Tervetuloa Lehtovaaran ratsutilan interaktiiviseen joulutarinaan! Kalenterin mukana pääsee seuraamaan Lehtisläisten kohtaamaa seikkailua joulukuun viimeisinä päivinä tallityöntekijä Helin näkökulmasta. Tarinan twistinä kuitenkin on, että sitä ei ole vielä kirjoitettu valmiiksi.

Tarinaa julkaistaan joulukalenterien luukuissa pala palalta, ja jokaisen käännekohdan jälkeen ohjat annetaan tallilaisille, jotka saavat äänestää tarinan kulusta. Foorumilla olevassa tarinanpalassa on aina liitettynä äänestys, jossa jokainen lukijoista saa äänestää siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi! (äänestäjän tulee olla rekisteröitynyt foorumille)
Tarinalla tulee olemaan kaksi mahdollista juonta (joita voi vakoilla otsikkokuvasta) ja mysteerin kehittyminen sekä mahdollinen ratkeaminen riippuu lukijoiden valinnoista!

❄️ Hyvää joulukuuta ja tervetuloa seikkailemaan! ❄️

Mä olin lumoutunut Lapin talvesta. Olinhan mä kyllä ennenkin lunta nähnyt ja käynyt perheen kanssa laskettelemassakin, muttei ikinä näin pohjoisessa. Auringonvalossa kimaltavat kinokset ylettyivät polviin asti niin, että yhdenkin virheaskeleen jälkeen piti uida takaisin lanatulle tielle. Lapaset olivat täynnä villaan takertuneita lumipaakkuja, joiden irrottaminen oli mahdotonta sormien alkaessa kirvellä samalla sekunnilla kun hanskat otti pois. Lehtovaaran talojen oviin alkoi ilmestyä kauniita jouluseppeleitä, joita kuulemma myytiin Ruotsin puolella olevassa naapurikylässä. Kolarin laskettelukeskukselta loisti valot myöhään iltaan asti ja sen kahvilan kuuman kaakaon tuoksu leijui koko Lehtovaaran yllä. Yhtenä aamuna vanhalta kesälaitumelta oli löytynyt porolauman jäljet ja puista oli nakerrettu jäkälät. Välillä ulkona kävellessä tuntui siltä, kuin olisi astunut suoraan Joulukalenterin joulupukin kylään. Täällä napapiirin toisella puolella talvisessa ilmassa leijui erityistä taikaa.

Olihan siinä eteläisessä talvessa toki puolensa. Alituiset haalarit ja niiden kanssa venklaus alkoi vähitellen ottaa päähän, pään päälle tippuvat lumikasat kuusen oksilta laittoivat hiukset sekaisin ja auringonvaloa oli yhteensä 2 tuntia 59 minuuttia. Ei kolme tuntia, vaan 2 ja 59 minuuttia. Tällasista määristä puhuessa ne yhdetkin minuutit oli ratkaisevia.
”Voi jumalauta se alkaa taas laskemaan”, huokaisin kärsivästi katsoessani ulos tallituvan ikkunasta. Puiden taakse hiipivä aurinko alkoi melkein jopa laskeutumaan nopeammin ihan vaan lisätäkseen mun murjotuksen määrää. Kaivauduin vielä syvemmälle sohvan päällä olleeseen enkkuvilttiin ja vedin kahtia (2) pareja villasukkia syvemmälle mun jalkoihin.

”No hei, kymmenen tuntia enää nii se nousee”, sohvan toisessa päässä makoileva Veronica virnisti.
”Pah. Mä muutan kohta Kanarialle ja annan tän koko pimeen pikkukylän pussata mun- hei heitä tänne pari piparia!”
Kahvinkeitinkulmauksessa seisonut Emilia napsautti vielä viimeistä nappia ja ojensi kokonaista piparkakkulaatikkoa sohvan suuntaan kahvin alkaessa tippua. Pöydältä kuului pari ”meille myös!” huudahdusta, kunnes keskustelu siirtyi uudelleen joululahjoihin ja merkkituotteiden talvimallistoihin. Varustelehteä selailevat Zaida ja Iiris pulisivat innoissaan glitterhuovista ja teddykarvaisista satulansuojuksista Madden, Cassandran ja Minean yrittäessä pysyä kärryillä mukana ja repiä lehteä näkyville myös pöydän toiselle puolelle. Mun ja Vertsun vallatun sohvan vieressä olevalla tuolilla istui Frida, joka yritti olla näkymätön mutta jonka mä näin kuikuilemassa pöydän ja varustelehden suuntaan parikin kertaa. Kerran se vilkaisi muhun päin ja mä läväytin sille vastaukseksi niin leveän hymyn että piparinmurut lensi ja tytön silmissä välähti pieni kauhu.

Pimeä aamu ja lyhyen lyhyt päivä oli ollut ja oli vieläkin ihan luvattoman kylmä, pakkanen narisi ikkunankarmeissa ja ponien turpakarvat oli jäässä. Pihatossa seisonut Ringo näytti lapsien rakentamalta lumiponilta sen kieriessä hangessa ja pakatessaan itsensä täyteen lumipaakkuja. Melkein oli tehnyt mieli lykätä sakset Adelien käteen säälistä sen selvittäessä kovia lumilaattoja Ringon harjasta.

Syystäkin porukka ei ole ollut hirveän innoissaan, hmm, mistään muusta paitsi tallituvassa peittojen alla lojumisesta ja kaakaon litkimisestä. Mä olin melkein tän lojumis-litkimis-pinon päällimmäisenä, sillä Riri ja Karo oli saanut kaikki tuntivuorot tälle päivälle ja tallityötkin jäi vähäisiksi koska enhän mä nyt herkkänä eteläinnaisena pysty talvella tekemään mitään, köh köh atsiu ja väriväri. Onneksi en joutunut ihan yksin toimimaan kahvinkeittimen vahtina, sillä nytkin tallitupaan oli tunkeutunut 90% kaikista tallilla sillä hetkellä olevista. Ririn impulssiostos Kerttu-kissakin nukkui sohvan selkänojan päällä pienessä kerässä tyytyväisesti hyristen.

Meidän lämpimässä värjyttelevien tallilaisten mielenrauha kumminkin keskeytettiin oven avauksella ja inhottavalla pöllähdyksellä kylmää ilmaa.
”Heliiiiiiiiiii…!” ovesta sisään ryntäävä Seera huudahti.
”Mitäää…” murisin peiton alta ja kohotin kättäni paikannuksen avuksi.
”Peikon toppista ei löydy mistää ja Danaltaki on kuulemma hävinny yli puolet harjapakin sisällöstä,” Seera sanoi ja sen jalanjäljissä sisään tullut Inari nyökkäili myötäilevästi.
”Mitä?” Tällä kertaa mä kohottauduin kunnolla istumaan. ”Ootteko tsekannu tarkkaan molemmat varustehuoneet ja kuivauskopin? Tai heinävintin?”
”Joo ollaan ihan kaikki! Mitään ei löytyny, paitsi tämmöset molempien kohilta hyllyltä”, Inari huokaisi ja nosti lapasen peittämää kättään. Lapasen päällä lepäsi yksi ruostunut, punaisella pellavanauhalla sidottu tiuku ja kaksi todella vanhaa kruunun kolikkoa.
”Häh? Mitä ihmettä, me just löydettiin noita Fossen satulan päältä”, Zaida pomppasi ylös pöydän äärestä ja kaivoi taskustaan pienen pussukan. ”Sen satulahuopa oli poissa mutta mä vaan oletin että se on pesussa tai jotain…”