Lappiin muutto oli ollut… outoa. Niin kliseistä kun se olikin, kaikkialla tuntui olevan hirveän avaraa. Tai jos nyt ei tarvitse nätisti sanoa, niin kaikkialla oli tyhjää. Ihmisiä ei näkynyt missään, mutta toisaalta en mä täältä ketään tuntenutkaan. Olin aina ennen ollut hyvä muuttamaan, mutta en ollut koskaan muuttanut minnekään paikkaan, jossa en tuntenut yhtäkään ihmistä. Iltaisin istuin yksin nuhjuisella sohvalla keskellä kämppää ja katselin kavereiden snäppitarinoita Helsingistä. Ikkunasta näkyi laajojen metsien takaa Ylläksen valojen heikko kajo ja huone tuli täyteen hyttysiä.
Mä päätin kuitenkin olla lannistumatta ja hukutin itseni yksinäisyyden sijaan töihin. Lehtis ja sen henkilökunta ja porukat oli osoittautunut todella mukaviksi ja mä viihdyin tallilla ovien avaamisesta sulkemiseen asti. Opettelin ulkoa hevosten nimiä ja tietoja, kuljin Ririn ja Karoliinan askelien perässä kuuntelemassa ohjeita sekä kertomuksia tallista ja yritin tutustua tallilla käyviin ihmisiin parhaani mukaan. Tai tämä oli aina siihen asti, kunnes uusi syksyn tuntikausi alkoi lähentyä.
"Tämän kanssa pitää olla tarkkana, ettei se ala kanttaamaan kulmissa ja kiihdyttämään heti suoralla. Avut pitää antaa selkeästi ja napakasti, pohkeet ja kädet tukee eikä häiritse. Noin miten yleensäkin oikeaoppisesti ratsastetaan", Karoliina hymyili nopeasti mun suuntaan Fionan ravatessa ohi. Tamman hiostunut kaula kiilsi auringon alla sen pärskähtäessä ja heilauttaessa kärpäsiä pois häiritsemästä. Karoliinan ja sen työskentely näytti niin vaivattomalta, etten mä voinut tehdä muuta, kun istua kentän laidalla katselemassa ja ihailemassa kuin alkeistuntilaiset konsanaan. Fiona ravasi ympäri kenttää tarmokkain askelin ja vahvojen takajalkojen poljennan pystyi tuntemaan maassa sen mennessä ohi.
"Fiona on sellainen perinteinen astetta vaativampi tuntihevonen, se ei ole alkeistunneilla hirveässä suosiossa, mutta sennujen listalla sitä toivotaan koko ajan. Eihän tästä kyllä saakaan irti paljon muuta kuin kaahottelua ja tehtävien välttelyä, jos ei osaa pyytää oikein."
Takerruin tiukasti Karoliinan joka ikiseen sanaan ja vinkkiin ja yritin painaa ne mieleen mahdollisimman tarkasti. Nämä hevoset mun tulisi tuntea läpikotaisin jo tästä viikosta lähtien ja osata neuvoa niiden kanssa työskenteleviä ratsastajia. (Hui.) Paria hevosta olin päässyt katsastamaan, mutta mulle ei kuitenkaan ollut vielä tullut tilaisuutta tutustua aivan kaikkiin hevosiin yksitellen, joten jokainen neuvo oli kultaakin kalliimpi.
"Tarkoituksena olisi läpiratsastaa kaikki hevoset tässä kauden alussa ja herätellä ne takaisin työntekoon", Karoliina virkkoi siirtäessään Fionan käyntiin ja antaessa tälle pidempää ohjaa. "Fiona alkaa jo tuntua aika hyvältä, laukkaa pitäisi vielä ehkä työstää, mutta eiköhän tämä kerta ala olla tässä. Seuraavaksi jonossa onkin Nalle.”
Karoliina taputti Fionaa nopeasti kaulalle ja käänsi katseensa tallin suuntaan. Kentälle päin oli kävelemässä kellertävä poni ja sen vierellä blondi tyttö. Tytön nimeä mä en vielä muistanut, mutta moikkasin sitä joka tapauksessa tuttavallisesti. Fiona kääntyi Karoliinan alla portille päin ja pysähtyi hetkeksi.
”Kiitos Emilia”, Karoliina hymyili ponia taluttavalle tytölle. ”Ajattelin, että voisit Heli verkata Nallea, jos sulla ei ole muita kiireitä?”
”Joo tottakai!”
Hyppäsin seisomaan aidalta roikkumasta ja kiiruhdin hakemaan ponia Emilialta. Tunsin taas olevani yli-innokas alkeiskurssilainen, joka sai luvan opettajalta auttaa tallitöissä.
Nallen selkä oli ohut ja koko poni tuntui liukkaalta, aivan kuin se voisi luiskahtaa satulan alta menemään hetkenä minä hyvänsä.
”Se kaatuu vähän kulmissa, huolellisempi ulko-ohjan tuki”, Karoliina huikkasi kentän laidalta. Se oli vienyt Fionan talliin jo jonkin aikaa sitten, mutta ei mun yllätykseksi pyytänytkään Nallea verryttelyistä takaisin. Ruunivoikon ruunan ravi tikitti aika holtittomasti eteenpäin eikä se meinannut rentoutua ja taipua rehellisesti läpi sitten millään.
”Istu syvemmälle satulaan ja ota ympyrällä siirtymisiä. Se on vähän tollainen, aina saa arvuutella mennäänkö ollenkaan ja jos mennään niin kuinka kauan”, Karoliina hymyili rohkaisevasti.
Nallen rehellisen rentoutumisen ja kuuntelemisen eteen piti todellakin työskennellä hiki hatussa. Heti paketin saatuani jotenkin kasaan, yksikin puolen sentin virheellinen horjahdus istunnassa tai kädessä sai sen leviämään uudestaan ja koko poni lähti liihottamaan omin päin pitkin kenttää. Kieltämättä mua turhautti ja vatsan pohjalla velloi pieni pelkokin: entä jos musta ei olisi opettajaksi tän jälkeen, jos Karoliina ja ohikulkevat tallilaiset katsoivat meidän menoa ja miettivät itsekseen, ettei toi osaa edes ratsastaa?
Kuitenkin kärsivällisen ja perusteellisen työskentelyn (lue: taistelun) sekä neljänkymmenen minuutin jälkeen Nallessa alkoi näkyä selkeää muutosta ja jo pitkille pätkille. Se alkoi kuuntelemaan apuja yhä herkemmin ja herkemmin, kokosi itseään ja käytti kunnolla takaosaansakin.
”Viimeinen laukkapätkä oli tosi hyvä, oikein pyörivää ja lennokasta!” Karoliina kehui meitä kentän kulmalta loppuverkan aikana ja mä melkein tunsin poskien punehtuvan, ellei ne olisi ollut jo punaiset kuumuudesta.
”Se olikin tänään vai vähän luimumpi tapaus”, paikalle päätynyt Riri huikkasi Karoliinan vierestä. Apua mitä huomiota, molemmat pomot yhtä aikaa! Saako siinä edes mitään enää sanoa?
”Huomenna sitten alkaa sullakin tunnit”, Riri hymyili mun suuntaan. Vai virnisti?