näkymättömiin. Ei kuitenkaan kauaa mennyt, kun kyseinen mysteerimies palasi luokseni hyväntuulisesti hymyilevän naisen kera.
"Moikka, sä oot varmaan Sabina?" Riri tervehti ja mä nyökkäsin vastaukseksi pienesti hymyillen.
"Sä törmäsitkin jo Kookokseen. Meillä on yleensä enemmänkin porukkaa täällä häärimässä, mutta tää sunnuntaiaamu vetää joukon vähemmäksi. Mutta joo, sulla on varmaan se suokki tuolla ulkona oottamassa?"
"Jep", vastasin samalla ihmetellen, miten rennosti Riri puhui hevosestani. Musta itsestäni tuntui tällä hetkellä siltä, kun kopissa odottava Hämy olisi ollut suurikin häpeän aihe - no, ehkä suomenhevoset sitten olivat nimensä mukaisesti täällä Suomessa hyvinkin normaaleja otuksia.

Ei mennyt kovinkaan kauaa, kun Hämy seisoi omassa karsinassaan ja tallin omistajatar näytti mulle, mihin voisin liinakon varusteet jättää.
"Ehkä tässä oli tärkeimmät. Jos tulee jotain kysyttävää, niin ketä vaan saa vetäistä hihasta. Tervetuloa vielä kerran Lehtovaaraan", Riri hymyili ja lähti sitten kiitokseni saattelemana toimistoaan kohti.
Jäätyäni yksin varustehuoneeseen silmäilin muiden yksityisten kamppeita hitusen kateellisena. Täysistä naulakoista päätellen niitäkin oli täällä ihan useampiakin. Ja kaikki varmasti mua tyytyväisempiä silmäteräänsä. Huokaisten tungin mustan yleispenkin tyhjälle paikalle ja kävelin sitten hiljakseen tallikäytävän puolelle. Hämy hörisi innokkaasti askeleet kuullessani, ja tunki turpaansa karsinan ulkopuolelle. Astuin lähemmäs ruskeaa hevosta ja katsoin sitä syvään henkäisten. Eikö oman hevosen saatuaan pitänyt olla iloinen? Toi sana ei tällä hetkellä kuvannut mun olotilaa. Olihan toi karvapallo aavistuksen söpö, mutta mitä ton kanssa pystyisi tekemään? Tuskin juuri mitään.
Katsoin vielä kertaalleen korvat hörössä möllöttävää suomenhevosta. Tämä ilta menisikin varmaan suokeista googletellessa ja selvittäessä, että voisko meistä ikinä tulla mitään. Yritin olla avoimin mielin, mutta toisaalta koetin sitä taktiikkaa jo aikaisemmin tänään. Ja mitä siitä seurasi? Musta tuli ylipirteän, paksuturkkisen, äänekkään suomenhevosen omistaja. Dang.

---

Riri  //  Oikein paljon tervetuloa teille molemmille Lehtikseen! Tervetuloa myös kansainvälisen kansamme jonon jatkoksi ja sopeutumispoppooseen - mitä näitä nyt ikinä onkaan. Eiköhän Hämykin osottaudu vielä ihan arvoisekseen hevoseksi, kun se saa vain hieman aikaa todistella itseään. Toivotaan kaikki sormet ristissä ainakin, ettei homma ole kuitenkaan täysi farssi jo näin alussa! Saat tarinasta 25 v€