Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
"Menet sinne vaan rohkeasti ja kyllä te juteltavaa keksitte, heppatytöt", äiti hymyili kuin ekaluokalle menevälle pikkulapselle ja pörrötti tukkaani. En edes vaivautunut valittamaan, sillä jännitti niin v*tusti, etten saanut sanaa suusta. Olisi luullut, että tunnelma oli aivan toisenlainen perjantaina pitkän kouluviikon jälkeen, mutta tänään äiti oli hakenut minut uskollisella Rellullaan koulusta ja heittänyt suoraan tallille. Ensimmäistä kertaa tapaamaan uutta hoitoponiani, Belleä. Sen hoitajaksi päättyminen oli ollut minulle yhtä sattumankauppaa, olihan alun perin ollut tarkoitus vain alkaa käydä Lehtovaarassa tunneilla. Mutta hups vain ja minulla oli jo tallissa oma hoitoponi, joka taisi olla nipin napin 6-vuotias. Odotukseni tallin omistajasta eivät olleet kauhean korkealla, sillä kuka sellaisen raakileen ostaisi ratsastuskouluun?
"Moikka." Pamautin auton oven kiinni ja sain loskaa uskollisten Timberlandieni päälle, kun äiti kaasutti renkaat sutien pois tallipihasta.
Tunsin itseni noin tippaakaan kaunistelematta ruusuksi rikkaruohojen keskellä kurkistaessani varovasti sisään tallin ovesta ja nähdessäni porukallisen nauravia tallityttöjä heinänkorsia hiuksiaan ja ratsastushousut jalassa. Minulla sen sijaan oli farkut ja collegepaita, jossa ei ollut edes yhtä pienintä ketsuppiroisketta. Tosin paita kyllä peittyi niin ikään siistin toppatakkini alle.
"Moi! Kuka sä oot?" yksi tytöistä kääntyi ja hymyili minulle ystävällisesti. Uskalsin vihdoin pujahtaa kokonaan sisään talliin kirpeän tuulen armoilta, mutta viimeistään silloin kaikkien katseet kääntyivät minua kohti.
"Silja. Bellen uusi hoitaja", hymyilin hieman ujosti, jolloin alkoi äänekäs keskustelu siitä, kuka piti mainitsemastani ponista ja kuka ei. Yksi kiharahiuksinen tyttö kuitenkin erkani rivistä ja tuli luokseni muiden kadotessa kuka minnekin.
"Mä oon Iiris ja hoidan Ruusaa. Meidän hoitsut taitaakin olla tarhakavereita", tyttö selitti innokkaasti ja väläytti perään leveän hymyn. Tyydyn vain nyökkäämään hänelle hieman kummastuneena. Täällä minä nyt olin, ja kuuluin jo melkein porukkaan!
"Onko Bellellä riimu päässä?" kysyin Iirikseltä ennen kuin lähdimme tarhoille, jolloin tyttö osoitti viereisen karsinan ovea. Niinpä tietysti. Bellellä oli muuten aivan mahtavan hyvä karsinapaikka, josta saattoi helposti seurailla tallin menoa! Naapurina sillä oli upea kermanvärinen puokki, mutta Iiriksen mukaan se oli yksityinen hevonen, joten sain heittää ratsastushaaveet heti alkajaisiksi kaivoon.
Piha oli aivan mahdottoman liukas ja meidän oli pakko pitää tarhojen aidoista kiinni tasapainotellaksemme helpommin kohti hoitoponiemme asuttamaa tarhaa. Temppurata sai Iiriksen ja minut kuitenkin lähinnä nauramaan, kun luistelimme vaappuen oikealle tarhalle päin.
"Tässä", Iiris huokaisi lopulta ja manasi sitten, kun ilmeisesti tämä Ruusa oli jämähtänyt tarhan perälle, eikä sillä näkynyt olevan aikomustakaan liikkua. Belle sen sijaan ravasi lennokkain askelin heinäkasalta minua vastaan ja hirnui kimeästi hevoselle, jota parhaillaan talutettiin pois maneesista.
"Voi että kun sinä olet kaunis", ihailin pujahtaessani aitalankkujen ali sisälle tarhaan. Belle tuli nuuhkimaan sormiani ja sen hengitys höyrysi kämmentäni vasten. Puin ponille nopeasti riimun päähän ja napsautin riimunnarun lukon kiinni, sillä se olisi voinut milloin tahansa saada mieleensä karauttaa takaisin tarhakaverinsa luokse. Iiris oli toisaalta nähtävästi saanut kimotammansa kiinni ja tarpoi parhaillaan läpi lumikinosten meitä kohti. Belle taas oli ruunikko eikä sillä ollut missään merkin merkkiä. Se taisi myös olla klipattu päätellen siitä, että se oli kääritty paksuun kaulakappalelliseen toppaloimeen.
"Jos nyt meinaa kaatua, voi ottaa ponista tukea", Iiris vitsaili, joka sai minut nauramaan. Tosiaan, niillä taisi olla hokit.
"Sitten mentiin!" vastasin vieläkin hilpeyttä äänessäni ja avasin meille portin lähtien taluttamaan Belleä letkan ensimmäisenä. Menetimme tosin pian ykköspaikan tummahiuksiselle tytölle, joka talutti pörröistä islanninhevosta.
"Ootko uusi? Mä oon Viveka ja tässä on Muska", tyttö esittäytyi selvästi ylpeänä suloisesta hoitoponistaan. Hän kääntyi katsomaan minua vinosti hymyillen.
"Joo. Silja ja hoidan Belleä", totesin jo rutiininomaisesti. Taputin vierelläni asiallisesti kävelevää ponia kaulalle yllättyneenä siitä, että se oli niin tottunut ratsastuskoulun menoon. Oliko se muka oikeasti kuusivuotias?
Tallissa väki sen kuin lisääntyi, mutta joku tiesi selittää, että hevosten laittaminen tunnille oli aloitettu. Pyöräytin Bellen hetkeksi karsinaansa ja kävin sitten katsomassa ilmoitustaululle jätettyjä tuntilistoja, joista selvisi, että Belle menisi illalla yhdelle tunnille, mutta muuten sillä olisi vapaa. Niinpä päätin kiilata nopeasti pesariin päästäkseni suihkuttelemaan ponin mutaiset jalat puhtaiksi. Säätäessäni vettä sopivan lämpimäksi pesuboksin eteen pysähtyi nainen paksussa toppatakissa huppu päässään. Vain yksi punaruskea hiussuortuva pilkahti hupun alta.
"Moi! Säkö olet Silja?", nainen kysyi, jolloin nyökkäsin hänelle kummastuneena. Mistä hän tiesi nimeni?
"Hyvä! Riri, tallin omistaja", huppupää esittäytyi ja ojensi kätensä, "onneksi muut näköjään auttoi sut alkuun, mulla oli vähän hommia tuntilistojen kanssa kun yksi heppa on saikulla." Ojensin Rirille oikean käteni ja pitelin vesiletkua vasemmalla. Belle ei onneksi ollut vesisuihkusta moksiskaan ja homma oli nopeasti hoidettu.
"Joo, täällä pääsee nopeasti porukkaan", hymyilin ohimennen Rirille napatessani hyllystä pyyhkeen kuivatakseni Bellen jalat, enhän halunnut, että sille tulisi kylmä.
"Belleltä voisi muuten leikata vähän vuohiskarvoja, kun ne on päässyt venähtämään", Riri ohjeisti, mutta katosi sitten taas jonnekin. Onneksi löysin sakset helposti ja sain siistittyä ponin vuohisia nopeasti. Pesarille taisikin olla jo jonoa.
Sidottuani Bellen kiinni sen omaan karsinaan riisuin tamman toppaloimen vain todetakseni, ettei missään ollut pölyhiukkastakaan. Päädyin kuitenkin nopeasti sukimaan ponin läpi pölyharjalla ja tarkistin sen jalat. Niissä ei tuntunut nestettä ja kengätkin olivat kaikki paikoillaan. Samalla hieman tutustuin Belleen ja rapsuttelin sitä säästä, josta tamma näytti nauttivan täysin siemauksin! Lopulta puin ponille sen tallitoppiksen ja istahdin sen karsinan nurkkaan. Belle tuli heti uteliaana tutkimaan käsiäni herkkujen varalta, ja muistinkin ottaneeni omenan mukaani (oikeastaa omaksi evääkseni), joten puolitin hedelmän ja syötin sen hoitsulleni. Herkun kadottua parempiin suihin tuli Belle suupielet vaahdossa tutkimaan, olisiko herkkuja viekä lisääkin, mutta se joutui pettymään.
"Olen pahoillani, arvon prinsessa, mutta enempää ruokaa ei tipu", virnistin ponille, joka katseli minua silmät suurina kuin nälkäkuoleman partaalla. Olin tainnut löytää uuden ystävän.
Me muutettiin jo ennen hiihtolomaa. Siitä oli nyt yli kuukausi, vaikka aika tuntui tuhannelta vuodelta. Mun elämä oli ollut sen jälkeen yhtä helvettiä, siinä missä se oli vielä kuukausi aiemmin ollut ihanaa pilvilinnoissa haaveilua ja poniunelmia. Siellä takapajulassa ei ollut edes tallia! (Ei sillä, että Lehtovaara muka olisi joku suurkaupunki, mutta kuitenkin.) Eikä mikään ollut muuttunut yhtään paremmaksi, kun mun vanhemmat oli alkaneet riitelemään. Ja nytkö ne eroaisi? Mitä mun elämälle sitten tapahtuisi?
Ne kysymykset oli pyörineet mun päässä jo viikon päivät, kunnes tajusin, että tälläkin myrskypilvellä oli hopeareunus: isä muuttaisi takaisin meidän vanhaan kämppään heti ensi viikolla. Saisinkohan mä lähteä sen mukaan? Mulla oli ikävä Lehtovaaraa ja poneja. Vaikka soittelinkin Adelielle ja Cassandralle melkein joka päivä tai päällystin uuden huoneeni seinät kuvilla Fossesta ja Rimpusta, ei ikävä silti raastanut sydäntäni yhtään sen vähempää. Miten kaiken voisi vain palauttaa ennalleen? Itkin itseni uneen ja näin painajaisia siitä, miten Fossea ja Rimpua nyt taputtelisi joku uusi parempi hoitaja, joka nostaisi ne kilpailu toisensa perään ykkössijalle. Kukaan ei ymmärtänyt mun tuskaa, eikä uudella luokallakaan ollut ketään poni-ihmistä. Kaikkia kiinnosti vain cheerleading ja jalkapallo. Oltiin suunniteltu Adelien kanssa pakosuunnitelmaa heti muutosta lähtien, mutta tänään olin ilmoittanut sille muuttuneesta tilanteesta. Nyt mun viesti-ilmoitukset täyttyi särkyneiden sydämien sijaan ehjistä sellaisista. Mä palaisin takaisin!
* * *
Tuntui, että oli kulunut ikuisuus siitä, kun olimme ohittaneet Kolarin ainoat liikennevalot, eikä Lehtovaara silti vielä näkynyt navigaattorissa. Katseeni harhaili tutuissa metsiköissä, jotka tosin näyttivät aivan erilaisilta nähdessäni ne ilman valkoista lumipeitettä. Kevät merkitsi aina muutosten aikaa ja mietin, mikä tallilla oli muuttunut. Vertsu oli päivitellyt ahkerasti instagramiin tilannepäivityksiä Tie Tähtiin -kisoista, jotka tänä vuonna oli menneet meiltä tyystin sivu suun. Olisiko joku muukin muuttunut? ”Iskä, milloin me ollaan pe —” Ajatukseni katkesi, kun näin automme kaartavan tutun kerrostalon pihaan. Huoneeni ikkunalla ylimmässä kerroksessa roikkuivat vieläkin jouluvalot, mutta en huomioinut niitä vaan heitin repusta turhat tavarat auton penkille ja ponkaisin ylös autosta. ”Mä meen tallille, puran kamat illalla!” huikkasin juostessani päätä pahkaa varastolle, jonne pyöräni oli päätetty jättää ja josta se olisi pitänyt hakea toisen muuttokuorman mukana, jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Vanha Poni ei sentään ollut hukkunut pölykerroksen alle, vaan tummanvihreä väri oli vielä erotettavissa. Ei enää kauaa.
Pyöräni tuntui rullaavan tallitiellä kuin itsestään, joten minä saatoin keskittyä tunnistamaan ääniä tallilta kantautuvan puheensorinan joukosta. Oliko tuo Minttu vai Rosa? Heillä oli niin samanlaiset äänet keskenään, että menin aina sekaisin. Vasta nyt jännitys ehti hiipiä kehooni ja jäin jarruttelemaan loivassa alamäessä. Mitä jos muut eivät enää haluaisikaan nähdä minua? Minä se olin heidät tylysti jättänyt, joten eihän heidän tarvitsisi enää pitää minusta. Negatiivisille ajatuksille ei kuitenkaan jäänyt sijaa, kun pysäytin pyöräni parkkikselle ja kohtasin ulkona seisovien tallilaisten katseet. ”ZAIDA!! Sä tulit!” Adelie kiljaisi ja ryntäsi halaamaan minua. Silloin annoin kyyneleiden tulla.
”Mulla oli sua ihan sairaan kova ikävä”, Adelie nyyhkäisi ja pyyhki kyyneleitä. Onneksi olin itse osannut varata nenäliinoja taskuun, joten kaivoin muutaman esiin ja tarjosin yhtä Adelielle. Cassandrakin tuli halaamaan minua, ja hieman kauempana seisoneet Iiris ja Minttu tulivat myös tervehtimään. ”Miksei mulle kerrottu tästä mitään?” Iiris kummasteli silti pilkettä silmäkulmassaan, mutten saanut sanaa suustani. Keskityin vain katselemaan kyyneiletä poskiltani kuivaten hieman ympärilleni. Hevosia ei näkynyt tarhoissa, joten osa oli varmaankin tunnilla. Ristin huomaamattani sormeni sen puolesta, että Rimpu ja Fosse olisivat tavattavissa. ”Sä varmaan haluat nähdä sun hoitoponit?” Minttu kysyi hymyillen, jolloin nyökkäsin hänelle vieläkin hieman pää pyörällä kaikesta. Silloin kuitenkin tajusin, etteivät ne enää minun hoitoponejani olleet. Uskoin kuitenkin Danielan ottaneen ohjakset haltuunsa team Fossessa ja Seeran huolehtineen Rimpusta ja Pontsosta parhaansa mukaan. Huomasin taas pidätteleväni kyyneleitä, kun lähdimme kävelemään kohti tallia. ”Sä saat sitten kertoa mulle ihan kaiken! Oliko siellä koulussa edes söpöjä poikia? Ja oliko sen tien nimi oikeasti Mansikkakuja? Entä sitten...” papupata-Adelie pääsi vauhtiin, mutta en edes pyöräyttänyt silmiäni, olinhan minä tätä tapaamista odottanut kuukauden päivät.
Tallissa tuoksui samalle kuin aina ennenkin, mutta vedin silti keuhkoni täyteen ihanaa hevosen tuoksua. Heti ovelta meitä tervehti kuvankaunis ruunikko poni. Muistin hämärästi nähneeni kyseisen ponin ohimennen, mutta en edes tiennyt sen nimeä. En myöskään viitsinyt kysyä, mutta onneksi karsinakyltistä tamman nimeksi paljastui Belle. Se hurmasi minut heti suloisella katseellaan, joten painoin mieleeni, että kysyisin Ririltä joskus päästä ponin selkään. ”Toi on tosiaan Belle, jos muistat. Se tuli silloin Maxin kanssa silloin tammikuussa”, Adelie muisteli. ”En mä nyt sentään mikään dementikko ole!” irvistin hänelle ja näytin kieltä. Kuinka olinkaan kaivannut tallikavereita! Olisin osannut Fossen karsinalle vaikka unissani, mutta kävelin silti Adelien perässä varmistaakseni oikean reitin. Tallikäytävä tuntui aina van pidemmältä ja minun ripeä kävelyvauhtini pahaiselta laahustukselta, mutta lopulta Adelie pysähtyi.
”FOSSE!” kiljaisin painaen sitten käden suuni eteen hieman nolona huudettuani tallissa. Unohdin sen kuitenkin heti, kun poni hirnui minulle! ”Voi rakas, sä muistat mut”, sanoin ääni särkyen, kun onnenkyyneleet tulivat uudelleen. Painoin pääni Fossen turpaa vasten ja rutistin sitä niin lujaa kuin uskalsin. ”Mä en enää ikinä jätä sua, mä lupaan”, mumisin puoliksi itselleni ja puoliksi Fosselle, kun nostin katseeni ja katsoin taas rakasta hoitoponiani. Olikohan se laihtunut vähän? Ainakin sellaisen osaavan ponijunnun kuin Danielan kanssa ruuna ainakin pääsi kunnolla hommiin. Juuri silloin kuulin kuitenkin kengänkantojen kopisevan takanani. Käännyin ympäri silmät turvonneina ja posket kyyneleistä raidallisina, jolloin vähiten olisin halunnut nähdä Ririn. Nyt tallinomistaja kuitenkin seisoi edessäni ja huomasin hänen suupielillään hymynkareen. ”Säkö siis olet tullut takaisin?” Riri hymyili, jolloin nyökkäsin pienesti. Punapää naurahti hieman ujolle reaktiolleni ja halasi minua sitten. ”Kyllä minullakin oli sinua ikävä”, Riri myönsin hymyillen, ”haluat varmaan nähdä myös Rimpun?” Nyökkäsin taas. Enkö osannut enää edes puhua?
Rimpu oli onneksi pihatolla, ja siellä näin myös, kuinka paljon Pontso oli kasvanut! Olikohan se jo isompi kuin emänsä? ”Pontson ratsukoulutus on tarkotuis alottaa pian, niin aattelin jos sä olisit kiinnostunut nousemaan ponin selkään?” Riri tiedusteli samalla, kun rapsuttelin shettiksiä taas uudet kyyneleet silmissäni. ”Tääkö sulla oli taka-ajatuksena koko ajan?” yritin kuulostaa huvittuneelta, mutta sain aikaiseksi vain käheää piipitystä. Riri vaikutti hieman vaivaantuneelta ja raaputti niskaansa, mutta mä vain virnistin ja heilautin kättäni. ”Mä teen sen oikeasti mielelläni. Jos sä vaan luotat että mun taidoilla siitä tulee asiallinen”, hymähdin ja katselin, millainen likakerros kynsieni alle oli kertynyt ponien rapsuttelusta. ”Sun kanssa siitä saadaan vaikka laukkaponi!” Riri naurahti.
”Riri muuten...”, aloitin hieman vaivaantuneena kävellessämme takaisin kohti tallia. ”Niin?” punapää kääntyi katsomaan minua, joka sai minut tuntemaan itseni vielä pienemmäksi ja ujommaksi. ”Että ketä mä voisin alkaa hoitamaan? Kun Rimpulla ja Fossellahan on jo hoitajat nyt”, mutisin puoliksi takkini kaulukseen. Tuskinpa niitä hoitohevosia nyt kauheasti ainakaan olisi vapaana, mutta eiköhän Pontsostakin riittäisi mulle tarpeeksi tekemistä. ”Kiinnostaisiko sua Belle? Sillä ei oo vielä hoitajaa”, Riri tuumi hymyillen, ihan kuin hän olisi tiennyt ihastuneeni poniin salaa. ”Oikeastiko? Tietysti!” innostuin ja melkein kapsahdin Ririn kaulaan onnesta. Juuri sellaista pientä haastetta kuin Belle olinkin kaivannut, vaikka kirpaisihan se hieman, ettei Fosse tai Rimpu enää ollut melkein kuin omani. Mutta onneksi tästä oli alkamassa uusi ihana hevoskesä Bellen kanssa!
* * *
Kun velvollisuudet oli hoidettu pois alta, keitti Minttu kaikille kuumat kaakaot vaikka kevät olikin jo alkamassa. Höyryävä kuppi kädessäni istahdin tutulle, aina yhtä narisevalle sohvalle Iiriksen ja Adelien väliin, ja peityin saman tien kysymystulvan alle. Olin jo unohtanut kuinka paljon porukkaa Lehtiksessä oikeasti oli, sillä lähes jatkuvasti sisään lappasi lisää väkeä, jotka halusivat kuulla jo kaiken kerrotun aina uudestaan ja uudestaan, eikä kukaan edes huomannut sateen alkaneen rummuttaa ikkunaa. Aurinko oli jo painumassa mailleen, kun joku viimein huomasi sen. ”Haluuko joku kyydin?” Julle tiedusteli, mutta suurin osa halusi vielä jäädä tallille. ”Mulle kelpais”, virnistin hiuksensa violeteiksi värjänneelle naiselle ja lähdin seuraamaan häntä parkkikselle. ”Mä tulin kyllä pyörällä, mutta voin jättää sen tänne ja hakea sen sitten huomenna”, selitin, mutta Julle vain totesi, että kyllä takakonttiin mahtui. Ja yllättävän hyvin vielä mahtuikin!
Matka kotiin sujui aika lailla hiljaisuuden vallitessa. Nojasin poskeani kylmään ikkunaan ja katselin, kuinka vesipisarat valuivat sitä pitkin maahan. Autoradiosta soi Juha Tapio. ”Älä lähde vielä pois, pysy vielä hetki siinä, Jospa meitä vielä ois, se ei ois mahdotonta…” muodostin sanat hiljaa huulillani ja nieleskelin taas kyyneileitä. Missä vaiheessa musta oli tullut tällainen itkupilli? Pian olimme jo kotipihassani, jolloin nousin ulos autosta ja kiitin Jullea kyydistä. Jäin vielä vähän viivyttelemään ovenrakoon välittämättä sateesta, joka valui hiuksiani pitkin niskaan takin alle. ”Zaida?” Julle pysäytti minut vielä kun olin jo kääntymässä. Mitä nyt? ”Tervetuloa kotiin.”
Maanantai oli tänään ollut yllättävän mukava päivä maanantaiksi kun oli taas nähnyt kaikkia vanhoja koulukavereita, mutta eniten kuitenkin vilkuilin kelloa ja laskin minuutteja koulupäivän loppumiseen. En ollut eilen päässyt tallille, kun muuttolaatikoissa oli ollut niin paljon purettavaa, mutta tänään olin pakannut tallivaatteet ja eväät reppuun mietteissä polkea pyörällä suoraan koulusta tallille. Niinpä, kun kello vihdoin pärähti soimaan, sulloin jo valmiiksi rypistyneen matikanvihkoni reppuun ja juoksin pyörätelineille. Uskollinen Ponini nökötti paikallaan Adelien pyörän vieressä, joten odotin vain bruneten ilmestyvän koulurakennuksen syövereistä ennen kuin polkaisimme pyörämme kilpaa liikkeelle.
Loska roiskui tallin pihassa autoltaan tulevan Rosan päälle, kun jarrutimme vesilammikoissa liirtäen pyörämme ennen seinään törmäämistä. ”Hei, mä kävin jo suihkussa!” Rosa kiljaisi leikkisästi ja suojasi itseään käsillään. ”Sori”, Adelie pahoitteli, mutta sitten purskahdimme molemmat nauruun. Kumpikaan ei jaksanut jäädä lukitsemaan pyöriä, sillä seuraava kilpailu oli, kumpi ehtisi ensin vessaan vaihtamaan vaatteita. ”Tallissa ei sitten juosta!” huomautin Adelielle tallin ovella, jolloin tyttö katsoi minua tuimasti huomatessani itsekin, että minun olisi pitänyt sanoa samat sanat itselleni. Päästin kuitenkin kohteliaasti Adelien ensin vaatteiden vaihtoon ja jäin tallitupaan keskustelemaan siellä varustemainoksia selailevan Veronican kanssa. ”Miltäs Lehtis taas maistuu”, tyttö kysäisi virnistäen, jolloin vastasin sitä samaa kuin kaikille muillekin; ihanalta. Oikeasti olin vieläkin vähän sekaisin siitä, etten enää noin vain voinutkaan pyytää äitiä letittämään hiuksiani aamuisin, mutta ainakin tallilla oli kivaa ja se oli pääasia. ”Ja säkö hoidat nykyään myös Maxia?” tiedustelin puolestaan Vertsulta, joka nosti katseensa varustelehdestä ja hymyili minulle. ”Jep! Mä ihastuin siihen niin palavasti etten voinut vastustaa kiusausta”, blondi myönsi, ”miksi oot muuten tallilla farkuissa?” ”Tulin suoraan koulusta”, selitin, ”meen vaihtamaan vaatteet heti kun Adelie tulee vessasta.” Mikäköhän tytöllä muuten kesti? ”Ade! Mikä kestää?” huusin hänelle, ja aluksi vastausta ei edes kuulunut. Lopulta Adelie suvaitsi kuitenkin vastata. ”Mä... musta tuntuu että mä jäin lukkojen taakse! Tää ovi ei aukea”, tytön hätääntynyt ääni kuului vessan oven takaa. ”Voihan räkä! Mutta älä huoli, kyllä me sut ulos saadaan —”, aloitin, mutta Adelien huvittunut huuto keskeytti minut. ”Lankaan lensit! Aprillia, Zaida!” Samassa vessan ovi aukesi ja Adelie astui ulos virnuillen. Miten saatoinkin olla niin tyhmä, että uskoin kaiken!
* * *
”Meidän pitää kyllä tehdä Rirille ja Helille joku pila”, selitin Adelielle vaatteita vaihtaessani keksimääni suunnitelmaa, ”niin miten olis, jos vaihdettaisiin hevosten karsinapaikkoja! Silleen, että nimikyltit tietysti pysyis vanhoilla paikoillaan.” ”Mahtava idea!” kuului yhtäkkiä tallituvan ovelta. Se ei ollut Adelie, vaan Maisa, joka oli nähtävästi salakuunnellut koko keskustelun. Mulkaisin aluksi tyttöä paheksuvasti, mutta myönsin sitten, että pilan toteuttamiseen tarvittaisiin kaikki liikenevät kädet. ”Hyvä! Sitten sun pitää vaan kysyä, millon Riri tulee tallille”, Adelie selvensi, joten kaivoin puhelimeni esiin ja etsin Ririn numeron. Millon tulet tallille, näpyttelin hänelle ja katsoin sitten kysyvästi Adelieta. ”Sano sille vaikka, että rehulasta puuttuu Bellen ruokintaohjeet”, tyttö keksi ja Maisa näytti peukkuja. Riri vastasi varmaankin vain unohtaneensa asian ja tulevansa tallille heti puolen tunnin päästä. ”Sitten vaan toteutetaan meidän suunnitelma!” Maisa löi kätensä yhteen ja nousi ylös sohvalta. ”Mun suunnitelma, jos ollaan tarkkoja”, virnistin, mutta lähdin sitten Maisan ja Adelien perässä talliin.
”Laitetaanko Hoo Muskan karsinaan?” Adelie kysyi ottaessaan Jullen itse sinisellä teddyllä tuunaamat päitset karsinan ovesta. ”Joo! Ja Reiska ja Fosse vaihdetaan keskenään!” Maisa keksi, mutta pyysin häneltä saada itse taluttaa entistä hoitoponiani. ”Ruusan ja Cassun vois kanssa vaihtaa”, tuumin taluttaessani Fossen isomman tallikaverinsa karsinaan, johon ruuna suhtautui hieman epäilevästi mutta päätti kuitenkin astua sisään. Saimme avuksemme myös paikalle saapuneen Iiriksen, joka kertoi alkaneensa hoitaa Pontsoa ja Rimpua kakkoshoitajana. ”Siistiä! Pontso pitää sitten kouluttaa tosi kiltiksi poniksi”, virnistin Iirikselle hänen taluttaessaan Peikkoa Donnan paikalle. ”Mahtaa Riri nyt yllättyä, kun ovelta tervehtiikin Nalle eikä Hippu!” Adelie totesi nostaen kätensä lanteilleen ja katsoen työnsä tulosta. Olimme onnistuneet vaihtamaan hevoset varsin nopeasti, joten Riri tulisi vasta kymmenen minuutin kuluttua. Meillä olisi hyvin aikaa keittää kaakaot ja sepittää itsellemme hyvä alibi.
* * *
Tallin oven narina kuului selvästi tallitupaan asti. ”Nyt se tulee”, Adelie kuiskasi ja yritti laittaa naamansa peruslukemille huonolla menestyksellä, sillä hän ei voinut olla hymyilemättä hieman. Itse onnistuin pitämään pokerinaaman aika hyvin, kun Riri avasi taukotuvan oven. ”Hei Adelie ja Zaida! Ettekö te osaa lukea vai miksi ihmeessä hevoset on ihan väärillä paikoilla?” punapää kysyi selvästi kummastuneena. ”APRILLIA!” huusimme Maisan, Iiriksen ja Adelien kanssa yhdestä suusta purskahtaen sitten nauruun. Riri katsoi meitä edelleen hieman kummissaan, mutta lopulta hänkään ei voinut olla nauramatta. ”Saitte kyllä aika hyvin jekutettua!” Riri myönsi, ”mutta nyt hevoset oikeille paikoille ennen kuin tuntilaiset tulee, mars!” Silloin punastuimme hieman, mutta tottelimme silti kiltisti Ririä ja juuri ennen kuin ensimmäinen tuntiratsastaja astui talliin, oli viimeinenkin hevonen oikealla paikallaan. Adelie päätti alkaa puhdistaa Ringon ja uuden hoitohevosensa Hipun karsinoita heti kun tuntilaiset lähtisivät tallista, mutta Bellen karsina kiilsi puhtauttaan enkä tiennyt mitä tehdä. ”Haluisiko Zaida mennä kävelyttämään Belleä maneesille? Saisitte molemmat vähän liikuntaa, kun Bellellä on vasta illemmalla tunnit”, Riri ehdotti kuin pelastavana enkelinä, joten suostuin hänen tarjoukseensa heti. Punapää kehotti laittamaan tammalle suitset ja niihin kiinni juoksutusliinan, sillä ponilla oli kuulemma ollut pöllöenergiaa. Shettikset olivat kuitenkin koulineet minusta sen verran päättäväisen, etten pelännyt ottaa haastetta vastaan.
”No kuka on kaunis”, lepertelin Bellelle saapuessani sen karsinalle harjakassi toisessa kädessä ja suitset sekä juoksutusliina toisessa. Tamma tuli heti uteliaana tervehtimään minua karsinan ovelle ja sai tietysti heti rapsutukset. Ripustin kantamukseni karsinan ovessa olevaan koukkuun ja astuin pölyharja kädessäni karsinaan. Bellellä oli selvästi ollut loimi päällään, sillä se oli varsin puhdas, ainoastaan sen häntä oli täynnä heinänkorsia joita sain nyppiä pois hyvän tovin. ”Missä heinäkasassa sä oot piehtaroinut”, päivittelin Bellelle silti lempeällä äänellä, sillä en tietenkään tarkoittanut sitä oikeasti. Miten olinkaan kaivannut hevosten kanssa puuhailua! Tai ylipäätään pystynyt elämään ilman sitä?
Kun olin saanut Bellelle kamat päälle, tuli Adelie vielä huikkaamaan Ririn kehottaneen laittamaan ponille fleecen päälle, olihan se kuitenkin klipattu. Pyysin saman tien Adelieta toimimaan juoksupoikana ja tuomaan minulle tummansinisen fleeceloimen satulahuoneesta. ”Kiitos”, huikkasin vielä tytölle heipat ennen kuin hän hävisi taas auttamaan tuntilaisia. Pääsimmekin juuri ennen tuntilaisvyöryä ulos tallista. Riri oli kehottanut menemään maneesille, mutta koska sää kerrankin suosi, päätin kiertää kerran maneesilenkin ennen halliin menemistä. Belle oli selvästikin kerännyt hieman ylimääräistä energiaa ja se olisi voinut pyrähtää lentoon hetkenä minä hyvänsä, mutta yritin itse pysyä rauhallisena ja päättäväisenä. Poniparalla oli niin paljon tutkittavaa, että sen korvat pyörivät villisti joka suuntaan kuin hyrrät. ”Meistä tulee varmasti hyvä tiimi”, höpötin Bellelle kiertäessämme maneesia, jonka ikkunoista saatoin nähdä Vertsun ratsastavan Maxilla yksäreille varatulla alueella. Sinne mekin kohta suuntaisimme Bellen kanssa. Ensin kuitenkin suljin silmäni, vedin keuhkoni täyteen hevosentuoksua ja nautin siitä että sain vain olla tässä.
Oli muuten ollut aivan hiuskarvan varassa etten olisi saanut uutta vaaleanpunaista wilmamerkintää tänään koulussa, kun puhelimeeni kilahti viesti kesken oppitunnin. En koskaan muistanut sammuttaa puhelimestani ääniä, mutta yleensä se ei haitannut, sillä kukaan täysjärkinen ihminen tuskin lähettäisi viestiä tai yrittäisi soittaa kesken koulupäivän. Juuri tänään Riri oli kuitenkin päättänyt lähettää tallilaisille kutsun kevättalkoisiin also known as tarhojen siivoamisurakkaan! Minulla ei tainnut olla muita vaihtoehtoja kuin mennä paikalle, mutta sain sovittua että otettaisiin Bellen ja Ruusan tarha Iiriksen kanssa puoliksi, olivathan hoitsumme tarhakavereita. Riri saisi kuitenkin kuulla kunniansa viestien lähettelystä keskellä päivää... tai sitten pitäisi vain muistaa laittaa puhelin mutelle päivän ajaksi.
Matka tallille taittui tuttuun tapaan pyörällä tehtyäni kuitenkin ensin hieman läksyjä, odottihan niitä huomiselle taas vaihteeksi valtava vuori. Historian läksyjä minun ei onneksi tarvinnut vaivautua tekemään, sillä opettajamme ei kuitenkaan koskaan muistanut antaneensa läksyä ja unohti silloin myös tarkistaa kaikkien tehneen ne. ”Toivottavasti Riri edes tajuaa tarjota talkoolaisille pullakahvit vaivanpalkaksi”, Iiris tuumi viilettäessämme tallinmäkeä alas pyörillämme. ”Eiköhän! Tai ainakin mä voin, ostin kaupasta vappumunkkeja”, Adelie virnisti ja hänen takapakkarillaan istuva Seera kaivoi tytön repusta mainitut herkut sydänemojit silmillään. ”Mä en ymmärrä teitä, ootte jotain ihme vappufriikkejä”, naurahdin, mutta lisäsin vielä perään, että munkit maistuivat aina! Päästyään tallinpihaan kulkueemme parkkeerasi pyörät tallin seinustalle ja lähti kohti rakennusta, jossa Riri, Heli ja pari hoitajaa jo odottelikin. Paikalla oli lähinnä uusia kasvoja, jotka halusivat varmistaa luotettavuutensa, mutta yllätyksekseni tallituvasta löytyi myös asukriisin kanssa tuskaileva Veronica. ”Rossu on tietysti just kipeenä tänään, niin jouduin sitten raahautumaan paikalle”, tyttö huokaisi minulle sen verran hiljaa, ettei Riri kuullut, jolloin väläytin hänelle muka-surullisen ilmeen. ”Lainaa vaikka mun kumppareita”, totesin sitten Vertsulle, sillä näin jo hänen ilmeestään, ettei uusia lenkkareita viitsisi liata mutaisissa tarhoissa.
”Noniin! Mukavaa että meitä on paikalla näin monta, niin suoriudutaan hommasta nopeammin! Agenda on siis putsata hoitohevosensa tarha puhtaaksi talven jäljiltä, palkkana mehutarjoilu pihalla”, Riri selitti ja sohvilta kuului hyväksyvää muminaa. Heli muistutti näyttämään uusille, mistä kottarit ja muut tykötarpeet löytyisivät, mutta sen enempää meitä ei pidätelty, vaan kaikki säntäsivät niin nopeasti kuin uskalsivat hakemaan itselleen parhaat talikot. ”Mä varasin meille nää pinkit!” hihkuin innoissani Iirikselle hänen laahustaessaan muiden perässä tallituvasta. ”Ei mitään saumaa, että olisi kannattanut enää rynnätä muiden perään”, tyttö huokaisi ja huomasinkin hänen linkuttavan hieman. Tilanne kertoi Ruusan taas astuneen hänen varpaittensa päälle. Hymyilin hänelle pahoittelevasti, ennen kuin seurasimme muita tarhoille päin.
Koska kottikärryjä ei riittänyt kaikille omia, jaoimme sellaisen Nadan tarhaa puhdistavan Helin kanssa. Sovimme Iiriksen kanssa, että kumpikin putsaisi yhden puolikkaan tarhasta, ei yhtään sen vähempää eikä yhtään sen enempää, sillä ei tietenkään olisi reilua, jos toinen pääsisi helpommalla. Annoin Iiriksen hoitaa jaon, sillä hänellä oli sisaruksia, jolloin varmasti ymmärsi paremmin tasajaon merkityksen. Sitten rupesimme vain lappamaan lantaa kottareihin. ”Kattokaas tytöt mitä mä löysin! Jos löytyy lisää aarteita niin sanokaa vaan mulle”, Heli esitteli löytämäänsä ruostunutta hevosenkenkää kuin Oscar-palkintoa, joka sai minut naurahtamaan hieman. Itse en ollut löytänyt tähän mennessä kuin mutaa, lantaa ja lisää mutaa. Onneksi Bellen ja Ruusan tarha oli sentään kuivunut vähän paremmin kuin tyhjillään oleva vitostarha, joka muistutti enemmänkin uima-allasta kuin tarhaa. ”Mäkin löysin jotain!” Iiris hihkaisi yhtäkkiä, ja näin hänen roikottavan käsissään puoliksi maatunutta suojaa. ”Yäk! Kuinkakohan kauan toi on ollut tuolla”, irvistin tytölle. Varmaankin hieman kauemmin kuin vain talven yli, sillä Bellellä tai Ruusalla ei ainakaan minun tietääkseni edes käytetty tarhasuojia, joten suojan täytyi kuulua jollekin vanhan tarhajaon mukaan aitauksessa asustaneelle. ”Toi kyllä joutaa roskikseen”, Helikin tuli ihmettelemään Iiriksen löytöä. ”Ota koppi sitten!” blondi virnisti yhtäkkiä ja heitti suojan kaaressa tarhasta toiseen. Lentäessään suojasta roiskui kuraa housuilleni, ja kun se plätsähti Helin viereen aidan toisella puolella, sain isoja mutapaakkuja suuhunikin asti. Se siitä puhtaasta seuratakista. ”Iiris! Tästä saat takasin!” huusin kostonhimoisesti ja heitin talikolla tytön päälle kunnon mutaryöpyn. Iiris irvisti minulle tukka ruskeankirjavana, mutta sen jälkeen päätimme (oikeastaan Helin pyynnöstä) solmia aselevon. ”Tilit on nyt tasan”, totesin Iirikselle ja kättelin häntä muodollisesti, jonka jälkeen jatkoimme tarhan siivousta.
”Onko tää nyt valmis?” Iiris huokaisi uupuneena jo varmaankin kymmenennen kerran viiden minuutin sisään. Heli kuitenkin pudisti yhä päätään, jolloin Iiris sai heittää hielä uuden talikollisen lantaa kottareihin. ”Entä nyt?” katsoin Heliä bambisilmin niin uupuneen näköisenä kuin koskaan saatoin. Vaikka olimme pitäneet juomatauon, oli ulkona silti yllättävän kuuma (siis melkein kymmenen astetta huhhuh hiki tulee!). Lopulta Heli kuitenkin näytti hetken jopa miettivän asiaa, ennen kuin hän heltyi vihdoinkin. ”No onhan se nyt aika hienosti siivottu”, hän myönsi ja päätti samalla myös Nadan tarhan olevan tarpeeksi puhdas. Yksi toisensa jälkeen raskaan työn uuvuttamat tallilaiset laahustivat pihalle ja asettuivat paperimukit käsissään jonoon suuren mehutonkan eteen. Adelie oli myös asettaneet munkkinsa tarjolle. ”Yksi jokaiselle”, Seera täsmensi kulhon vieressä kuin munkit olisivat olleet hänen omiaan. Kova työ palkittiinkin lopulta varsin mukavasti, kun saattoi istuutua tallin edustalta esiin puskevalle nurmikolle ruokailemaan. Lumen alta pikku hiljaa paljastuva nurmikko oli yhtä harmaanruskeaa ja littaantunutta kuin tarhojen hiekka, mutta nurmikko mikä nurmikko. Sitä paitsi, Seeran sanoin munkin voimalla siitä saattoi kuvitella vihreän.
Kun olimme levänneet tarpeeksi, oli aika palata normaaliin talliarkeen ennen tuntilaisten tuloa. Belle oli vihdoin ja viimein saanut nauttia ulkoilusta nakuna, joka merkitsi sitä, että sen ruunikko karvapeite oli vaalentunut noin viisi sävyä tummasta suklaanruskeasta hiekanharmaaseen. ”Sä taidat kaivata vähän ekstrakäsittelyä”, höpötin Bellelle saapuessani sen karsinaan kumisuka kädessäni. Oli minulta vain kilttiä säästää hieman pienen tuntilaisen käsiä ja harjata ponista suurimmat hiekat pois. Yritin pitää suuni kiinni lähtiessäni pyörittelemään tammasta hiekkoja irti, mutta se oli hankalaa, sillä tallissa kävi samalla kiivas keskustelu. ”Löysittekö mitään?” Adelie tiedusteli Fargyn luota pesarista, jossa hän parhaillaan laittoi ponia, kun sen hoitajat eivät olleet päässeet paikalle. ”Mistä?” Seera kummasteli puhdistaessaan samalla Rimpun kavioita vältellen parhaansa mukaan shettiksen pieniä naskalihampaita, jotka yrittivät porautua pahaa-aavistamattoman hoitajan takapuoleen. ”No niistä tarhoista tietysti!” Cassua hoitamaan nakitettu Veronica huokaisi kuin se olisi ollut maailman itsestäänselvin asia. ”Mä löysin jonkun ikivanhan loimenriekaleen, joka ei onneks ollut jäätynyt kilpikonna.” ”Aa, tietysti! Mä löysin pari kenkää”, Seera sanoi rennosti, mutta Peikolta olikin kadonnut talven aikana sen verran monta kenkää kuin tuhka tuuleen, että niiden oli syytäkin löytyä. ”Entä sä, Zaida?” ”En mitään. Pelkkää kakkaa. Mutta ainakin mulla oli hauskaa!” virnistin hiekkaa suussa. Hetken kuluttua nauru raikui koko tallissa.
Sade rummutti vasten kerrostalon vanhaa peltikattoa. Katsoin, kuinka sadepisarat valuivat hiljalleen pitkin ikkunaa, alas, alas, alas. Ulkona tuivertava tuuli sai ne tekemään matkallaan kiemuraisia koukeroita, kuin pienenpieniä kuperkeikkoja, ennen kuin ne jatkoivat taas matkaansa. Pulleat sadepisarat valuivat hiljalleen pitkin ikkunalasia. Niillä ei tuntunut olla kiire mihinkään, sillä ne voisivat kuluttaa vaikka koko päivän valuen pitkin kuusikerroksisen talon seinää, ennen kuin ne lopulta osuisivat maahan. Säpsähdin. En ollut varma, kauanko olin jo katsellut huoneeni ikkunasta (jonka yläpuolella roikkuivat muuten vieläkin ne iänikuiset jouluvalot) sateenharmaata maisemaa, mutta yhtäkkiä isä koputti huoneeni oveen.
”Eikös me sovittu, että teet nyt sitä englannin esitelmää?”, isän pää pisti esiin ovenraosta. Ai niin. Vilkaisin taakseni, jossa tietokoneen näytöllä vilkkui yhä puolivalmis power point Piccadilly Circuksesta. Lontoon nähtävyydet. Oli siinäkin aihe esitelmälle! ”Tein mä sitä vähän”, valehtelin, sillä tosiasiassa en ollut koskenutkaan tietokoneen näppäimistöön koko sinä aikana, kun olin huoneessani istunut. Olimme nimittäin sopineet ettei tallille olisi asiaa ennen enkun esitelmän harjoittelemista, mutta en ollut jaksanut paneutua koko aiheeseen. Ajatukseni harhailivat. ”No, alku on aina hankalin”, isä lohdutti. Ilmeisesti valkoinen valheeni oli taas uponnut häneen täydestä. Odotin kehotusta mennä tallille, kun olin jo opiskellut niin ahkerasti, mutta sitä ei kuulunut. Ovi sulkeutui takanani ja jäin taas yksin huoneeseen. ”Iskä hei!” huusin oven lävitse ja kuulin, kuinka lattian narina lakkasi, ”voinko mä nyt mennä sinne tallille?” ”Jos niin haluat”, isä vastasi ja lähti sitten takaisin keittiöön tietokoneensa äärelle. Tein hiljaisen voitontuuletuksen, suljin läppärini kannen ja nappasin valmiiksi pakkaamani tallikassin mukaan. Hetken päästä asuntomme ovi kolahti kiinni takanani.
Koska minulla ei ollut aikomustakaan pyöräillä tallille kaatosateessa, olin pumminut kyydin Mintulta. Tyttö ei tosin ollut menossa tallille, vaan matkalla pitsalle ystäviensä kanssa, joten hän oli meikannut ja pukeutunut kauniiseen mekkoon. ”Ihana mekko!” olivat ensimmäiset sanat astuessani pelkääjän paikalle ja kiinnittäessäni turvavyön. Minttu hymyili minulle pienesti, mutta starttasi sitten auton ja keskittyi pitämään sen tiellä. ”Mä sain ajokortin jo melkein vuos sitten enkä vieläkään osaa käyttää tätä”, sinipää naurahti kääntäessään vahingossa peruutusvaihteen silmään ollessamme lähdossä liikkeelle risteyksestä. Onneksi takana ei ollut tullut ketään! ”Musta tulee varmaan ihan samanlainen”, mietin huvittuneena ja ennen kuin huomasinkaan, olimme jo tallin pihassa. ”Kiitti kyydistä! Nähään”, huikkasin ovenraosta ennen kuin pamautin sen kiinni ja luikin kuin kettu tallin ovelle. Kuivuus ja lämpö, ah.
Heti ovella olin kirjaimellisesti törmätä Adelieen ja Iirikseen, jotka tuntuivat kiihkeästi etsivän ilmoitustaululta jotain. ”Vuokrausviikonlopun hevosjaot tuli!” Iiris mainosti innostuneena edes tervehtimättä minua ensin, mutta unohdin sen heti lähes hyökätessäni tyttöjen ohitse listaa lukemaan. Veronica, Seera, Cassandra ... Zaida! ”Jes! Mä sain Nallen!” hihkuin hieman kovempaa kuin olisi tarvinnut, mutta onneksi tallissa ei tainnut olla melkein ketään. Iiris ja Adelie näyttivät saaneen hoitsunsa ja tyytyväisiä siihen. Vertsulla oli Poppis ja Cass oli tainnut toivoa itselleen Nadaa. Vuokrausviikonlopusta tulisi niiiin hauska! ”Ai moi Zaida!” taakseni ilmestynyt Riri sanoi yhtäkkiä, joka sai minut säpsähtämään hieman. Korjasin kuitenkin nopeasti ryhtini ja yritin lukea Ririn katseesta, olisiko hän seuraavaksi sanomassa jotakin positiivista vai negatiivista. ”Moi”, mutisin hetken päästä tajuttuani, etten ollut muistanut edes tervehtiä. ”Kelpaakos vuokrausviikonlopun ratsujaot?” Riri tiedusteli virnistäen, eikä kenelläkään tainnut olla mitään niitä vastaan. Tallin omistajan ilmeestä päätellen hän oli ajatellutkin niin. ”Haluaisitko sä Zaida muuten tänään mennä Bellen? Sillä on vapaa ja palat varmaan muutenkin halusta kokeilla sitä”, Riri tiedusteli sitten, joka sai sydämeni lyömään yhden tahdin liikaa. Tätä olin odottanutkin! Vaikka olisin halunnut ylistää Ririä maasta taivaisiin, sain aikaiseksi vain pienen innostuneen nyökkäyksen. ”Sitä vois käydä hölkkäilemässä rennosti eteen-alas tuolla kentällä, niin saadaan hevosille vähän rutiinia ulkoa ennen kuin siirrytään sinne tuntilaisten kanssa. Sadekin taisi loppua juuri”, Riri ohjeisti, mutta ennen kuin olin ehtinyt kiittää häntä, punainen poninhäntä oli jo hävinnyt kulman taakse.
Innosta pihisten kävin hakemassa Bellen harjalaatikon satlarista ja suunnistin sitten tamman karsinalle, joka pienellä vilkaisulla näytti siltä, ettei sitä oltu siivottu viikkoon. Hieman huokaisten päätin, että ensin työ ja sitten huvi, joten minulla ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin hakea kottikärryt lantalasta ja ryhtyä hommiin. Lappaessani lantaa kottareihin alkoi sisään vyöryä tuntilaisia, jolloin kirosin mielessäni, miksen ollut puhdistanut karsinaa nopeammin. Pikkulapsien ohi ei nimittäin ollut kovin helppoa pujotella kippaamaan scheisset lantalaan. Loppujen lopuksi selviydyin kuitenkin hommasta kunnialla ja pääsin hakemaan uljasta ratsuani (siis mudassa möyrinyttä sikaa) tarhasta. ”Missä kuralätäkössä sä oot nukkunut koko päivän!” voihkaisin nähdessäni Bellen harja mutaklimppeinä sojottaen ja kaunis karvapeite yltä päältä kurassa. Ruusaa tunnille hakemaan tullut Iiris väläytti minulle myötätuntoisen katseen hyppiessään mutalammikoiden yli hoitoponinsa luo, jolla sentään oli loimi päällään. Yritin olla huokaisematta kiinnittäessäni riimunnarun Bellen niin ikään mutaiseen riimuun, sillä tätä se todellisuus hevosenhoitajana keväisin vain oli. You got to deal with it.
Otin Bellen aluksi pesariin suihkuttaakseni sen jalat puhtaaksi, mutta päätin jäädä sinne huomatessani, ettei jonoa ollutkaan. Kuivunut muta irtosi ponista yllättävän vaivattomasti, mutta sitä joutui silti suuhuni, mikä sai minut yskimään vimmatusti. Takkini hihatkin olivat jo ihan karvojen ja kuivuneen mudan kirjavat, jonka huomasin riisuessani sitä yltäni, sillä Bellen harjaaminen kävi todellisesti urheilusta. Tummansinisen takin alta paljastui räikeän pinkki tekninen paita, joka ei ollut niin tavanomaista minua, mutta olin silti ihastunut siihen niin kovin, etten vain ollut voinut jättää sitä hyllyyn. ”Ihana paita, Zaida!” ohitseni Jinxyä taluttanut Cassandrakin huikkasi. ”Kiitti”, punastuin hieman. ”Mutta tuun oikeesti kohta hulluksi tän eläimen kanssa kun siitä irtoaa niin —”, tarkistin, että aloittelijat olivat jo lähteneet maneesiin, ”helvetisti karvaa, ettei mitään rajaa!” Cassandra vain naurahti hieman, mutta totesi sitten, että Cassun kanssa oli täysin sama ongelma. ”Oliskohan olemassa karvattomia hevosrotuja? On kuitenkin karvattomia kissoja ja koiria”, Cassandra pohti, joka sai meidät molemmat purskahtamaan nauruun.
Kun olin lopulta saanut Bellen harjattua ja satuloitua sen (pinkin satulahuovan kera tietenkin, u gotta be matchy matchy, babe), oli meidän aika lähteä kentälle varmistettuani vielä, että sade oli lakannut. Pyysin ohi vilahtanutta Rosaa tuomaan minulle pitkän kouluraipan tallituvasta, johon hän suostui tekemisen puutteessa. Kiittelin tyttöä vuolaasti, jonka jälkeen lähdin pesarista kohti kenttää. Se oli sulanut aika hyvin, vain yhdessä nurkassa kummitteli pieni lumikasa. Jakkara oli varmaankin viety maneesiin suojaan talvelta, mutta onneksi keksin ponnistaa Bellen selkään kentän aidan kautta. ”Hieno tyttö”, kehuin Belleä säädettyäni jalustimia melko reilulla kädellä. En ollut ratsastanut sitten helmikuun, joten minulla oli hieman totuttelemista Bellen askeliin, varsinkin, kun olin viimeiset puoli vuotta ratsastanut pikkuponeilla, joiden ravi vastasi ompelukoneen tikitystä. Tamma liikkui eteen pitkin askelin, mutta se tuntui silti hieman varautuneelta. En tiennyt, oliko tämä ponin ensimmäinen kerta kentällä tänä vuonna, mutta ei sitä kaikkea tarvinnutkaan tietää.
Käveltyäni aikani pitkin ohjin, aloin vähän kokoilemaan ohjia ja herättelemään Belleä töihin. Tuuli oli yltynyt hieman, jolloin kaduin takkini jättämistä talliin, mutta täytyisi vain alkaa ratsastaa kunnolla, että tulisi lämmin. Taivuttelin Belleä volteilla ja ympyröillä todeten sen varsin yritteliääksi ratsuksi, joka taipui mukavasti. Se tarvitsi selkeät ohjeet, jotta jotakin tapahtuisi, mutta kaikki tehtävät se suoritti täysillä. Hetken päästä aloin pyytää tammalta ravia, jolloin se pyrähti eteenpäin hieman säpsähtäen. ”Ptruu... ravia vain”, rauhoittelin ponia hieman naureskellen. Se oli selvästi säikähtänyt kentän nurkassa olevaa tötteröpinoa, jonka takaa olisi voinut hyökätä sapelihammastiikeri hetkenä minä hyvänsä. Hyvä että ponilla oli itsesuojeluvaisto tallella, hymyilin itsekseni, mutta aloin jo hieman turhautua, kun Belle alkoi taas tahtia ennen kulmaa. Ravimme oli hyvää vauhtia muuttumassa passageksi. Sivelin ponin kaulaa rauhoitellakseni sitä, mutta se ei auttanut, sillä kulmassa se päätti ottaa kunnon lähdöt kentän toiseen päähän. En ollut varautunut syöksyyn, joten keikahdin tamman kaulalle. Ei! En saanut tippua selästä heti ensimmäisellä ratsastuskerralla, vieläpä märkään maahan. ”Kakkua!” kuului silloin huvittunut huuto kentänlaidalta, jossa kukapa muukaan kuin Veronica heilui kameransa kanssa. ”Et kuvaa mua!” huusin blondille ja näytin hänelle keskisormea yrittäessäni samalla kammeta itseäni takaisin satulaan. Bellellä ei kuitenkaan ollut aikomustakaan pysyä paikallaan, vaan sillä oli kiire tutkimaan, miltä itämään alkanut ruoho kentän aidan alla maistuisi. Roikuin kyydissä hetken aikaa, kunnes minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pudottautua jaloilleni maahan. ”Tyylikästä!” Vertsu näytti peukkua sarkastisuutta äänestään, jolloin huokaisin naurahtaen ja käskin tytön punttamaan minut takaisin selkään. ”Hyvin alkoi tää meidän taival”, päivittelin tytölle, joka varoi tarkoin likaamasta uusia, vielä puhtaita Nikejään. Veronica vain kohautti olkiaan ja hymyili. ”Ainakin siitä on todistusaineistoa!”
Belle tarhassa chillailemassa huhtikuisena lauantaina. Ei ne lumet tunnu sulavan vaikka miten vettä sataa. Ehkä ne juhannukseksi hyvällä tuurilla katoavat pariksi kuukaudeksi taas!
”Vittu”, kivahdin, kun ripsarit levisivät taas silmän alle. Uusi vanulappu lensi roskikseen muiden päälle, mutta yritin vielä varmaan kolmannentuhannennen kerran ja viimein onnistuin. Katsoin itseäni peilistä. Totta puhuen, en ikinä olisi voinut kuvitella itseäni meikkaamassa kaupungille (jos Lehtovaaran keskustaa edes kaupungiksi saattoi kutsua), mutta käännekohta elämässäni oli ollut Cia. Helsingistä muuttanut luokallemme tullut tyttö, joka tuntui heti ensimmäisen viikkonsa jälkeen tietävän kaikista kaiken ja jonka piireistä huhuttiin vaikka mitä pahaa. Siitä, miten hän oli saanut minut käännytetyksi puolelleen, en ollut varma, mutta hyvää se ei minulle ollut tehnyt. Käytösnumero oli laskenut, ja mikä pahempaa, olin tuntunut unohtaneen tallin kokonaan. Kävin aina välillä hoitopäivinä kääntymässä, mutta vain nopeasti, että ehdin kotiin laittautumaan ja kaupungille. Mitä oikein tein elämälläni?
Puhelin soi pöydällä. Cian numero välkkyi näytössä, ja vaikka minun olisi tehnyt mieli lyödä hänelle luuri korvaan, vastasin puheluun. ”Siis Zaida sä et uskokaan miten vitun hyviä uutisia mulla on!” Cia hehkutti puhelimeen vaivautumatta edes tervehtimään. Minun ei tarvinnut edes vastata, kun hän jo jatkoi. ”Samulla on huomenna käty ja se aikoo järkätä bileet! Sai kuulemma juomatkin sen broidilta, ihan vitun siistiä!” Cian epäluonnollisen kimeä ääni hihkui. ”Ööh...” en tiennyt mitä vastata. Alkoholia? Vaikka Ciasta juoruttiin paljon pahempaakin, en voinut kuvitella itseäni oluttölkki kädessä. En vaikka olisinkin ollut 18. Mitä sanoisin Cialle? Ei, en halunnut mennä, mutta en halunnut myöskään ajatella, mitä seuraisi siitä, kun Cialle sanottaisiin vastaan. Tyttö oli saanut minut aivan täysin tossun alle. Luulin, että kesäloma olisi helpottanut asiaa, mutta tilanne oli vain pahentunut. ”En mä kyllä varmaan voi tulla...” mutisin puhelimeen. ”Vittu Zaida, tässä ei oo kyse siitä mitä sä VOIT vaan siitä mitä sä HALUAT!” Cia kuulosti selvästi hieman närkästyneeltä, ”ei tollasta tilaisuutta voi jättää käyttämättä!” ”No mutta jos mä en halua”, yritin saada ääneni vakaaksi. ”Tietysti sä haluat! Paskat siitä mitä sun faija ajattelis”, Cia huokaisi. ”MÄ EN HALUA!" vedin syvään henkeä, "etkä sä voi pakottaa mua. Jos ei muuten voida olla kavereita, niin sitten ei olla.” Sitten painoin punaista luuria. En tiennyt, mitä tästä vielä seuraisi, mutta nyt en halunnut miettiä sitä. Tarvitsin vielä yhden vanulapun pyyhkimään meikit pois, että voisin lähteä tallille.
* * *
Kesä oli yllättänyt jopa lappalaiset auringon paistaessa täydeltä terältä ja lämpötilan lähennellessä hellelukemia. Vaikka Riri tuskin katsoisi hyvällä narutoppia, minishortseja ja crocseja, olisi vähemmässä pakostakin paahtunut hengiltä. Kukaan ei ollut sitonut hevostaan hoitopuomille, vaan kaikki olivat paenneet kuumuutta sisälle viileään talliin. ”Zaida! Suakin näkee!” Cassandra virnisti pesarista litimärkänä, vaikkakin varsinaisen pesun kohteena ollut Jinxy näytti vielä enemmän (onnelliselta) uitetulta koiralta. ”Äh, joo...” mutisin ja laitoin kädet taskuihin. ”Onko jotain?” Cassandra kysyi isosiskomaisesti, joka sai minut vielä enemmän vaivautuneeksi. ”Olin menossa vähän väärään suuntaan”, totesin, ”mutta onneksi mä tajusin sen ajoissa.” ”Ei sun tarvi puhua siitä, jos et halua”, Cassandra hymyili ja halasi minua. Vaikka se tuntuikin inhottavalta tytön ollessa läpimärkä hevosen pesusta, tuntui sydämeni jo hieman kevyemmältä. Olisi pitänyt tulla tallille heti.
Tallituvasta porukkaa löytyi lisää, eikä kukaan näyttänyt edes huomanneen henkistä poissaoloani, olinhan kuitenkin käynyt tallilla säännöllisesti hoitamassa pakollisia hommia. Adelie kuitenkin huomasi olevani nyt huomattavasti pirteämpi kuin viime viikkoina. ”Vedin välit poikki yhen kusipään kanssa”, virnistin syyksi, mutta tyttö oli edelleen yhtenä kysymysmerkkinä. ”Voin selittää myöhemmin”, selitin, joka riitti siksi aikaa, eikä kestänyt kauaa kun papupata-Adelie oli jo päässyt vauhtiin... Riri kuitenkin keskeytti jouhevan puheensorinan avaamalla oven ja ilmoittamalla tarvitsevansa mahdollisimman monta vapaaehtoista apukättä laidunaitojen kasaamiseen. Osa oli jo rakennettu viime viikonloppuna, mutta nyt kesäloman alussa oli tarkoitus saada loputkin lohkot koottua. Olin jo nousemassa ylös, kun Heli vetäisi minut takaisin. ”Sulle mulla on muuta puuhaa!” blondi hymyili, mutta ilmeestä ei saanut sen enempää selkoa siitä, oliko kyseessä jotain mukavaa tai jotain (hienovaraisesti sanottuna) ei-niin-mukavaa. ”Oonko mä tehnyt jotain pahaa?” ihmettelin muiden purkautuessa ähkien ja voihkien ulos tallituvasta. ”Et tietenkään!” Heli naurahti, ”pikemminkin sä oot tehnyt hyvää!” ”Sano sit vaan suoraan”, huokaisin naurahtaen ja naputtelin huomaamattani sormillani sohvanreunaa. ”Sä oot taluttanut niin ahkerasti alottelijoita tässä keväällä, että aattelin ottaa sut mukaan tonne tänään pidettävään asiakasmaastoon!” Heli hehkutti ja muistinkin Ririn maininneen, että nyt kesäloman ensimmäisellä viikolla tuntien päätyttyä järjestettäisiin lisämaksusta ylimääräisiä maastoja tuntiratsastajille. ”Ollaan menossa nyt uittolammellekin pyörähtämään, niin aattelin että tulisit mielelläsi”, Heli päätteli. ”No arvaa vaan kun on näin kuuma! Mutta kellä mä tuun?” yritin peitellä innostustani vaikka olisin voinut ruveta tanssimaan päydällä silkasta ilosta! ”Belle tulee yhdelle tytölle ratsuksi, mutta aattelin että voisit ottaa Rimpun”, Heli kertoi, ”ja kyllä sä voit mennä noissa kamppeissa, jos meet ilman satulaa!” Heli oli paras.
Hevosetkin varmasti nauttivat viileässä tallissa olemisesta, ja moni oli käynyt oikein makuulle asti vastasiivottuihin karsinoihin. Puolelta talliin alkoi lappaa monentasoista väkeä jatkokurssilaisista tätiratsastajiin ja erityisesti pienten ratsastajien jännitys oli käsinkosketeltavaa heidän tarkistaessaan ratsunsa ilmoitustaululta. ”Kukas olikaan Poppis? En olekaan mennyt sillä ennen”, eräs sennutuntien uusimmista kasvoista, arviolta nelikymppinen mies tiedusteli. ”Poppis on tosi kiva maastoratsu! Kaunis musta puokki — mä voin näyttää sulle”, hymyilin ja johdatin ukon Uljaan Mustan karsinalle. Hän näytti olevan tyytyväinen ratsuunsa, joten menin seuraavaksi auttamaan yhtä tiistain jatko ykkösläistä satuloimaan Belleä. ”Tuutko säkin maastoon?” minut usein tiistaisin avustajakseen saanut, jo tutuksi tullut tyttö kyseli. ”Joo, Rimpu-ponilla”, hymyilin ja nostin varvistaen satulan Bellen leveään, turvalliseen selkään. Kalteriin kiinnitetty ponin näytti nukahtavan hetkenä minä hyvänsä, mutta tiesin sen piristyvän viimeistään uittopaikalla. ”Siistiä! Me varmaan laukataan ihan sikalujaa ja Heli sanoi että käydään kahlaamassakin!” tyttö selitti täpinöissään enkä voinut olla hymyilemättä. Suitset hän sai kuulemma itsekin, joten kävin hakemassa itselleni lainakypärän ja -raipan sekä Rimpun suitset. Olin harjannut ponin jo aiemmin, joten olin valmis alle viidessä minuutissa.
”Onkos kaikki valmiina?” Heli kysäisi taluttaen ratsunaan toimivan Peikon tallikäytävälle. Kaikkialta kuului hyväksyvää muminaa, joten talutimme hevoset tallin edustalle kaartoon selkäännousua varten. Tuntui hassulta, kun mukana oli normaalista poiketen kaiken kokoisia hevosia ja poneja. Koska olimme Rimpun kanssa pienimmät (mutten usko, että hitaimmat), meidät laitettiin viimeisiksi. Se ei kuitenkaan haitannut ollenkaan, pikemminkin vain nautin saadessani hieman omaa rauhaa. Heilautin itseni varsin vaivattomasti shettiksen selkään ja kauhukseni poni alkoi tuntua jo kovin pieneltä... Kunpa voisin vain lopettaa kasvamisen ja pysyä ikuisesti shettiskokoisena, vaikken ollutkaan ponille vielä liian pitkä. Yritin kuitenkin karistaa ajatuksen pois mielestäni, olinhan ehtinyt jo unohtaa sen riidankin Cian kanssa jo nyt. Hevosterapia totisesti teki tehtävänsä, enkä voinut olla ajattelematta kuinka onnellinen olin saadessani keikkua rakkaan ponin selässä tällaisena kauniina kesäpäivänä. Hevosen korvien takaa maailma oli yksinkertaisesti paljon parempi paikka.
(laitoin tän nyt tänne vaikkei Belle tässä kauheasti esiinny, koska päiikyn selkeyden kannalta loogista!)
