Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
Kilpailut järjestetään Lehtovaaran Ratsutilan maneesissa 7. huhtikuuta 2019. Maneesin kahviossa toimii koko kisapäivän ajan tallilaisten ja vanhempien pyörittämä kahvila, jossa tarjolla pientä ostettavaa aina mehuista pulliin. Kilpailijoille kahviossa on tarjolla pientä ilmoittautumisen yhteydessä saatavaa lipuketta vastaan ilmainen ruoka menun mukaan, jolloin tarjolla on laktoositon makaronilaatikko (vegevaihtoehtona myös soijarouheella) kera vihreän salaatin ja vapaavalintaisen juoman.
Verryttely tapahtuu sään salliessa ulkokentällä pienen matkan päässä maneesilta, muutoin maneesissa.
Jälki-ilmoittautuminen:
Ilmoittautuminen tähän topaan 6.4.2019 mennessä muodossa:
Luokka
Ratsastajan nimi – [*url=osoite]Hevosen nimi[/url*]
Kisapäivän tuotokset ja valmennuksista saadut lisäarvat lisätääntähän topaan 6.4. mennessä
Luokat:
1. Helppo C, taitotaso easy 2. Helppo B, taitotaso medium 3. Helppo A, taitotaso hard 4. Vaativa B, taitotaso expert
5. 60cm, taitotaso easy 6. 80cm, taitotaso medium 7. 100cm, taitoaso hard 8. 120cm, taitotaso expert
Robertista tuntui, että sillä oli yhä silmät ristissä ajomatkasta. Harry ja Bonnie olivat tulleet sujuvasti samalla kopilla, ja me oltiin ajettu Lappiin miltei läpi yö. Pitkän ja tässä kelissä raskaan reissun myötä oltiin sovittu ratsuillemme majapaikka parin kilometrin päässä Lehtovaarasta. Siellä hevoset saisivat levätä kokonaisen päivän ennen itse kilpailuja.
Harry tuntui pirteältä ja verkkaiselta Lehtovaaran pihassa kisapäivän iltapäivällä, mutta Robertilla oli vähän kylmä siinä kyhjöttäessään ratsunsa selässä pelkkä softshell ja jokin onneton toppaliivi kisatakkinsa peittona. Jutta hääräili hevosen ympärillä ja asetteli lampaankarvaisia koulusuojia sen jalkaan.
“Onko ne pakko laittaa?” rutisin. “Mieti miltä ne näyttää verkan jälkeen. Verkka on ulkokentällä, täällä ravassa.”
“Mä ne kuitenkin putsaan”, Jutta vastasi muina miehinä. Robert kohautti olkiaan ja katseli rauhassa ympärilleen. Sarah istui Effinsä selässä kauempana katse tyhjänä, ja se herätti pojan mielenkiinnon. Niinpä se odotti kärsivällisesti, että Jutta sai suojat paikoilleen ja taputti Harryn lautasta hyväksynnän merkiksi. Sitten se ohjasi tammansa kohti toista.
“Ootko unohtanut radan?” se kysyi olleessaan kuuloetäisyydellä. Sarah hätkähti, ja sen tamma peruutti hädissään pari askelta, mikä taas puolestaan sai tytön selässä jännittyneeksi. Se kuitenkin virnisti sanoille.
“Mmh, siitähän sä pitäisit, eikö?” se tokaisi huvittuneena, ja loi yleiskatsauksen Harryyn. Robert hymähti, yhtä lailla huvittuneena, ja pysäytti ratsunsa tuttavallisen mutta turvallisen etäisyyden päähän.
“Mitkä fiilikset?” Sarah kysyi, ja Robertin ryhti vähän lysähti sen rentoutuessa paikoillaan möllöttävän ratsunsa kyydissä.
“Ihan okei, ei mitkään parhaat”, se kohautti olkiaan. Harry ravisti vähän päätään. “Tultiin jo eilen aamusta tohon yhdelle tallille muutaman kilsan päähän. Ajettiin läpi yön Salman kanssa.” Poika haukotteli. “Vähän väsyttää.”
Sarahin suunpieli nousi pieneen hymyyn. “Mmh, tiedän tunteen.” Robert ehti hymyillä toiselta saamalleen myötunnolle, kunnes sen katse eksyi alemmas pitkin Harryn jalkoja: “Kiva suojat.”
“Hoitajan valinta”, poika sanoi irvistämättä. “Se lupasi putsata.” Se nojautui satulan etukaareen, norkoillen siinä. Effi kuopaisi maata kaviollaan kuin protestina, mutta Sarah vain hymähti.
“Ai sulla on oikein oma hoitajakin? Mä sentään joudun tekemään kaiken työn ihan itse”, se kiusasi, mutta Robert ei voinut kuin kohautta kulmiaan minkäs teet -tyyliin. Se halusi ajatella, että Jutta oli enemmänkin kuin hoitaja. Se oli ystävä, ja korvaamaton osa heidän pyhää kolminaisuuttaan: Robert, Harry, Jutta.
“Pitäisikö lähteä maastoja katsomaan? Me ollaan ihan luokan lopussa melkein, mites te?” poika kysäisi.
“Mennään vaan. Paitsi jos sun suunnitelmiin kuuluu eksyttää sun pahin kilpailija Lapin loputtomiin metsiin? Siinä tapauksessa ehkä pitää kieltäytyä. Me startataan viimeisenä. Kai ne säästää parhaan viimeiseksi”, Sarah virnisti.
“Hah, eikö se olisi aika surkea suunnitelma ottaen huomioon, että mäkin olisin siellä sitten eksymässä”, Robert naurahti ja ryhdistäytyi. “Että yhdessä eksytään jos eksytään. Millaiset sun erätaidot on?”
“No voisit sä vaikka ajaa meidät ojaan ja karauttaa Harryllä karkuun, en mä tiedä millainen ihminen sä olet”, Sarah vastasi sama leveä hymy huulillaan, mutta kannusti kuitenkin Effin liikkeelle naurahtaen: “Enköhän mä selviäisi sua pidempään, sehän riittää jo erätaidoiksi? Etkä sitten jätä mua susien armoille, jos Effi heittää mut jorpakkoon!”
Robert hymyili huvittuneena. “En mä.”
Se kehotti Harryn Effin rinnalle, ja tammat kulkivat yllättävän kiltisti vierekkäin. “Mä en tiedä oletko sä kunnolla katsonut tätä mun hevosta, mutta tällä sotanorsulla ei ensinnäkään karauteta karkuun kovin vikkelästi, saatikka sitten jälkiä jättämättä.”
Sitten se piti pienen tauon, kunnes kertoi: “Oltiin syksyllä tallin järjestämällä vaelluksella Inarinjärvellä. Ei oltu siis omilla hevosilla, tai Seppeleen hevosilla, se oli sellainen vaellustalli. Paitsi mä olin ilmoittautunut niin myöhään, ettei mulle riittänyt ratsua, ja ne haki sitten naapuritallilta mulle ratsuhevosen, jonka nimi oli Madame Noir.”
Robert ei pystynyt piilottelemaan hymyään. “Se oli joku työhevosristeytys. Ihan valtava. Se oli ratsuhevonen siksi, että sillä joskus ratsastettiin myös. Matami kantoi mua pitkin Lappia niin huoletta, että mulle ei kyllä kehittynyt minkäänlaisia erämiestaitoja. Notskin sytytin kerran.”
“Olisin voinut haluta nähdä sun ilmeen, kun näit uljaan ratsusi ensimmäistä kertaa”, latino vastasi ja katsahti vierellään kävelevään hevoseen. Robert naurahti, ajatukselle Matamin ja hänen ensikohtaamisesta. Tamma oli kieltämättä tehnyt vaikutuksen, vaikkei ehkä sellaista kuin sen ratsastaja oli odottanut.
“Mä valehtelin sulle silloin Auburnissa”, Sarah sanoi yhtäkkiä. Robert räpäytti silmiään. Valehdellut? Hiljaa poika odotti jatkoa, ja sitä tuli, ja Robert mietti, oliko tämä nyt joku tunteellinen you-share-I-share -hetki. Se ei kuitenkaan sanonut mitään, ei tehnyt asiasta vitsiä.
“Kyllä mä haaveilen omasta hevosesta”, se jatkoi jokseenkin poissaolevana, ehkä haikeana--Robert ei ollut varma, ei tuntenut Sarahia tarpeeksi. “Mä vain pelkään liikaa.”
“Se on ihan ymmärrettävää”, Robert sanoi vähän vaikeasti. “Meillä on ollut lapsesta asti hevoset. Mä olin lapsena kansallisen tason poniratsastaja, ja esteillä, I kid you not, koska äiti halusi niin. Sisko myös.”
Sitten se mietti hetken. “Mikä siinä pelottaa?”
Sarah katsoi Robertia yllättyneenä, mutta virnisti sitten: “Mä olisin kuollut, jos olisin törmännyt suhun poni-ikäisenä. Ainakaan perhe ei saanut puskettua heppatyttöä susta ulos.”
Robert hymyili Sarahille salaperäisenä Harrynsa kyydistä, muttei pukahtanut poniratsastajan menneisyydestään enempää. Pakkohan se oli jotain jättää mielikuvituksenkin varaan. Hiljaisuus sai Sarahin jatkamaan.
“En mä tiedä”, se huokaisi syvään. “Menettäminen kai. Eniten ehkä se hetki, kun pitäisi tehdä se viimeinen päätös. Kuolisin itse ennemmin.”
"Se on vain luonnollista", poika kohautti olkiaan Sarahin huolille. "Meillä on myös koira, ja musta on aika hienoa, että vaikka eläimet ei ole meidän koko elämää täällä, me ollaan kuitenkin niiden koko elämä täällä. On kiva tehdä niiden elämästä hyvää niille."
“Voi miten herkkää”, Sarah kiusoitteli, mutta sävy oli hellempi kuin normaalisti kaksikon kanssakäymisissä. Harry oli kompastua puunjuureen, ja hetkeksi vei Robertin tasapainon. Takaisin satulaan päästyään ja vähän paremmin ohjia käsiinsä kerättyään, poika katsahti taas kanssaratsastajaansa ensin vakavana, sitten viekkaasti hymyillen. “Mutta kyllä mullakin pari kyyneltä pääsi kun myytiin Kärppä, se meidän poni, Briteissä. Mutta mä olinkin ehkä 10-vuotias.”
“Sulavaa”, Sarah kommentoi äkillistä kompastusta, ja vaihtoi sujuvasti puheenaihetta. “Koska sä muutit Englannista Suomeen?” Se piti tauon, ja pukahti sitten sen kysymyksen, jota Robert oli pelännytkin. “Ja miksi?”
"No, siis. Ensimmäisen kerran joskus, umm, ehkä 2009? Jotain sitä luokkaa? Sitten toisen kerran 2015", Robert selvitti. Kamalaa, se ei itsekään ollut enää muistaa. Ensimmäisellä kerralla se ei ollut ollut kovinkaan paha rasti, Suomeen muutto, mutta toisella kerralla se oli tuntunut ja pahasti. Niinpä sen ilme vakavoitui. Vähän vaikeana se korjasi ohjasotettaan, katse tiiviisti satulan etukaaressa.
“Isän työn takia, äiti on aina halunnut pitää perheen lähellä”, se kohautti olkiaan ja hengähti. “Nykyään me ei olla enää, umm, tekemisissä.”
Sarah hiljeni, ja piti katseensa tiukasti horisontissa siintävissä puissa. Robertkaan ei sanonut mitään. Ehkä se oli ylittänyt jonkun maagisen rajan? Oliko joku sääntö, että et voinut puhua vielä tällaisista asioista ihmiselle, jonka olit tavannut ehkä, hmm, kolme kertaa? Varmasti, Robert oli ylittänyt nyt jotain, jota ei olisi saanut.
“Kuulostaa raskaalta.”
Sarahin silmät olivat Robertia vastassa kun se käänsi katseensa toiseen.
"Mhm", Robert myönsi. Se ei tiennyt halusiko se kertoa enempää, avata itseään enempää, joten se pitäytyi vaiti. Sarahillakaan ei tuntunut olevan sen enempää sanottavaa--ehkä aihe herätti siinä jotain ajatuksia?
Enempää poika ei myöskään halunnut pohtia, sillä rasahdusta säpsähtänyt Effi jäi niille sijoilleen Harryn yksinkertaisesti ottaessa pari reippaampaa askelta ja sitten rauhoittuvan takaisin tavanomaiseen käyntiinsä.
Effi sen sijaan ei ottanut asiaa niin lungisti, ja Robert katsoi taakse jäänyttä kaksikkoa olkansa yli. Se pysäytti Harryn, käänsi sen tielle poikittain jos Effi keksisi vaikka yrittää singota eteenpäin.
"All good?" se kysyi vaikka näki, ettei kaikki nyt ollut ihan good. Sarahkin vaikutti ennakoivan jotain pahempaa kuin vain tätä.
Sitten Effi hyppäsi pystyyn.
Robert refleksinomaisesti keräsi Harryn puolipitkiä ohjia lähemmäs itseään, tiukempaan nyrkkiin, ja hevonen hermostui siitä. Ei se mitään hullua tehnyt, mutta kuopaisi maata turhautuneena ja peruutti hätäisesti askeleen jos toisenkin.
Sarah yritti rauhoitella tammaansa--ilmeisesti käytös oli edes ratsastajalle tuttua--ja toimi sen kanssa määrätietoisesti, eikä Robertille tullut niin kovin huonoa omatuntoa kun se vain seiskoskeli kauempana oman, huomattavasti rauhallisemman ratsunsa kyydissä.
Tilanne tuntui jokseenkin rauhoittuvan, ja siinä hetkessä Robertkin huomasi kroppansa jännittyneen kuin automaattisesti. Sekin muisti hengittää kun Sarah myötäsi ohjasta eikä sen hevonen singonnu minnekään.
"Vai sellaista”, poika tuumasi ääneen. “Melkein jäit susien syötäväksi.”
Sitten se vakavoitui: “Haluutko kääntyä takaisin?”
“Vain melkein”, Sarah vastasi puolittainen virne kasvoillaan ja nyökkäsi sitten myöntävästi. “Mä taidan tulla alas, on vähän sellainen olo, että se lähtee seuraavasta äänestä ja kovaa, jos oon selässä.”
Sitten se jo seisoikin maan kamaralla, operoiden ohjia talutukselle järkevään järjestykseen. Tyttö oli vikkelä sormistaan, ja pian jo katsoi Robertia odottavasti.
“Okei”, Robert totesi ja kehotti ratsunsa kääntymään vielä loputkin matkasta ympäri, turpa kohti tulosuuntaa. Harry talsi Effin rinnalle kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja pysähtyi siihen, kuolaimiaan jauhaen.
“Pitäiskö munkin tulla alas?” se kysyi. “Hinkkasin kyllä saappaita eilen pitkälle yöhön…”
“Paremmassa turvassa sä siellä korkeuksissa olet, jos sudet hyökkää. Mä juoksen takuulla kovempaa, kuin sä”, Sarah virnisti ja katsoi poikaa satulassa alhaalta.
“Niinhän sä luulet”, Robert puhahti samalla kun jo tempaisi itsensä alas satulasta ja maan kamaralle. “Mä harrastin yleisurheilua lukiossa.”
Virne Sarahin kasvoilla ei ottanut laantuakseen.
“Mä juoksin eilen 20 kilometrin lenkin, siitä on vähemmän aikaa, kun sun lukioajastasi”, se taas kiusasi. “Lisätään sekin meidän urheilukilpailuihin, heti painiottelun jälkeen.”
“Eikä lisätä, en mä nyt oikeasti mitään yleisurheilua harrastanut. Tai edes ollut lukiossa”, poika virnisti ja katsahti kävelykumppaniaan huvittuneena. “Kaksoistutkinto ammattikoulussa, ja kortteliliigassa pelasin futista. Palloa voidaan potkia. Taitaa vaan olla vähän tuo välimatka esteenä ellei pistetä pelejä pystyyn valmennuksen jälkeen. Tullaan taas Auburniin huhtikuussa, valmentautumaan.”
Sarah naurahti ääneen Robertin sanoille, mutta kysyi sitten vilpittömän kiinnostuneena mihin ammattiin poika oli valmistunut.
“En kerro”, Robert sanoi kevyesti, miltei lauleskellen. “Ei makeaa mahan täydeltä, Sarah Reyes. You’ve already unlocked level 4, my tragic pony past.”
“Dramaattista”, Sarah voivotteli huvittuneena, vitsaileva sävy äänessään. “Veikkaisin jotain teatteritutkintoa.”
“Ei sellaisia opiskella ammattikoulussa, silly”, Robert hymähti huvittuneena, mutta kaikki rentous katosi sen kropasta kun Sarahin käsi kosketti sen kättä. Se nielaisi, jotenkin vaikeana, vaikka varmasti se oli ollut täysi vahinko--juurihan se kääntyi katsomaan Effiä takanaan, sitten se oli vahingossa koskenut Robertin kättä, ja niin, that’s it.
Robert oli epävarma, tästä ja kaikesta. Kuka oli Sarah Reyes ja ennen kaikkea mitä oli Sarah Reyes Robert Harringtonille?
“Pitää käydä, umm, hakemassa Jutalta kisanumero satulahuopaan, muuten”, poika totesi pienen kurkunselvityksen jälkeen ja kiitti onneaan siitä, että suitsiin kiinnitetty kisanumero oli tällä hetkellä Sarahin silmien ulottumattomissa, onnellisena päätään pitkällä riiputtavan Harryn x-fullin (ja vähän päälle) pään toisella puolella.
Se vilkaisi varovaisesti Sarahia, joka piti katseensa nyt tiukasti edessä siintävässä kisa-alueessa.
“Tsemppiä kisoihin, Robert. Kunhan et ratsasta meitä paremmin”, se sanoi, ja jokin kaksikon välisessä ilmassa oli jo muuttunut. Robert katsahti Sarahia. Se tarrasi tiukemmin Harryn ohjiin kun tamma ei ollut pysähtyä, ja takaperin harmaakorvansa vieressä kävellen se vielä sanoi, “Break a leg, Sarah Reyes”, kunnes käännähti ympäri ja etsi hoitajansa.
Susannan keskity ratsastukseen -neuvo olisi kullanarvoinen näissä kisoissa. Jos siis Robert onnistuisi sitä noudattamaan.
3. Helppo A, taitotaso hard Tinu - Trullin Hämy-Valo (411 sanaa)
"Ristus sentään, vihdoin ollaan perillä," tokaisin hieman väsyneesti apukuskin paikalla istuneelle Kaisalle kääntyessämme vihdoin parin-kolmen päivän matkanteon jälkeen Lehtovaaran pihaan. Kaisa vain murahti jotakin vastaukseksi, sillä nainen oli selkeästi kypsä näin pitkään ajomatkaan vain yksien kisojen takia. Yritin vielä tunnelmaa keventääkseni heittää jotain hauskaa läppää ennen kuin nousimme autosta tutkailemaan tallialuetta ja laittamaan Hämyä kisakuntoon, mutta vastaus huulenheitolleni oli vain jäätävä mulkaisu. Kotimatkasta oli tulossa varmasti ratkiriemukas!
Hämykään ei selkeästi ollut kovin innostunut jouduttuaan seisoskelemaan kuljetuskopissa näin pitkää matkaa ja monena peräkkäisenä päivänä. Trailerin etuoven avatessani minua olikin vastassa kiukkuisen oloinen tamma, joka minut nähdessään intoutui vielä paukauttamaan trailerin lattiaa kipakasti takasellaan, ihan vain tehdäkseen selväksi tyytymättömyytensä tilanteeseen. Lisäksi Hämy oli kaikesta päätellen kyllästynyt matkaseuralaiseensa, Varro-ruunaan, sillä tätäkin tamma mulkoili välillä tyytymättömänä ja kehtasi jopa vähän vilautella tälle hampaitaankin. Hämmentynyt Varro-rukka puolestaan oli liimautunut aivan trailerin toiseen laitaan pällistellen viattomana välillä minua ja välillä vieressään vauhkoavaa pirttihirmua. Onneksi ruunanrupukka oli sentään uskaltanut pitää puolensa matkaheinien suhteen eikä ollut vastannut tamman provosoivaan käytökseen vihamielisesti. Sehän tästä olisikin puuttunut, että suomenhevoskaksikko olisi ruvennut sotimaan keskenään kesken matkanteon!
Kun otin Hämyn pois trailerista, kävelyttelin sitä hieman. Tammalle oli selkeästi kertynyt hieman ylimääräistä virtaa kaiken paikoillaan olon jäljiltä. Lisäksi sen asenne ei juurikaan parantunut sen päästessä vetreyttämään koipiaan ja alkaessamme Kaisan kanssa varustaa tammaa päivän kisarupeamaa varten. Ei, vaikka miten yritin lahjoa sitä herkuilla ja rapsutuksilla.
Keli oli sen verran keväinen ja suotuisa, että verryttelyalue oli saatu järjestettyä tallin ulkokentälle, ja sinne suuntasimmekin edelleen happaman ratsuni kanssa. Jostain kumman syystä muut alueen ratsukot pysyttelivät hyvän välimatkan päässä meistä. Ehkä Hämy vain näytti niin kypsältä koko touhuun mulkoillessaan murhaavasti jokaista mielestään liian lähelle eksynyttä ratsukkoa, etteivät muut viitsineet ottaa sitä riskiä, että tammani rupeaisi purkamaan kiukkuaan myös kanssaratsukoihin. Minua tämä ei haitannut, sillä yleensä tuntui muiden ajautuvan turhankin lähelle, vaikka Hämyn häntää koristikin aina kilpailuissa ja muissa tapahtumissa punainen rusetti. Eihän tamma tietenkään koskaan ollut ketään potkinut, mutta onhan se kieltämättä mukavampi, että ratsu keskittyy tekemiseen eikä vänkyröi aina jonkun kanssaratsukon tunkeutuessa tamman omaan tilaan.
Verkassa olin saanut Hämyn mukavan vetreäksi pitkän matkan jäljiltä ja tamma tuntui olevan ihan kiitettävän hyvin avuilla sen mielentilan huomioon ottaen. Parhaimmillaan tamma ei missään nimessä ollut, mutta ainakin se teki mitä siltä pyydettiin eikä turhaan vängännyt vastaan, eteenpäinpyrkimystäkin löytyi tänään hyvin omasta takaa. Kun meidän suorituksemme aika tuli, suuntasimme Hämyn kanssa kohti maneesia. Matkalla tamma huokaisi dramaattisesti ja viuhtoi pari kertaa kiukkuisesti hännällään. Yritin pitää mieleni positiivisena, vaikka tietenkin olin valmistautunut siihen, että tämänpäiväinen kilpasuoritus tuskin tulee olemaan parhaimmasta päästä.
6. 80cm, taitotaso medium Kaisa - Pärren Varro (409 sanaa)
"Ristus sentään, vihdoin ollaan perillä," tokaisin hieman väsyneesti apukuskin paikalla istuneelle Kaisalle kääntyessämme vihdoin parin-kolmen päivän matkanteon jälkeen Lehtovaaran pihaan. Kaisa vain murahti jotakin vastaukseksi, sillä nainen oli selkeästi kypsä näin pitkään ajomatkaan vain yksien kisojen takia. Yritin vielä tunnelmaa keventääkseni heittää jotain hauskaa läppää ennen kuin nousimme autosta tutkailemaan tallialuetta ja laittamaan hevosia kisakuntoon, mutta vastaus huulenheitolleni oli vain jäätävä mulkaisu. Kotimatkasta oli tulossa varmasti ratkiriemukas!
Varro ei tuntunut juurikaan rasittuneen matkasta. Ainoa haittatekijä lienee ollut vieressä kiukutellut Hämy-tamma, joka oli selkeästi näyttänyt ruunaraukalle kaapin paikan matkan aikana ja osoittanut mieltään pitkän matkan suhteen. Ruuna ei ollut onneksi vastannut tamman provosoivaan käytökseen vihamielisesti, vaan vaikutti lähinnä vain hieman hämmentyneeltä tapittaessaan minua viattoman näköisenä avatessani kopin etuoven. Lisäksi näytti siltä, että Varro oli kuitenkin onneksi uskaltanut pitää puolensa matkaheinien suhteen.
Koska koululuokat olivat ennen esteluokkia, Varro ja Kaisa joutuivat hieman odottelemaan omaa suoritusvuoroaan. Samalla kun minä ja Hämy olimme ratsastamassa koulurataa, Kaisa otti Varron pois trailerista ja kävelytti ruunaa hetken hieman syrjempänä suurimmasta kilpailupaikan hulinasta, jotta ruuna saisi hieman oikoa jäseniään. Kuulemma Varro oli käyttäytynyt asiallisesti, eikä se tuntunut kerryttäneen mitenkään huomattavasti ylimääräistä energiaa näiden parin kuluneen matkustuspäivän aikana. Päin vastoin, ruuna vaikutti mukavan rauhalliselta Kaisan varustaessa sitä ennen esteluokan alkua.
Jätimme Hämyn mököttämään kuljetuskoppiin Kaisan ja Varron suunnatessa kohti verryttelyaluetta. Jäin vielä varmistamaan, että Hämyllä oli kaikki hyvin, ennen kuin seurasin ystävääni ja ruunaani verryttelyalueelle. Kysellessäni Kaisalta ratsunsa tämän päivän kuntoa, tämä kertoi Varron tuntuvan ehkä aavistuksen kankealta ja ehkä jopa hieman laiskalta. Ruuna tuntui onneksi kuitenkin lopulta hieman vertyvän, ja näyttipä Kaisa saaneen ruunaan hieman eloakin, sen askeltaessa eteenpäin aiempaa tarmokkaammin. Verkkahypyissä Varro hyppäsi rohkean varmasti. "Eihän tää ihan niin hyvin liiku ja toimi, kuin mihin tiiän tän pystyvän, mutta tuskin me kovin paskasti tänään suoritetaan, ellen itse suurempia töppäile," Kaisa raportoi hieman ennen omaa suoritusvuoroaan. Nyökkäilin vastaukseksi ja annoin vielä muutaman rohkaisevan sanan ja neuvon rataa varten.
Kun Kaisan ja Varron kilpasuorituksen aika koitti, saatoin kaksikon maneesille, joka toimi tänään kilpailuareenana. Kun kaksikko lähti maneesin ovelta reipasta ravia kohti maneesin keskustaa, asetuin itse katsomon reunalle. Paikaltani oli hyvä näkymä radalle. Huusin vielä viime hetken kannustuksen ystävälleni. Kun lähtömerkki kuului pian tämän jälkeen, näin Kaisan ja Varron lähtevän tasaisessa laukassa kohti ensimmäistä estettä. Jännittyneenä seurasin kaksikon etenemistä radalla ja eläydyin varmaan jokaikiseen kurviin ja hyppyyn. Suorituksen jälkeen, kun Kaisa JA Varro olivat rennossa käynnissä löytäneet tiensä ulos maneesista, taputin ruunaa kaulalle kiitokseksi päivän suorituksesta. Suunnatessamme takaisin juttelimme Kaisan kanssa radasta ja taktiikoista seuraavaa, viimeistä Tie Tähtiin-kilpailua varten.
Veronica, Sotilas medium / HeB - 417 sanaa (2 arpaa)
Kotikisat olivat aina kotikisat, sinällään ne olivat hauskoja ja helppoja ilman matkustamista mutta tutut kasvot yleisössä toivat aina lisää painetta omaan suorittamiseen. Sotilas seisoi karsinassa puunattuna: se oli saanut olla loimi päällä ulkona, sillä olin aiemmin yhdessä Rossun kanssa harjanneet ja hanganneet siitä pienimmätkin hiekanjyvät irti. Sotilas oli aika kova pyörimään ja sulava kevät ei tehnyt siitä mitään maailman siisteintä harrastusta. Nyt kuitenkin tumma harja oli pienillä söpöillä sykeröillä, kaviot kiilsivät kilpaa nutturaverkon timanttien kanssa ja huopa oli suoristettu jokaisesta kulmasta napakasti maata kohden. Karsinan ovi oli raollaan auki, seisoin aukossa vetämässä saappaani vetoketjua kiinni varmistuskierroksen verran. Nyt se toivon mukaan kestäisi kiinni kouluradan jonka Sotilas ehkä suorittaisi kunnialla lävitse alusta aivan viimeisille metreille asti.
“Noniin, valmiina?” Rossu puuskaisi vedettyään päällään olleen takin vetoketjun kiinni aivan ylös asti. Puunaamisessa oli tullut kuuma, mutta talli ei ollut huhtikuun ensimmäisinäkään päivinä mikään helleluola.
“Niin valmiina kuin voidaan olla”, vastasin, otin ohjat kaulalta ja lähdimme kolmen koplana suuntaamaan maneesia kohden verkkaa varten. Maneesissa Rossu roikkui toisessa jalustimessa kun nousin Sotilaan satulaan ja säätelin rauhassa jalustimet sopivalle korkeudelle. Rossu jeesasi satulavyön kanssa: sen kiristäminen ei ollut helppoa kuin heinän teko itsepäisen ruunan pullistellessa sen minkä keuhkoistaan jaksoi. Joka tapauksessa pääsin ratsastamaan muiden ratsukoiden joukkoon verkkaan melko rennolla hevosella, vaikka se keräsi pieniä kierroksia laukkaavista ja reippaammin ylipäätänsäkin etenevistä ratsukoista.
“Joooh, sooh”, juttelin ruunalle selästä käsin pitäessäni ohjat välillä aika napakasti tuntumalla Sotilaan ottaessa reippaampaa sivuaskelta vasemmalle ja oikealle. Tekemistä saatuaan se alkoi rauhoittumaan ja oli kiinnittämättä huomiota muihin kanssakilpailijoihin. Sain mielestäni ratsastettua Sotilaan suhteellisen nopeasti pohjetuntumalle herkäksi, eikä se ollut järin levoton suustakaan. Check, yksi huolenaihe vähemmän. Keskityin jälleen paljon reaktiivisiin siirtymiin, sillä usein heikkoudeksemme tuli liian lepsu liike ja hidas reagointi apuihin ja pyyntöihin. Muutamien kertojen jälkeen sain yllättyä uudemman kerran siitä miten Sotilas olikin kiva ratsastaa. Vilkuilin verkassa samalla hieman muita, vaikka pyrin kohdistamaan kaiken keskittymiseni Sotilaan ratsastamiseen. Laukka pyöri, ravi oli etenevää ja liikkeelle lähtö tökki välillä vain hieman. En halunnut ratsastaa Sotilasta puhki, joten pyrin saamaan sen kivan tuntuiseksi minkä jälkeen annoin pitkät ohjat, ratsastimme pari kierrosta ja pois verkasta valmistautumaan omaan lähtövuoroon.
Rossu oli viimeisetkin hetket henkisenä tukenani sekä Zaida, joka oli muuttanut kaiken sähläyksen jälkeen vielä takaisin Lehtovaaraan asumaan. Juttelin tyttöjen kanssa mukavia ulkona jossa aurinko lämmitti hyvin, Sotilas seistä ihmetteli virkeänä pihan menoa ja odottelimme odottelemista. Pian Heli huikkasi maneesin ovelta että voisin alkaa suosiolla valmistautumaan. Laskin jalustimet satulasta alas ja liikkeestä lähtenyt ääni sai Sotilaan taas vieläkin enemmän hereille. Rossu piteli ruunaa kiinni, Zaida roikkui jalustimesta ja hyppäsin takaisin satulaan. Sitten vain radalle.
Aamu valkeni aurinkoisena ja lämpötilakin oli noussut taas plussan puolelle kylmän yön jälkeen. Kisapaikka vilisi jo porukkaa ja hevosia laitettiin kuumeisesti kisakuntoon. Hallavan poppoo oli saapunut tallille jo hyvissä ajoin, sillä ratsastuskoululaiset kilpailisivat myös ensimmäisissä helpoissa luokissa. Elyssa ja Naava olivat auttaneet valmisteluissa parhaansa mukaan, jotta Aleksin ei tarvitsisi ratketa moneen paikkaan.
Kun ensimmäiset luokat oli kisattu ja Jesse saatettu verryttelyalueelle Hurmoksen kanssa, Elyssa vetäytyi väliaikaiskarsinoiden alueelle. Luka tervehti omistajaansa hörisemällä korvat tötteröllä. Sillä taisi olla kiire päästä pois karsinastaan, sillä sehän oli tottunut pääsemään ulos aina aamuheinien jälkeen. Tänään ohjelma olisi kuitenkin hieman erilainen. Elyssa nappasi harjakassin mukaansa ja siirtyi sisälle karsinaan. Luka pujotti päänsä kuuliaisesti riimun läpi ja Elyssa naksautti sen kiinni. Riimunnarun hän sen sijaan jätti kaulalle, sillä Lukalla ei ollut erityisesti tapana pyöriä karsinassa. Ensin nainen riisui tallitoppaloimen pois ja taitteli sen karsinan oven päälle ja alkoi sitten harjata oria rivakoin ottein. Luka seisoi koko toimituksen ajan kiltisti paikoillaan, katsellen ulos karsinan oven yli kisapaikan tapahtumia. Varustaminenkin sujui käden käänteessä ja kohta Elyssa pääsi taluttamaan voikon orinsa verryttelyaluueelle.
Maneesin katsomossa oli aivan hiljaista rauhallista musiikkia lukuunottamatta. Lukan korvat kääntyilivät eteen ja taakse orin odottaessa seuraavaa tehtävänantoa. Keskikäynti oli onnistunut hyvin ja nyt olisi vuorossa radan laukkaosuus. Elyssa kokosi ohjia paremmin käteensä ja nosti sitten vasemman laukan. Luka tuntui innostuneelta, mutta se malttoi kuitenkin pysyä kuulolla. Elyssa lähti kääntämään puoliympyrää. Luka ei ollut aivan tasapainossa, mutta asia korjaantui paremmalla ulko-ohjan tuella.
Uralle päästyään Elyssa alkoi kokoamaan laukkaa ja lähti sitten kääntämään radan poikki. Nopea vilkaisi tuomaria kohti vahvisti keskikohdan ja Elyssa antoi Lukalle merkin vaihtaa laukkaa. Se onnitui sujuvasti ja Luka pärskähti tyytyväisenä. Nainen piti laukan vielä koottuna ja vasta tismalleen M-kirjaimen kohdalla kannusti Lukaa keskilaukkaan. Se lähti hyvin voimakkaasti takaa työntäen ja vaikka tie olikin puoliympyrä, pysyi laukka koko ajan matkaavoittavana ja tahdikkaana. Elyssa ei voinut pidätellä hymyään. Vielä uudestaan kokoaminen, lävistäjälle ja laukanvaihto askeleessa. Lukalle se oli kuin lastenleikkiä.
Loppuradan ajan ratsukko liiteli kuin pilvissä. Luka lähti lisättyyn laukkaan vastaten täydellisesti Elyssan pyyntöön ja katsomossa haukottiin henkeä orin kavioiden rummuttaessa maneesin pohjaa. Siirtyminen hallitusti harjoitusraviin, hyvä ratsastus kulmaan, suoristus lävistäjälle ja lisättyä ravia kieli keskellä suuta. Luka oli onneksi täysin tilanteen tasalla eikä sillä käynyt mielessäkään rikkoa laukalle. Pituushalkaisijalle Elyssa ratsasti hymyillen korvasta korvaan ja lopputervehdyksen jälkeen Luka sai upeat taputukset niin ratsastajaltaan kuin katsomostakin.
Verryttelyalueella niin Naava, Jesse kuin Kassukin kaikki kokoontuivat Elyssan ja Lukan ympärille kehumaan suoritusta. Elyssa oli niin häkeltynyt hyvästä fiiliksestä, että ei ehtinyt nolostella Aleksin liittyessä seuraan. Mies hehkutti kuinka hyvin rata oli sujunut siirtyessään taputtamaan kasvattiaan kaulalle. Sitten Aleksi nosti hymyilevät kasvonsa kohti Elyssaa ja naisen sydän oli jättää tahdin välistä. Elyssa saattoi melkein vannoa, että hymyssä oli jotain muutakin kuin iloa onnistuneesta suorituksesta ja nainen tunsi poskiensa alkavan punottaa. Ehkä olisi parempi siirtyä takavasemmalle tekemään loppuverryttelyjä ennen kuin se alkaisi näkyä...
2. helppo B, taitotaso medium Kiia - Audrey v. Helmwald, Auburn Estate (416 sanaa)
En ollut vuosiin käynyt Lapissa ja olin kuin lapsi karkkikaupassa kun Tie Tähtiin osakilpailu järjestettäisiin niinkin pohjoisessa. Kilpailua edeltävinä päivinä Auburnissa oli käynyt hulina ja vilinä kun kaikki valmistautuivat niin pitkään matkaan hevosten kanssa. Olin itsekin tarkistanut kymmeniä kertoja, että kaikki olisi mukana. Tällä kertaa hevosen kamppeiden lisäksi pitäisi muistaa myös omat tavarat. Lopulta kaikki oli matkassa ja pakattuna autoon, joten matka pohjoiseen oli päässyt alkamaan.
Kilpailua edeltävän yön majoituin hotelliin josta suuntasin aamulla kisapaikalle. Armi odotteli karsinassa ulos pääsyä, mutta sitä ei kyllä ollut nyt tarjolla. Olin tullut hyvissä ajoin tallille, jotta ehtisin letittää tamman harjan ja hännän kaikessa rauhassa, sekä tehdä mukavan pidemmän alkuverkan ennen meidän luokkaa. Kuten aina, Armi seisoskeli kaikessa rauhassa paikoillaan kun harjailin ja letittelin sitä tovin jos toisenkin. Karsinan ulkopuolella kävi hulina ja vilinä koko ajan, muttei se näyttänyt haittaavan tammaa yhtään.
Lähempänä luokan alkua kävin vaihtamassa kisakamppeet ylle. Vähän meinasi kädet täristä niin ratsastushousujen jalkaan vetäminenkään ei meinannut onnistua huonostikaan. Miksi ihmeessä jännitys nousi niin korkealle, vaikka edelliset kilpailut oli menny niin hyvin. Lopulta pienen taistelun jälkeen hiukset oli hyvin ja vaatteet vaihdettu. Suuntasin takaisin talliin varustamaan Armia.
Jotenkin en ollut juttutuulella joten tyydyin vain kuuntelemaan muiden jutustelua tallissa. Aika nopeasti kyllä uppouduin omiin ajatuksiin ja havahduin yhtäkkiä siihen, että hevonen on varustettu. Heitin vielä varalta ohuen loimen Armin selkään ennenkuin talutin hevosen raittiiseen ulkoilmaan. Armi katseli joka suuntaan korvat pystyssä kun ohjasin sen maastopolun näköiselle reitille.
Rauhallisen metsän siimeksessä uppouduin omiin ajatuksiin samalla kun verryttelin hevosta tulevaan rataan. Armi tuntui energiseltä eikä sitä tarvinnut paljoa eteen pyytää. Ajatukset kyllä harhaili Toruun ja vasta syntyneeseen tammavarsaan jonka olin ostanut. Tilanne tamman kanssa ei ollut vielä purkautunut suuntaan eikä toiseen, joten tilanne stressasi minua aika paljon. Jotenkin kuitenkin lopulta pääsin eroon kummittelevista ajatuksista ja annoin vain itseni nautiskella luonnosta. Hetkeksi jopa unohdin, että olimme kisamatkalla ja meidän vuoro olisi pian.
Yhtäkkiä tajusin, että olin ratsastanut ihan liian kauas. Katsoin kelloa hädissään ja jouduin sitten antamaan Armille pohkeita, jotta pääsisimme nopeammin takaisin Lehtovaaraan. Siinä sitten reippaassa ravissa ja rauhallisemmassa laukassa edettiin kohti tallia ja mahanpohjassani muljahti ikävästi. Entä jos me myöhästyttään meidän vuorolta. Saisin hävetä silmät päästäni ja puhumattakaan Amandan vihoista. Jälkimmäistä en edes halunnut ajatella ja keskityin vain pääsemään ajoissa maneesiin.
Pääsin maneesille juuri kun edellinen ratsukko oli radalla. Huh ehdin. Maneesin ovella oleva verkkavahti mulkaisi minua pahasti, sillä olin ilmeisesti sekoittanut verkan sujuvuutta lahjakkaasti kun en saapunut paikalle ajoissa. Lopulta huohottaen odotin verkka-alueen laidalla että edellinen ratsukko ratsastaisi ulos ja minut kuulutettaisiin sisään. Ei enää koskaan maastoverkkoja, ajattelin mielessäni.
Santtu - Fifill frá Kievari Tästä tarinasta arvat kouluun (he C) -------------
Santusta oli ihan hurjan jännittävää päästä lähtemään lappiin. Äiti ja isä olivat jo monta viikkoa sitten varanneet hotellista huoneen, johon koko perhe majoittuisi paria päivää ennen kolmansia osakilpailuja. Molemmat olivat ottaneet muutaman lomapäivän ja yllättäneet Santun kertomalla, että edessä olisi perheloma. Eikä mikä tahansa perheloma, vaan Fifi pääsisi mukaan! Äiti oli ollut tosi ponteva ihan samantien hotellihuoneen varattuaan ja soittanut suoraan Lehtovaaraan. “Niina Aarnipuro päivää”, oli nainen esitellyt itsensä. Santtu oli istunut pöydän ääressä läksyjä tehdessään ja samalla kuunnellut miten puhelu etenee. Fifille luvattiin suotuisaan hintaan pihattopaikka Lehtovaarasta jossa poni saisi elellä ne pari päivää kisoihin saakka ja Santtu oli hypätä kattoon riemusta. Lappiin Kaapon ja Fifin kanssa! Seuraavaksi äiti vuokrasi trailerin, jonka isä kävi matkaa edeltävänä päivänä pihaan hakemaan.
“Onko nyt kaikki?” äiti oli hössöttänyt koko aamun ja kivahtanut heti, jos joku erehtyi hänen jalkoihinsa. Eli Kaapo pääosin, sillä koira halusi kovasti olla menossa mukana, eikä ihan ymmärtänyt että nyt Niina on pahalla päällä. “On, on. Eiköhän lähdetä”, isä yritti hoputtaa viidennen kerran. Vihdoin se tuntui tuottavan tulosta, sillä äiti laittoi keittiöstä valot pois päältä ja käveli viimeisen matkakassin kanssa eteiseen. “Me mennään jo autoon!” Santtu hihkaisi ja avasi oven. Kaapo sai juosta ulos ensimmäisenä ja Santtu pian perässä. Kaapo pääsi istumaan takapenkille, pyyhkeen kanssa, sillä äitiä inhotti että koiran likaiset tassut sotkivat auton penkit. Takakontti oli täynnä tavaraa, ja traileri oli kiinnitetty auton perään. Jännitys ja innostus kutkuttelivat Santun vatsassa, sillä se oli takuulla hienointa mitä Santulle oli Kaapon ja Fifin saamisen jälkeen tapahtunut.
“Ai että, kyllä teidän nyt kelpaa”, Tiina totesi leveästi hymyillen kun Santtu talutti matkaan varustettua Fifiä traileria kohti. Poika oli eilen pakannut ihan kaiken tarpeellisen, ja varmasti vähän tarpeettomankin, mukaan, ja nyt viimeisenä itse poni. Fifi katseli traileria selvästi ihmetellen, että yksinkö hän on nyt sinne menossa, mutta kapusi kyytiin kuin vanha tekijä. “Muistat pysähtyä välillä taluttamaan sitä, eikös vaan?” Tiina muistutti lämpimästi hymyillen. Santtu nyökytteli päätään. “Joo, muistan. Kyllä me pärjätään”, poika lupasi ja nosti trailerin rampin ylös. Mistä se itsevarmuus oikein kumpusi? Santtu ei itsekään tiennyt. Ehkä innostus oli tarpeeksi suuri ettei epävarmuus saanut tilaa.
Ensimmäinen pysähdys oli tieltä syrjemmässä olevalla bensa-asemalla, mahdollisimman sivussa muusta liikenteestä. Vieras ympäristö ja oudot hajut saivat Fifin jännittyneeksi ja ravailemaan hetken rauhattomasti. Seuraava pysähdys oli tien viereen merkityllä taukopaikalla, josta kulki autoja vierestä melko läheltä. Santtu puristi riimunnarua kaksin käsin, mutta Fifi ei tuntunut välittävän edes ohi menevästä rekasta. Kolmannen kerran he pysähtyivät matkan varrelle osuneen kauppakeskuksen eteen, jonka Hesburgerista äiti lähti ostamaan kaikille matkaevästä. Parkkipaikalla oli samaan aikaan lapsiperhe, jotka halusivat päästä silittämään Fifiä. Santtu laittoi uuden heinäpussin Fifille ennen matkan jatkumista, ja lupasi ponilleen että seuraavan kerran pysähtyessä he olisivat perillä.
Lehtovaaran pihaan saapuessa oli jo ihan pimeää ja Santun jalat olivat ihan puutuneet istumisesta. Poika napsautti hihnan kiinni Kaapon pantaan. Hän muisti lukeneensa tallin sivuilta että koirat pitäisi jättää autoon, mutta jos äiti veisi Kaapon kauemmas hihnassa niin eikai se haittaisi? Pitäisi senkin päästä pihalle. Isä jäi kättelemään tallin pihaan ilmestyneen naisen, joka esitteli itsensä Ririksi. Matkasta nuutunut Fifi pääsi hetken kävelytyksen jälkeen sille varattuun pihattopaikkaan ruokien ääreen ja Santtu saattoi jättää sen hyvillä mielin Lehtovaaraan kun Aarnipuron perheen matka jatkui noin puolentunnin ajomatkan päässä olevaa hotellia kohti.
Santun aamu hotellissa lähti käyntiin aamiaisbuffetilla, josta poika salakuljetti pari pekonin siivua käsipaperiin käärittynä takaisin huoneeseen jossa Kaapo odotti. Siitä matka jatkui isän kanssa laskettelurinteeseen kunhan sukset saatiin ensin vuokrattua. Mäessä vierähti useampi tunti, ja puolenpäivän aikoihin kaksikko palasi takaisin hotellille päivälliselle. Päivällisen jälkeen perhe pakkautui autoon ja suunta otettiin kohti Lehtovaaraa.
Fifiä pihatossa harjatessaan Santtu kuvitteli huomisia kisoja, miten tallin piha kuhisee ihmisiä ja hevosia ja vatsassa leijailisi kasapäin perhosia. Minnehän Ava ja Janna majoittavat hevosensa? Varmaan Lehtovaaraan myös. Onneksi Santun ei tarvinnut huolehtia siitä enää, kun Fifi oli siellä jo. Poni tuuppaisi omistajaansa kevyesti päällään pojan haaveillessa omiaan, ja kiireenvilkkaa Santtu varusti poninsa loppuun.
Äiti ja isä olivat lähteneet mukaan metsään suksilla ja Kaapo sai juosta vapaana kunhan he pääsivät tallista tarpeeksi pitkälle. Fifi pärskähteli tyytyväisenä lumessa kävelessään, kai se maisema oli sille tuttu ja kodikas. “Otahan nyt vähän laukkaa sen kanssa niin minä otan kuvan!” isä kehotti pysähtyessään kaivamaan kännykän käsiinsä. “Onko sun pakko?” Santtua nolotti jo valmiiksi, mutta isä vaati saada ainakin yhden kuvan muistoksi. Santtu lyhensi ohjaa ja maiskautti pohkeita antaessaan. Fifiä ei tarvinnut toistamiseen pyytää kun poni hyppäsi laukkaan niin että lumi pöllähti. Santtu sai tarttua sen paksusta harjasta kiinni kyydissä pysyäkseen, ja alun säikähdyksen jälkeen poika alkoi nopeasti nauttimaan vauhdista. Kaapo lähti juoksemaan kaksikon perässä innoissaan, eikä aikaakaan kun koira oli kirinyt heidät kiinni.
Lumista maisemaa valaisi hiljalleen laskeva ilta-aurinko, ja se hetki tuntui suorastaan taianomaiselta kolmen parhaan kaverin mielestä.
Sarah istui Effin pehmeässä koulusatulassa Lehtovaaran tallialueella. Tamma tuntui yllättävän rennolta, vaikka se olikin keskellä vierasta paikkaa vieraiden hevosten ympäröimänä. Sen ruskeaa karvaa peitti ruskea ratsastusloimi, jossa oli Auburnin logo. Ilma oli lämmennyt huomattavasti maaliskuun viileydestä, mutta loimelle oli edelleen tarvetta. Sarah oli pukeutunut tummanruskeaan softshell takkiin ja valkoisten kisahousujen päällä oli mustat Drylegs-sadesuojat. Ihan varmuuden vuoksi.
Latino kävi mielessään läpi rataansa, vaikka luokan alkuun olikin vielä reilusti yli tunti aikaa. Vaikka hän johtikin tällä hetkellä rankingia, seuraava kilpailija oli vain 1,5 pisteen päässä. "Ootko unohtanut radan?" tuttu ääni sai ajatuksiinsa vaipuneen Sarahin hätkähtämään. Hätkähdys sai Effin peruuttamaan muutaman askeleen epäluuloisena. Ohjia pitelevä käsi jännittyi ja jalat kietoutuivat paremmin ruunikon ympärille.
"Mmh, siitähän sä pitäisit, eikö?" nainen kysyi ja levitti hermostuneen näköisen virneen kasvoilleen. Robertin näkeminen sai edelleen luvattoman paljon reaktiota aikaan Sarahin kehossa, vaikka nainen kätki ne hyvin jopa itseltään. Meripihkan väriset silmät tutkivat poissaolevan näköisinä Robertin ratsua, joka oli hyvin samankaltainen Effin kanssa.
"Mitkä fiilikset?" latino kysyi ja siirsi katseensa niihin pahamaineisen sinisiin silmiin. Robert näytti rennolta Harryn selässä. "Ihan okei, ei mitkään parhaat", nuorukainen vastasi ja kohtautti olkiaan. "Tultiin jo eilen aamusta tohon yhdelle tallille muutaman kilsan päähän. Ajettiin läpi yön Salman kanssa. Vähän väsyttää", Robert kertoi haukotellen. Sarah mietti Salman nimeä ja yritti yhdistää kasvoja, mutta ei onnistunut. Kilpailuissa oli liian paljon osallistujia, jotta latino olisi muistanut.
Sarah hymyili hieman. Nainen pystyi samaistumaan uupumukseen, ei sellainen valmentautumistahti ollut hyväksi kenellekään. "Mmh, tiedän tunteen", latino vastasi. Katse valui karvasuojiin tumman tamman jaloissa, ne jotenkin sotivat Robertin mustaa tyyliä vastaan. "Kivat suojat", nainen kommentoi ja virnisti aavistuksen.
Sarah tiesi veljeilevänsä vihollisen kanssa, ehkä Robertin kanssa keskusteleminen ei ollut ollut ihan fiksuin päätös latinolta. Hän huomasi viihtyvänsä nuorukaisen seurassa aavistuksen liian hyvin. Effi rupesi kuopimaan maata kavioidensa alla. Tammaa kyllästytti seisoskella paikallaan, mutta Sarah ei saanut vielä ratsastaa sitä verryttelyareenalle. He olivat kiertäneet tallialuetta kirjaimellisesti kyllästymiseen saakka - se oli ainut keino saada puoliverinen hyväksymään uuden ympäristönsä. Robert syytti suojistaan hoitajaansa, joka oli ilmeisesti luvannut myös putsata ne. Sarahin kulma nousi yllättyneenä. "Ai sulla on oikein oma hoitajakin? Mä sentään joudun tekemään kaiken työn ihan itse", nainen kiusasi hymähtäen ja pieni virne viipyili naisen kasvoilla. Robert ei vastannut mitään, vaihtoi vain puheenaihetta sujuvasti.
"Pitäisikö lähteä maastoja katsomaan? Me ollaan ihan luokan lopussa melkein, mites te?"
"Mennään vaan. Paitsi jos sun suunnitelmiin kuuluu eksyttää sun pahin kilpailija Lapin loputtomiin metsiin? Siinä tapauksessa ehkä pitää kieltäytyä." Effi saisi ainakin virittäytyä kisatunnelmiin rennolla maastoretkellä, väistellen puskassa piilossa olevia vihreitä pieniä miehiä. "Me startataan viimeisenä. Kai ne säästää parhaan viimeiseksi", Sarah lisäsi ja virnisti kunnolla.
"Hah, eikö se olisi aika surkea suunnitelma ottaen huomioon, että mäkin olisin siellä sitten eksymässä. Että yhdessä eksytään jos eksytään. Millaiset sun erätaidot on?" Latinoa nauratti. "No voisit sä vaikka ajaa meidät ojaan ja karauttaa Harryllä karkuun, en mä tiedä millainen ihminen sä olet", Sarah vastasi virnistäen, mutta kannusti kuitenkin Effin liikkeelle. "Enköhän mä selviäisi sua pidempään, sehän riittää jo erätaidoiksi?" nainen lisäsi vielä nauraen. Jos he menisivät vain pienen lenkin, kyllä Effi ehkä osaisi takaisin tarvittaessa?
"Etkä sitten jätä mua susien armoille, jos Effi heittää mut jorpakkoon!" Sarah tunsi velvollisuudekseen varmistaa vielä. Robert vannoi, ettei jättäisi. "Mä en tiedä oletko sä kunnolla katsonut tätä mun hevosta, mutta tällä sotanorsulla ei ensinnäkään karauteta karkuun kovin vikkelästi, saatikka sitten jälkiä jättämättä", nuorukainen vitsaili tuotuaan Harryn kulkemaan Effin vierelle. Effi piti ilmeisesti uudesta tuttavuudestaan, sillä se pysyi rentona, eikä mulkoillut Harryä juurikaan.
"Oltiin syksyllä tallin järjestämällä vaelluksella Inarinjärvellä. Ei oltu siis omilla hevosilla, tai Seppeleen hevosilla, se oli sellainen vaellustalli. Paitsi mä olin ilmoittautunut niin myöhään, ettei mulle riittänyt ratsua, ja ne haki sitten naapuritallilta mulle ratsuhevosen, jonka nimi oli Madame Noir. Se oli joku työhevosristeytys. Ihan valtava. Se oli ratsuhevonen siksi, että sillä joskus ratsastettiin myös. Matami kantoi mua pitkin Lappia niin huoletta, että mulle ei kyllä kehittynyt minkäänlaisia erämiestaitoja. Notskin sytytin kerran." Robert hymyili, Sarah tajusi taas tuijottavansa sen kirottuja hymykuoppia lumoutuneena. Hymy oli jäänyt myös latinon huulille tarinan myötä. Miehellä oli hyvin kuvaileva tyyli kertoa asiansa, eikä vaatinut kovia ponnistuksia piirtää mieleensä Matamin ulkonäköä. "Olisin voinut haluta nähdä sun ilmeen, kun näit uljaan ratsusi ensimmäistä kertaa", latino vastasi ja katsahti vierellään kävelevään hevoseen. Harry ei näyttänyt sotanorsulta, vaikka sen omistaja ehkä olis hieman siihen tyyliin viitannutkin. Tamma oli Effiä korkeampi ja Robertia joutui katselemaan hieman ylöspäin näin läheltä.
"Mä valehtelin sulle silloin Auburnissa", Sarah paljasti yllättäen sanoilla itsensäkin. Sinisten silmien katse oli odottava. "Kyllä mä haaveilen omasta hevosesta", latino paljasti, antaen äänestään kuulla läpi sen haikeuden. Hän kadehti Robertia ja Harryä, kaksikon luottamussuhdetta ja sitä, miten Robert oli vastuussa itse Harrystä. Mies kuunteli hiljaa, odottaen syytä sille, miksei Sarahilla ollut suunnitelmia siltikään ostaa omaa hevosta. Sarahin ei pitäisi kertoa kilpakumppanilleen syytä. "Mä vain pelkään liikaa."
Sarah odotti naurua, jota ei tullut. "Se on ihan ymmärrettävää", Robert kertoi sen sijaan, ääni vähemmän kepeänä, kuin aikaisemmin. Sarah hätkähti hieman. "Meillä on ollut lapsesta asti hevoset. Mä olin lapsena kansallisen tason poniratsastaja, ja esteillä, I kid you not, koska äiti halusi niin. Sisko myös."
Robert halusi tietää, mikä siinä pelotti niin paljon. Sarah katsoi Robertia yllättyneenä, vai että poniratsastaja. Nykyisin niin kovin pitkän olemuksensa kanssa Sarahin oli hieman vaikea kuvitella pikku-Robertia tulisieluisen ponin selässä. Siellä se tyytyväisenä keinui Harryn tasaisen pitkän askeleen mukana. "Mä olisin kuollut, jos olisin törmännyt suhun poni-ikäisenä", Sarah vastasi virnistäen. Hänestä olisi varmana tullut pikku-Robertin kovin fani. "Ainakaan perhe ei saanut puskettua heppatyttöä susta ulos", latino lisäsi kiusoitellen, huokaisten sitten muistettuaan Robertin kysymyksen. "En mä tiedä. Menettäminen kai. Eniten ehkä se hetki, kun pitäisi tehdä se viimeinen päätös. Kuolisin itse ennemmin." Sarah ei ollut aikonut käyttää niin vahvaa ilmaisua, mutta tajusi ääneen sanoessaan itsekin asian oikean laidan. Latinon katse harhaili metsässä, joka näytti näillä korkeuksilla kovin erilaiselta. Hän mietti miksi tunsi olonsa niin luontevaksi Robertin seurassa? Kaiken järjen mukaan vastustajaa olisi pitänyt mulkoilla pahasti ja inhota.
"Se on vain luonnollista. Meillä on myös koira, ja musta on aika hienoa, että vaikka eläimet ei ole meidän koko elämää täällä, me ollaan kuitenkin niiden koko elämä täällä. On kiva tehdä niiden elämästä hyvää niille", Robert vastasi olkiaan kohautellen. "Voi miten herkkää", Sarah puoliksi kiusoitteli, vaikka olikin otettu Robertin syvällisestä ajatuksen kulusta. Ei ollut itsestään selvää, että sellaista sanoi ääneen. Harry kompuroi ja Robert kävi hevosensa kaulalla, kunnes sai kammettua itsensä takaisin pysty-asentoon. Nuorukaisen katse oli vakava ensin, kunnes sen huulille nousi viekas hymy. "Mutta kyllä mullakin pari kyyneltä pääsi kun myytiin Kärppä, se meidän poni, Briteissä. Mutta mä olinkin ehkä 10-vuotias."
"Sulavaa", Sarah kommentoi Harryn ja Robertin kompasteluita ja tutki sinisten silmien katsetta tämän kertoessa ponistaan. "Koska sä muutit Englannista Suomeen?" nainen kysyi ja ajatteli Thomasta. Robertissa ja Thomaksessa oli paljon samankaltaisuuksia, vaikka erosivatkin toisistaan valtavasti. "Ja miksi?" "No, siis. Ensimmäisen kerran joskus, umm, ehkä 2009? Jotain sitä luokkaa? Sitten toisen kerran 2015. Isän työn takia, äiti on aina halunnut pitää perheen lähellä. Nykyään me ei olla enää, umm, tekemisissä." Robert puhui perheestään vakavana, vaikka yrittikin selvästi ylläpitää kepeyttä kohauttelemalla olkiaan. Sarah mietti syytä välirikolle, mutta ei kysynyt sitä ääneen. Perheen mainitseminen aiheutti tutun kipureaktion Sarahin sisällä ja tämä keskittyi hetkeksi laskemaan puita, joiden ohi he ratsastivat. "Kuulostaa raskaalta", latino sanoi lopulta ja siirtyi jälleen katsomaan Robertia. Effi imi ilmeisen paljon rauhallista energiaa vierustoveristaan, sillä se ei ollut sätkyillyt vielä kertaakaan. Sarah mietti olisiko hänen pitänyt kertoa omista vanhemmistaan. Ehkä toinen kysyisi, jos sitä kiinnostaisi?
Jostakin kuului rasahdus, joka sai ruunikon hevosen pysähtymään. Tamman korvat kääntyilivät vauhdilla ja Sarah laski kantapäänsä alas ja kietoi sormensa Effin satulan kaaren alle. "Sooo", Sarah rauhoitteli, vaikka tunsikin etujalkojen nousevan jo hieman ilmaan. "All good?" Robert kysyi rauhallisen näköisen Harryn selästä. Robertin sanoja seurannut nyökkäys katosi pystyyn hypänneen Effin pään taakse. Sarah nojasi eteen ja painoi kaiken painonsa jalustimille, puristi pohkeensa tamman ympärille. Effi horjahti hieman, haki tasapainoa ja laskeutui neljälle jalalle vain hypätäkseen uudelleen ylös.
"Soo jaa, kaikki hyvin", Sarah rauhoitteli ja Effi korahti hieman. Se valmistautui siirtymään pakotekniikkaan. "Effi!" latino ärähti hieman ja käänsi rajusti kangesta tamman pään polveensa kiinni. Naisen alla oleva ruunikko tärisi kauttaaltaan ja sen sinisten silmien katse haki ärsykkeitä ympäristöstään.
Hetkeksi koko maailma katosi ratsukon ympäriltä, Effi halusi juosta ja Sarah pakotti tamman pysymään aloillaan. Hetki hetkeltä ruunikko taipui tutun ihmisen haluun ja Sarah näki sen silmistä, että pahin oli mahdollisesti ohitse. "Hienosti", nainen kehui ja löysäsi kankiohjaa aavistuksen kokeilevasti. "Vai sellaista. Melkein jäit susien syötäväksi", Robert vitsaili hieman. Haluutko kääntyä takaisin?" nuorukainen kysyi kuitenkin seuraavaksi vakavoituen.
"Vain melkein", Sarah vastasi puolittainen virne kasvoillaan ja nyökkäsi sitten myöntävästi. "Mä taidan tulla alas, on vähän sellainen olo, että se lähtee seuraavasta äänestä ja kovaa, jos oon selässä."
Latino ei irroittanut otettaan ohjista, heitti oikean jalkansa Effin selän yli ja laskeutui pehmeästi maahan. Nainen otti molemmat ohjat kaulalta, kietoi kankiohjan pari kertaa ympäri ja pujotti sen takaisin ruunikon kaulalle. Nivelohja kädessään Sarah katsoi jälleen Robertia. "Okei", mies vastasi ja ohjasi tammansa takaisin Effin vierelle. Harry näytti ottavan tilanteen huomattavasti rennommin, kuin Effi. "Pitäiskö munkin tulla alas? Hinkkasin kyllä saappaita eilen pitkälle yöhön..." Robertin sanat saivat Sarahin kasvoille leviämään pienen virneen. "Paremmassa turvassa sä siellä korkeuksissa olet, jos sudet hyökkää. Mä juoksen takuulla kovempaa, kuin sä", Sarah virnisti leveämmin ja katsoi Robertia ylöspäin. Nainen mietti kestikö nuorukaisen ylpeys pysytellä satulassa vaiko ei. "Niinhän sä luulet. Mä harrastin yleisurheilua lukiossa", Robert vastasi, tullen kuitenkin Harryn satulasta alas. Latino oli hiljaa mielessään otettu toisen uhrautumisesta. Siis saappaiden vuoksi. Virne Sarahin kasvoilla ei ottanut laantuakseen. "Mä juoksin eilen 20 kilometrin lenkin, siitä on vähemmän aikaa, kun sun lukioajastasi", latino kiusasi. Hänen teki niin kovin mieli lähteä hölkälle, mutta Effi esti ajatuksen alkuunsa. "Lisätään sekin meidän urheilukilpailuihin, heti painiottelun jälkeen."
"Eikä lisätä, en mä nyt oikeasti mitään yleisurheilua harrastanut. Tai edes ollut lukiossa. Kaksoistutkinto ammattikoulussa, ja kortteliliigassa pelasin futista. Palloa voidaan potkia. Taitaa vaan olla vähän tuo välimatka esteenä ellei pistetä pelejä pystyyn valmennuksen jälkeen. Tullaan taas Auburniin huhtikuussa, valmentautumaan", Robert selitti virnuillen. Sarah naurahti ääneen Robertin sanoille. Ei kai kaikki ihmiset voineet olla niin koukussa liikuntaan, kuin hän?
"Mihin ammattiin sä oot valmistunut?" latino kysyi, kun he astelivat metsätietä eteenpäin. Ratsukoiden maahan painuneet kavionjäljet olivat hyvä suunnistuskeino takaisin sivistyksen pariin. "En kerro. Ei makeaa mahan täydeltä, Sarah Reyes. You’ve already unlocked level 4, my tragic pony past", Robert vastasi kuitenkin. "Dramaattista", Sarah voivotteli virne huulillaan. "Veikkaisin jotain teatteritutkintoa", nainen vitsaili kulma haastavasti koholla. "Ei sellaisia opiskella ammattikoulussa, silly", Robert vastasi kepeästi. Effi oli rauhoittunut selvästi, kun sai seurata ihmisensä takana. Sarahin kämmen kosketti vahingossa Robertin kättä, kun tämä kääntyi aavistuksen katsomaan takanaan kulkenutta tammaa.
"Pitää käydä, umm, hakemassa Jutalta kisanumero satulahuopaan, muuten", Robert takelteli yhtäkkiä. Sarah tunsi sähkön kiertävän kehossaan, sen tahattoman, tavattoman lyhyen kosketuksen jälkeen. Robertin sanat kuulostivat oudoilta ja latino vältteli katsekontaktia, peläten oman kehonsa reaktiota sellaiseen. "Tsemppiä kisoihin, Robert. Kunhan et ratsasta meitä paremmin", Sarah sanoi, kun he saapuivat takaisin kisa-alueelle, järkevän välimatkan päässä toistensa käsistä. "Break a leg, Sarah Reyes", Robert vastasi, kun heidän katseensa kohtasivat vielä viimeistä kertaa.
Jännitys asettautui Sarahin mahanpohjalle, eikä se johtunut edessä olevasta kilpailusuorituksesta. Nainen katsahti jalkoihinsa ja totesi, että kierros rekan luokse oli tarpeellinen, sillä nahkasaappaisiin oli ilmestynyt kuraa.
Lehtovaaraan lähtiessä Naavan ja Elyssan hössötys oli hämmentävän rauhoittavaa. Saatoin luottaa, että he varmistavat kaiken olevan mukana, vaikka tarkistinhan mä itsekin ainakin kaksi kertaa ettei mitään jää. Odotin vaan tulevaa ajomatkaa, kun saisin istua takapenkillä ja toivonmukaan nukkua. Tavarat, hevoset ja itsemme pakattuamme autoon matka saattoi alkaa. Kassu selasi kännykkäänsä, varmaan viestitteli Nion kanssa joka tulisi Aleksin kyydissä. Auton radio soitti hiljaisella musiikkia, muuten ajomatkan ensimmäinen osa kului suurempia puhumatta.
Havahduin seuraavan kerran Naava pysäyttäessä auton, olin kai torkahtanut. "Tiesitsä et sä kuorsaat?" Kassu kysyi virnistäen auton oven avatessaan. "Häh? Enhän. Oikeesti?" en varmasti ollut niin syvässä unessa. "No silleen puhiset", Kassu nauroi ja siirtyi ulos autosta. Huomasin myös Elyssan ja Naavan hymyilevät kasvot ja hiljaa tuhahtaen siirryin itsekin jaloittelemaan. Naava tankkasi auton, jonka jälkeen me tankattiin itsemme sen pysähdyspaikan pikaruokaravintolassa ja ennen matkan jatkumista päästettiin hevoset kävelemään.
"Ootko sä nähny sitä uutta heppua joka muutti Hallavan lähelle? Sillä on sellanen valkonen ori", Kassu kysyi kun ulkona alkoi hämärtää. Siirsin katseeni maisemista nuorempaan poikaan. "Ai se Rudi? Oon mä sen, kui?" "Joo, just se. Eikun aattelin vaan, se sen hevonen on aika hieno." "Joo", myönsin ja käänsin katseeni takaisin ikkunaan. "Onhan se."
Lehtovaarassa poikkeamisen jälkeen matka jatkui hotellille jossa kuukahdin suoraan sänkyyn huoneeseen päästyäni. Pitkä ja puuduttava matka piti huolen, että nukuin hyvin ja sikeästi. Ehkä ensimmäisen kerran ikinä ennen kisoja. Aikainen herätys oli aina nihkeetä, mutta Hallavan kisaajien kokoontuessa aamiaiselle jännitys oli helposti havaittavissa.
Hurmos oli kieltämättä komea hevonen. Onhan se edelleen vähän.. Rähjäisen näköinen? Kallistin päätäni oria katseellani tutkien. Ehkei se ole kuitenkaan oikea sana kuvaamaan sitä, mutta talvikarvan kanssa jokainen hevonen näyttää vähän enemmän maalaistalliin sopivalta kuin kisakentille. Mutta silti, sen harja oli siisteillä sykeröillä, häntä takuista selvitetty ja karva kiilsi puhtauttaan. Ori oli myös malttanut ihmeen hyvin, se seisoi paikallaan vain satunnaisesti steppaillen laittaessani sitä kuntoon. Olin toiveikas, että tällä kertaa me päästäisiin ihan sijoille saakka. Meillä on tähän mennessä mennyt aika hyvin, ei olla oltu listan hännillä vaikkei ihan kärjessäkään. Sellaista tasaista suorittamista keksipaikkeilla. Niin se taisi Valerankin kanssa aika pitkälti mennä. Taputin Hurmosta selälle siirtyessäni ottamaan satulan pidikkeeltä. Edelleen mä vaan palaan muistelemaan Valeraa, vaikka siitä tuntui olevan jo hurjan pitkä aika kun mä lopetin sen hoitamisen. Se tamma jätti kyllä jälkensä muhun, niin kuvaannollisesti ja kirjaimellisestikin. Mulla taitaa edelleen olla hampaanjäljet kyljessä ja takalistossa.
Otin ohjia paremmin tuntumalle ja pyysin Hurmoksen raviin. Ori tuntui hyvältä, se oli energinen mutta kuulolla. Yllättävää, sillä olin varautunut että se olisi ihan sekopäinen uuden paikan takia. Lapin maisema oli yhä luminen, mutta aurinkoinen. Olo oli ihmeen rento. "Sehän kulkee tosi hyvin!" Naava kehaisi ohimennen katsoessaan meidän kulkemista. "Joo, siltä se tuntuuki", myönsin ohjatessani orin voltille. Se tukeutui kevyesti kuolaimeen hellittäessäni ulko-ohjaa ihan vähän. Taputin oria kiitokseksi kaulalle. Se saisi nyt kävellä hetken ennen koululuokan alkamista.
----
100cm, 404 sanaa
Esteet ei vieläkään ollut se meidän juttu. Tai Hurmoksen juttu ne kyllä tuntui olevan, sellaista kyytiä ori niille aina vei. Koululuokan jälkeen se oli saanut hetken levähtää heinien ääressä jonka jälkeen varustin sen uudelleen esteluokkaa varten. Noustessani orin selkään olo ei ollut turhan luottavainen, mutta en jäänyt siihen kiinni. Menisi sitten miten menisi. Ajatukseni käväisivät tulevissa valmennuksissa. Enää meidän ei tarvitsisi käydä niin ahkerasti koulua tuuppaamassa, sillä se tuntui sujuvan. Esteitä pitäisi kyllä vielä treenata. Mahtaisinko jaksaa käydä ihan jokaisessa estevalmennuksessa jotka vain järjestetään.. Kumarruin kiristämään satulavyötä vielä kertaalleen ja nousin hetkeksi jalustimien varaan tarkistaakseni, että ne olivat varmasti hyvän mittaiset.
Kentälle oli tuotu pari estettä lämmittelyä varten, joita ratsukot hyppäsivät vuoronperään. Seurasin vierestä miten Reita hyppäsi sen ruunikon puoliverisensä kanssa. Me oltiin oltu samoissa valmennuksissa jo vaikka kuinka monta kertaa. Sen hevonen näytti aika hienolta, eikä se turhia niskuroinut. En ollut varmaan kertaakaan nähnyt sen pukittavan tai edes kieltävän esteelle. Mies myötäsi tammansa hyppyä ja laskeutuminen oli hyvä. Hän taputti ratsuaan ja siirsi sen vähitellen käyntiin.
"Moi", sanahdin Reitalle ohjattuani Hurmoksen lähemmäs, mutta turvallisen välimatkan päähän. Tuntui jotenkin hassulta, että tiesin sekä hänen että hänen hevosensa nimet, ja tiesin miten hän ratsastaa ja miten hänen hevosensa kulkee, ainakin noin ulkopuolisen silmin, mutten silti oikeasti tuntenut häntä. Reita katsahti muhun kulmat yllättyneenä koholla, mutta vastasi tervehdykseeni. "Hyppää aika hienosti toi sun hevonen", kommentoin Pondia katsellessani. Tamman seurasi Hurmosta katseellaan mutta vaikutti rauhalliselta, kun Hurmos taas pureksi kuolaimiaan ja otti lyhyitä askeleita. "Joo, hypätä se osaa. Mutta ei se mun hevonen ole", Reita myönsi tamman kaulaa silittäen. "Sen omistaa yksi Riitta, se on mulla vaan ylläpidossa." "Aa, okei. Ei tääkään mun oma oo, mäkin vaan vuokraan sitä", nyökkäsin Hurmokseen joka heilautti päätään ja sen etujalat nousivat maasta kymmenisen senttiä ennenkuin se jatkoi kävelyään. "Se taitaa tykätä esteistä?" Reita uteli vähän hymyillen. "Joo, todellakin. Vähä vähempiki riittäis", hymähdin myöntävästi.
"Pysty!" huusin ilmoituksen muille ja siirsin Hurmoksen hillityin avuin laukkaan. Se nosti ihan asiallisesti mutta heitti heti päätään tajutessaan, että nyt mennään esteelle. "Hoo, rauha.." pidätin oria puolipidättein, jotka eivät tuntuneet menevän läpi. Käänsin Hurmoksen voltille, joka tuntui hämmentävän oria. Sen askeleet lyhenivät ja hetken se laukkasi ihan nätisti. Teki mieli virnistää, että hah, siitäs sait. Voltilta palattuamme hyppykin oli maltillisempi, ja taputin molemmin käsin Hurmosta siirtäessäni sen käyntiin. En edelleen olettanut että esterata tulisi menemään hyvin, mutta nyt mulle oli tärkeintä saada Hurmos kuuntelemaan. Vaikka me sitten tultaisiin viimeisinä niin en antaisi sen kaahata yhdellekään esteelle.
Helppo A, taitotaso hard Marshall Kozlov & Vsvolod KZV (1400 sanaa)
Ei jestas että täällä olikin porukkaa. Oliko tähän osakilpailuun tullut vielä lisääkin ratsukkoja? Marshall ajatteli, nojatessaan käsillään kuormurin rattia vasten ja tutkaili Lehtovaaran piha-aluetta. Olisikohan heidän sittenkin pitänyt lähteä vielä vähän aikaisemmin liikkeelle?
”Jos vaan sopii, niin parkkeeraa tää kosla ennen ko meijän taakse kasaantuu lössiä.” apukuljettajan paikalla istunut Niklas kommentoi, kulmiaan hieman kohauttaen ja nyökkäsi päätään että rastapää tekisi asialle jotain.
”Käskystä.” Marshall sanoi napakasti, nostaen toisen kätensä otsalleen kuin armeija tervehdyksenä, ennen kuin laittoi vaihteen silmään jotta pääsisivät parkkeeraamaan.
Kun kuljetusauto oli saatu nätisti pysäköityä, vielä niin että sivulle aukeavalle lastaussillalle oli tilaakin, venäläinen ojensi avainnipun vieressä istuvalle tummanruskeahiuksiselle miehelle.
”On varmaan järkevämpää että sinä pidät näistä huolen. Itse joudun kuitenkin vielä vaihtamaan vaatteita sekä keskittymään Volyaan. Niin pääset tarvittaessa autoon jos tarve.” Marshall selitti, kun Niklas nappasi avaimet omaan käteensä ja sulloi ne takkinsa povitaskuun.
”Hyvin mahollista. Niin ny ekanako me käyään sielä..toimistolla?”
”Joo. Käyn varmistamassa saapumisemme sekä hakemassa lähtönumeroni.” venäläinen sanoi avatessaan oman ovensa, ja hypähti alas hytistä.
Autolle päin palatessa Marshall vilkuili vaivihkaa vieressä kulkevana Niklakseen, tuntien pienen lämpimän ja jännityksen sekaisen möykyn pyörähtävän rinnassa.
Niklas oli keskittynyt lukemaan kilpailujen lähtöluetteloa, ja puheli jotain siihen liittyen että olisi halunnut nähdä Marshalinkin hyppäävän isompia ratoja. Vaikka kumpikin tiesi että vanhan vamman takia sitä tuskin tulisi tapahtumaan enää. Muutaman viikon takainen esteratsastus yllätys riitti muistuttamaan Marshalia siitä, että minkä takia hän kisasi nykyään lähinnä kouluratsastuksessa. Mutta kyllä, olisihan se mukavaa kisata esteilläkin. Kaksikko laski auton lastaussillan alas, ja Marshall kävi siirtämässä kuormurin sisällä väliseinän syrjään, jotta hän sai Volyalle sopivan tilan valmisteluja varten.
Tummanpuhuva ori liikehti ripeästi puolelta toiselle saamassaan tilassa, nykien päätään riimunnarua vasten. Osakilpailut olivat olleet niin nätisti toinen toisensa jälkeen, että nyt kippurakorvainen hevonen ei jaksanut autossa turhia esityksiä pitää. Mutta eiköhän se varmasti siinä vaiheessa kun ulos pääsisi.
Marshall riisui orin yllä olleen tummanvihreän kaulakappaleellisen kuljetusloimen, levittäen sen avoimeksi väliseinän päälle jotta se saisi kuivua hyvin. Niin ei tarvitsisi niin montaa loimea reissun jälkeen pestä, kun voisi laittaa saman loimen kotimatkallekin hevosen päälle.
Mies kävi harjan kanssa läpi Volyan karvan jotta se oli varmasti siisti, ja suojia irroittaessa tarkasti jokaisen jalan kenkiä ja hokkeja myöten että kaikki oli niin kuin pitikin.
”Sentää oot jotaki oikeasti järkevää ostanu.” Niklas sanoi, pyöritellessään Marshalin ratsastuskypärää käsissään ja tutkaili sen poikkeuksellista muotoilua. ”Ufon näkönen tää muotoilu kyllä, mutta vissiin ihan samalla tavalla turvallinen mitä muukki kypärät?” Tuo kysyi, painaen kypärän päähänsä.
”Juuri sen kutsumasi ufon muotoilun takia sen ostinkin.” Marshall tokaisi, pujahtaen puomin alta pois Volyan luota ja asteli Niklaksen luo. Mies nappasi kypärän toisen päästä ja työnsi sen omaan päähänsä. ”Koska nyt voin käyttää oikeasti turvallisesti kypärää ja samalla pitää rastani.” venäläinen sanoi virne suupielillä, kääntäen päätään jotta toinen näki kypärän takaosan kummallisen muotoilun tarkoituksen.
”Okeei. Nyt tuo muotoilu käy iha järkeenki.” nuorempi mies tokaisi päätään hieman nyökytellen.
”Kiitos Kanadalaisille.” Marshall sanoi, painaen kypäränsä takaisin nuoremman päähän. ”Ja kyllä, se täyttää muotoilusta riippumatta kaikki nykyiset turvallisuusluokitukset. Siinä on nimittäin niskaosassa airbag, minkä takia se hyväksyttiin. Ilman niitä sitä tuskin olisi tehty.” mies lisäsi, poimiessaan varustekaapista satulan toiseen käteensä ja riisui suojuksen sen päältä. Ennen kuin pujahti takaisin Volyan luo, satuloidakseen orin.
”Kiva muuten että lähdit mukaan tänne, vaikka aamuheräämiset ei sinun juttu olekaan.” Venäläinen sanoi ihan kuin ohimennen vain, pitäen katseensa kuitenkin vastinhihnoissa kun kiristi satulavyötä.
”No, kai se munki pitää oma osani tehä tän meijän suhteen eteen. Vaikka tekiki mieli heittää kännykkä seinään niin lujaa ko ranteesta vaan ois lähteny. Ku se alko sillon viideltä kiljuun.” Niklas vastasi heilutellen käsiään hieman, samalla kun kädet oli tungettu mahdollisimman syvällä nahkatakin taskuihin. ”Etenki ku tiiän että kuin iso osa hevosilla on sun elämäsä.” mies lisäsi, katse sinkoillen kuljetusauton katossa ja seinissä.
Nuorempi otti naulassa roikkuneet suitset ja ojensi niitä jo valmiiksi Marshalin suuntaan, kun tuo näytti saaneen satulan alustavasti orin selkään.
”Ja no, täytyy se kai myöntää että kyllähä se ratsastus ihan kivalta tuntu. Vaikka siitä onki jo aikaa ja emmä muuta tehny ku kävelin sen hevosen kaa. Mutta hei, ainaki ratsastusvaatteet näyttää hienoilta!” Niklas puheli, tunkien käden takaisin taskuun kun venäläinen otti suitset vastaan.
”Se ei ehkä ole se tärkein asia, että näyttää hyvältä, mutta hyvä jos positiivisiakin puolia löydät. Ja tule ihmeessä joku päivä mukaan tallille, voisin kysyä Crimisiltä jos tallilta löytyisi joku hevonen lainaan jonka selkään voisit päästä. Volya kun ei ole ehkä.. paras siihen, näin pitkän tauon jälkeen.” rastapää selitti, pujahtaen jälleen puomin alta auton peräosaan. Tällä kertaa vaihtaakseen omaa varustustaan jotta voisi nousta satulaan. Huolellisesti käytetyt tallikengät vaihtuivat jälleen kisakäyttöön pyhitettyihin mustiin ratsastussaappaisiin, ja softshell-takki vaihtui tummaan siistiin kisatakkiin jota koristi kullanväriset napit, taskun läpän kapea kultareunus sekä itse kullan sävyinen kaulus. Kokonaisuutta täytti takin rinnuksen alta näkyvä valkoinen kauluspaita ja helmenvalkea kravaatti. Viimeisenä silauksena Marshall nappasi kypäränsä Niklaksen päästä, ja painoi sen omien rastojensa päälle, kiinnittäen leukaremmin. Sekä kaivoi valkeat kisahanskat takkinsa taskusta.
”Voit ottaa tuon minun takin itsellesi päälle, tiedän että sinulle tulee muuten kohta kylmä. Etenkin jos tulet tuonne ulos seisomaan.” Marshall sanoi, virnistäen hieman kiusoittelevasti toiselle.
”Emmä ny niiin helposti palellu. Mä oon kuitenki hei suomesta.” Niklas sanoi muka loukkaantuneena, vaikka samalla pukikin vanhemman miehen takin omansa päälle. Se siitä suomalaisuudesta ja pakkasen sietämisestä.
Niklas pysytteli takavasemmalla sillä välin kun Marshall alkoi ottamaan hevostaan pois autonkyydistä. Parempi vaan. Vaikka Volya oli koko tämän ajan seisonut hyvinkin säyseänä autossa. Niin sillä samalla hetkellä kun sen etukaviot hipaisivat lumista pihamaata, ori siirsi koko painonsa takajaloilleen ja loikkasi kuin paraskin esteratsu vesihaudan yli lastaussillalta tallin pihalle.
Marshall oli selvästi osannut odottaa moista. Ilmekkään miehen kasvoilla ei muuttunut, vaan tuo liikkui parin hypähtävän harppauksen verran Volyan matkassa, ja käänsi sen voltille itsensä ympärille.
Ympyrälle siirtyessään tummanpuhuva ori kannatteli päätään korkealla ilmassa ja päästi ilmoille pitkän kumean hirnahduksen. Ihan kuin ilmoittaakseen 'täällä ollaan'. Liikkeen aikana myös orin hopeanharmaa häntä liehui sen perässä kuin paraatilippu.
Muutaman voltin jälkeen Volya tuntui tulleen siihen päätökseen että kaikki olivat varmasti nähneet hänen saapumisen, jolloin ori pysähtyi aloillensa ja tyytyi puhaltamaan terävästi ilmaan pari kertaa. Samalla Marshalkin pystyi rentouttamaan otteensa ohjista, ja tuo taputti orin kaulaa toisella kädellään.
”Just tälläsinä hetkinä mä en voi ymmärtää minkä takia sä haluat olla näin isojen elukoitten kaa tekemisissä.” Niklas henkäisi kasvot hieman kalpeana, laskeutuessaan itse lastaussiltaa pitkin alas pihalle. ”Eikö sua yhtään hirvitä tollanen?”
”Miksi hirvittäisi?” Marshall kysyi olkiaan hieman kohauttaen. ”Tiesin että Volya tekisi jotain tälläistä, niin osasin varautua siihen. Eli eihän täsä ollut mitään hätää. Se on kuitenkin varsasta asti ollut tälläinen.. show hevonen.” mies lisäsi vinon hymyn kera, käyttäen orin patsastelun hyväksi jotta pääsi hyppäämään satulaan.
Volya pureskeli kuolainta suussaan ja nosteli jalkojaan hieman levottoman oloisena, samalla kun katse sinkoili sinne ja tänne kuin kuula flipperissä.
Marshall taputti toisella kädellä orin kaulaa samalla kun keräsi ohjat toiseen, ennen kuin pyysi hevosta kävelemään kevyellä pohkeen puristuksella. Volyan kippuraiset korvat kääntyivät tiukasti eteenpäin samalla kun ori kaarsi kaulaansa, ja lähti etenemään hivenen tanssahtelevin käynnin ja ravin välimaastoa muistuttavassa askellajissa.
Niklas piti suosiolla hieman turvaväliä ratsukkoon, mutta seurasi heitä aina kentän laidalle saakka jotta näkisi ainakin osan Marshalin lämmittelystä. Vaikka Niklas ei ollut mikään kummempi hevosmies eli ei itse ollut hevosten kanssa kauheasti tekemisissä saati edes tiennyt paljoa ratsastamisesta. Oli tuo siitä huolimatta aina tykännyt katsoa venäläisen ratsastamista. Etenkin näin ummikon silmin, toinen sai ratsastamisen näyttämään niin helpolta. Ihan kuin mies ei tehnyt siellä satulassa mitään muuta kuin istua pönötti. Ja silti, hän sai hevoset liikkumaan miltei tanssien eteenpäin.
Lämmittelyn edetessä Volya alkoi keskittyä hieman enemmän ratsastajan pyyntöihin, eikä suunnannut kaikkea huomiotaan pelkästään esiintymiseen. Alkuun ori rullasi kaulansa turhan tiukaksi paketiksi, minkä takia rentoutuminen sekä keskittyminen näkyi ensimmäisenä siitä. Volyan kaula kohosi hieman korkeampaan ja rennompaa kaareen samalla kun turpa suoristautui paremmin linjaan, eikä hiponut ryntäitä kohti. Askeleet muuttuivat keveämmiksi, eikä ori ojentanut etusia enää yhtä terävin viskaisuin kuin tuo yrittäisi talloa maassa juoksevan hämähäkin päälle. Sen sijaan Volyan jalat ojentuivat kurottavasti eteenpäin, kun tuo kuroi rytmikkäässä ravissa eteenpäin samalla kun ratsastaja istui hiljaa syvällä satulassa.
Vain muutamaa hetkeä myöhemmin Marshall sai siirtyä maneesin etuosan pienelle aidatulle alueelle odotamaan omaa vuoroaan itse radalle.
Mies kertasi rataa mielessään samalla kun antoi Volyan edetä rennossa käynnissä uraa pitkin. Marshall vilkaisi maneesin reunalle päin, missä Niklas seisoi takkeihin kääriytyneen ja näytti peukaloaan ratsukolle. No, ainakin Volya tuntui huomattavasti paremmalta mitä viikko sitten käydyssä valmennuksessa. Lopulta maneesin hiljaisuuden rikkoi aplodit, jonka jälkeen valkoisten aitojen sisäpuolella oleva ratsukko käveli pitkin ohjin pois radalta, ratsastajan taputtaessa hevosensa kaulaa voimakkaasti.
Marshall keräsi ohjat paremmin käsiinsä, ja suuntasi oman hevosensa vuorostaan kehään. Muulla ei ollut väliä kuin että Volya teki puhtaan suorituksen. Sen jälkeen kaikki olisi vain plussaa.
