Omppu oli kuin kotonaan, kun se pääsi maastoon. Siitä oli viime aikoina tullut jo niin maastovarma, että pystyin ratsastamaan sitä käynnissä huoletta aivan pitkillä ohjilla. Se roikotteli tyytyväisenä päätään alhaalla ja nappasi hiekkatien keskipientareelta kasvavat heinänkorret suuhunsa. Niin ei saisi tehdä, kun sillä oli kuolaimet suussa, mutta annoin sen tehdä niin kuitenkin. Ompun käynti ei ollut mikään kaikista tasaisin, vaan siinä sai oikeasti istua, sillä se keikkui puolelta toiselle tamman nostellessa etujalkojaan reippaasti ilmaan, varsinkin tien ollessa hieman epätasainen. Välillä jouduin keräämään ohjat ja pidättämään hieman, ettei Omppu olisi aivan edessä kävelevän hevosen pyllyssä kiinni. Muista kun ei voinut tietää, että potkivatko ne. Omppu ei potkinut muita. Kerran matkaratsastuskisoissa yksi arabi säikähti meidän takana ja sinkosi Omppua päin, mutta tamma ei ollut onneksi välittänyt sen kummemmin tapahtuneesta, vaikka vieras hevonen oli törmännyt tämän takalistoon. Välillä Omppu kuuli jotain ääniä metsästä, jolloin se uteliaana katseli ympärilleen, mutta pysyi kuitenkin jonossa. Ajatuksissani en huomannut, kun jono pysähtyi ja meinasimme Ompun kanssa törmätä edellä olevaan hevoseen. Omppukin taisi olla ajatuksissaan, sillä sekään ei huomannut, että muut pysähtyivät. Kaikki katsoivat eteenpäin, joten mekin Ompun kanssa siirryttiin jonossa vähän sivulle ja katsahdettiin tien päähän, jossa meitä katseli takaisin kummastuneena siro pitkäjalkainen peura.