Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
2. Helppo B medium 401 sanaa Minttu Lehtilä - Lady Fortuna's Victory (2 arpaa)
Saavuin tallille jo 7.45 autollani. Olin napannut matkanvarrelta Ellenin mukaan kyytiin, sillä tyttö auttaa minua tänään Vallun laitossa.
Minun kisavaatteideni päällä oli sininen takki sekä punaiset ulkohousut. Veimme tavaramme kaapille jonka jälkeen laitoin satulahuoneessa hiukset nutturalle. Sillä välin ystäväni Ellen oli ystävällisenä putsannut hoitohevoseni Vallun suitset sekä satulan. Seuraavaksi haimme kimon ratsuni sisälle, Heli oli siivonnut jo tarhat ja antanut seiskalta aamusta heinät hepoille joten säästettiin hyvin aikaa.
Otettiin yhdessä ruunalta ohut loimi pois, jonka jälkeen aloin harjaamaan hoitohevostani. Sillä välin Lily toi Vallun varusteet sekä valkoiset pintelit ja huovan karsinan luokse.
Kun olin harjannut koko hepan huolella läpi, puhdistettiin yhdessä kisahoitajani kanssa kaviot. Sen jälkeen siistin nopeasti hieman huopaa ja pinteleitä.
Sitten vaihdoin vaatteet ja laitoin kiiltävät ratsastussaappaat ja kypärän päälleni. Jätin valkoiset ratsastushanskat karsinanovelle. Pyöritettiin Ellenin kanssa pintelit valmiiksi.
Vilkaisin nopeasti puhelimestani kelloa joka oli jo 8.50 ja verkka alkoi 9.20, joten meillä oli vielä hyvin aikaa. Pinteleiden jälkeen Ellen teki kauniit sykeröt Vallulle, jonka jälkeen laitettiin hepalle satula sekä suitset. Vaihdoin nopeasti ratsastushanskat käsiini, rentoutunut kimo vierelläni, sitten lähdimme verkkaamaan klo. 9.15.
Verkka oli kentällä, joten saavuimme sinne, kentällä hölkkäili jo ainakin 10 ratsukkoa! Mutta kyllä siellä silti mahtui menemään.
Kävelin aluksi ponilla 5-10min, jonka jälkeen rupesin ottamaan ravia. Ravissa huomas et heppa oli vähän hermona ja jännittyny muista hevosista ja siitä että porukkaa oli niin paljon. Mutta heppa ravaili silti nätisti, kun sain enemmän Vallua kuulolle pysähdyksillä tms. Rupesin ottamaan molempiin suuntiin vähän laukkaa, niin miten mahtui, heppa meni hienosti! Vähän vauhkoontu ja löyty liikaa vauhtia mut jarrut onneks löyty.
Sit olikin jo meidän luokan vuoro, ja startattiin neljänsinä. Kolmas ratsukko oli hetki sitten alottanut radan, ootettiin maneesin ovella ja välillä kävelin kimolla pientä ympyrää jottei se täysin tylsisty. Sitten oli meijän vuoro, ja urhea kisahoitajamme Ellen toivotti tsempit ja taputti Vallua kaulalle, jonka jälkeen meni maneesin oven viereen.
Koko rata sujui hyvin, ruuna vähän vilkuili katsomolle päin ja vähän väliä hirnui kavereiden luokse, muuten super! Lähden käynnissä pois maneesista ja Lily tulee iloisena luoksemme ja taputtaa kimoa kaulalle. "Se tais mennä hyvin? Ainakin näytti sille!" Ellen sanoi kannustavasti katsoen minua. "No joo, aluks tuntu siltä et mahtaakohan tää hevonen juosta alta, mut ei sentään." Sanon ja katson onnellisena hoitohevoseni valkoisia hörössä olevia korvia.
Tunnin päästä alkaisi vasta meidän esteluokka, joten pidettiin pieni tauko ja käytiin kävelemässä Vallun kanssa vähän maastossa sekä Ellen lupautui talutella ruunaa kentällä kun minä olin syömässä pullaa kahviossa.
6. 80cm medium 547 sanaa Minttu Lehtilä - Lady Fortuna's Victory (2 arpaa)
Lähdin pois kahviosta, olin nauttinut makoisan pullan ja juonut mehua. Oli mukavaa nähdä monien lehtisläisten vanhempiakin, harmi ettei omat vanhemmat pääse kun on pitkä automatka, mutta ehkä joskus! Mutta, oli n. 15minuuttia ennenkuin estekisat alkoivat, ja mun luokka varmaan alkaisi n. Tunnin päästä. Lähdin takaisin kentälle ja kentän toisesta päädystä tulee minua vastaan Vallu ja Ellen. Tyttö ojentaa minulle ohjat ja siistin hieman valkoisia kisahousujani jonka jälkeen laitan ohjat kaulalle ja nousen selkään.
Kun olin selässä, lyhensin jalustimia kahella reiällä ja Ellen piti kimoa ruunaa kiinni. "Noin, eiköhän olla valmiita." Sanon ja asetan jalkani jalustimille. "Tsemppiä." Lily sanoo ja lähtee kentän reunalle seisomaan.
Kävelin hetken suht rentoutuneen olosella hevosella, jonka jälkeen otettiin kevytravia. Heppa meni hyvin ja aika reippaastikkin. Välillä muut hepat oli pelottavia ja piti vähän leikkiä raviheppaa, mutta muuten heppa oli super. Sitten otettiin laukkaa molempiin suuntiin, ja ekalla nostolla tuli pikkupukki, varmaan innostuksesta. Laukka oli myös tosi reippaan olosta, eikä tarvinnu turhia pyydellä eteenpäin. Pyydän hevosta siirtämään raviin mutta hän koittaa heilutella päätänsä. Muutaman sekunnin kuluttua sain hidastettua Vallun ja jatkoimme kevytravissa. Ennen meitä oli vielä pari ratsukkoa, joten käveltiin ja ravailtiin vielä vähän kentällä.
Kun ennen meitä oleva ratsukko aloitti radan, lähdimme maneesille. Ellen odotti vieressämme maneesin oven luona, sekä rapsutteli ihmettelevää ruunaa. Mun jännitys laukes täysin juuri ennen meidän suoritusta, mutta koitin pysyä rauhallisena ja luottaa Valluun. "Seuraavaksi radalle tulee Minttu Lehtilä ja Lady Fortuna's Victory. Valmistautuu.." Kuului kuulutus ja Ellen toivotti onnea. En edes kuullut kuka seuraavaksi valmistautui, sillä olin sen verran jännittynyt. Tiukennan hieman ohjaa ja pyydän ruunan kevytraviin. Teen yhden ympyrän ravissa, jonka jälkeen nostin käteni ilmaan ja nostin hevosella laukan.
Ohjasin ensimmäiselle esteelle joka oli pystyeste, puomit näytti siistinvärisiltä, neo-valko raidalliset, mutta ei niitä ehtinyt ihastella kauempaa kuin kaksi sekuntia. Ponnistan jalustimille jonka jälkeen nojaan takaisin satulaan. Muutaman askeleen jälkeen menemme taas samanlaiselle esteelle.
Hevonen otti sille esteelle reilusti isomman loikan ja itekkin ehti miettiä että; oonkohan kohta jo maassa? Mutta ei, hevosen pää pelasti joka nousi havahtuneesti ylös, kun hän näki okserin jolle käännyttiin.
Okserillekkin tuli aika vauhdikas pomppu, mutta sentään ei tullut virheitä. Käänsin hevosen omituisen näköiselle musta-violetti pystyesteelle, jonka kohdalla jouduin jo sanomaan "prr" kun pidätteistäkään ei ollut apua, mutta ruuna vain rynnisti ja puomi kostautui. Menimme vielä muutamat esteet jotka menivät turvallisemmin ja paremmin ilman puomeja. Viimeisen esteen jälkeen nousen kevytistuntaan ja taputan ruunaa kaulalle, jonka jälkeen siirrän ravista käyntiin ja kävelen ulos.
"Toi meni tosi hyvin! Vaikka näyttikin välillä hurjalta." Ellen sanoi taas ihanan kehuvasti. "Kiitos, ja kiitti sikana ku oot auttanu tänään, sust on ollu jo tähän asti tosi iso apu." Sanon tytölle iloisesti jonka jälkeen mentiin tallinpihalle kävelemään.
Sitten olikin jo palkintojenjako johon kaikki saivat osallistua jos vain halusi, tuloksia en kerro vielä. Mutta sen sanon että kunniakierroksella ei ainakaan puuttunut vauhtia!
Sitten mentiin vielä hetkeksi ravailemaan kentälle, jonka jälkeen vein Vallun sisälle ja otettiin kisahoitajan, Ellenin kanssa ruunalta varusteet pois. Harjasin hevosen vielä läpi ja Ellen antoi hepalle mössöt. Sitten purattiin ruunalta sykeröt pois, jonka jälkeen vein hänet ulos. "Heippa Vallu, olit tosi hieno ja reipas poika tänään." Sanon iloisesti ja otan häneltä riimun pois päästä ja annan hänelle porkkanan.
Sitten kävin vielä syömässä kahviossa ruokaa, sillä sitä oli jäänyt, jonka jälkeen autoin Elleniä siivoamaan hevosensa tarhan ja karsinan. Sitten lähdin iloisena pois tallilta.
Rosa Järvelä - Étoile Filante 4. vaativa B, taitotaso expert 411 sanaa
Tänään on Tie Tähtiin-kisojen kolmas osakilpailu, joka järjestetään kotitallillani, eli Lehtovaaran Ratsutilalla. Jee. Päivästä on varmasti tulossa kiva joten toivottavasti myös luokat sujuvat hyvin. Avaan varovasti tallin oven. Sisältä kuuluu vaimee mussutusta, kun hevoset syövät vielä heiniään. Menen Fionan karsinalle. Siirrän tamman pesupaikalle. Päätin nyt puunata kotikisojen kunniaksi oikein kunnolla. Harjaan tamman parilla harjalla läpikotaisin ja puhdistan kaviot. Harjaan kavioiden ulkopinnan, vaikka tiedän että se tulee kuitenkin hiekkaan maneesissa. Selvitän myös hännän ja harjan. Teen pikaisesti pienet siistit letit harjaan ja häntään teen pienen letin. Tallin ovi narahtaa ja nään kuinka Minea lähtee kävelemään minuun päin. -Mun koululuokka loppu just, joten ajattelin tulla kysymään tarviitko apua, Minea sanoo ja katsoo minua kysyvästi. -Itseasiassa kyllä kiitos. Mä tein Fionalle jo letit, joten jos haluut laittaa ne sykeröille?, kysyn. -Joo, mikäettei. En kylläkään oo paras sykeröiden tekijä, mutta tekemällä oppii, tuo naurahtaa. -Jep, jep, kiitos paljon, sanon hymyillen ja kiiruhdan vessaan vaihtamaan kisavaatteet.
Sillä välin kun Minea kieputtelee näppärästi sykeröitä, minä varustan tamman. Laitan näön vuoksi pintelit jalkoihin. Nostan satulan selkään, valkoisen huovan kera. Kiristän satulavyön. Laitan suitset päähän ja kiinnitän remmit. Varusteet olin puunannun eilen kunnolla. Laitan kypärän päähän, jossa on nuttura, jonka äitini teki. Vielä saappaat jalkaan ja menoks. Kiitän vielä Mineaa sykeröistä ja talutan tamman verryttelyyn ulkokentälle, jossa on ihan reippaasti ratsukoita auringon paisteessa. Nousen keskellä selkään kiristettyäni vyön ja mitattuani jalustimet. Lähdemme kävelemään pitkällä ohjalla. Aloitain vain siirtymisillä, jotta tiedän minkälaisella tuulella ratsuni on tänään. Tamma vaikuttaa hieman virrakkaalta, mutta ei niin pahasti että siitä olisi radalla haittaa. Tamma kulkee kivan rennosti, vaikka kentällä hyörii paljon muita tuntemattomia hevosia. Ehkä tuttu ympäristö rauhoittaa, joka on suuri plussa kotikisoissa hevosen että itsensä kannalta.
Ravissa teen muumat avot ja sulut, sekä hyvässä välissä pohkeenväistöjä. Tamma on herkkä pohkeelle. Laukkaa otan vain vähän jotta saan tuntuman Fionasta, mutta niin vähän ettei tamma väsy, onhan edessä vielä itse rata ja myöhemmin vuorossa esteet. Laukkaan vain hieman pääty-ympyrällä ja teen nopeita temponmuutoksia. Siitä jää ihan super fiilis jolla on kiva lähteä sitten radalle. Laukan jälkeen otan käynnin ja ohjaan tamman pois verryttelystä tieltä. Pysäytän tamman tallin eteen, mutta pysyn selässä. Kertaan rataa mielessäni läpi. Nään kuinka siskoni kävelee minua kohti vesipullo kädessä. -Moi! Haluutko juoda vähän ennen kisasuoritusta?, tuo kysyy hyväntuulisesti hymyillen ja ojentaa pulloa minulle. -Voi kiitos kysymästä, kyllä vain, alkaa pikkuhiljaa jano iskeä, naurahdan ja otan pullon vastaan kiitollisena. Juon kulauksen siskoni silitellessä Fionaa kaulasta. -Mun vuoro on kohta pitää mennä, kiitos muuten vedestä!, huikkaan ja ohjaan tamman kohti maneesia ja kouluaitoja
Rosa Järvelä - Étoile Filante 8. 120cm, taitotaso expert 413 sanaa
Saavun kahvioon. Koulusuoritukseni oli juuri ohi. Olin antanut Fionan jäähdyteltäväksi pikkusiskolleni ja äidilleni pihalla ja tulin itse kahvioon syömään ja juomaan. Menen tiskille ja ruokalipukkeella otan itselleni makaroonilaatikkoa, salaattia ja vettä. Kannan lautasen ja lasin pöytään, jossa on syömässä myös Emilia ja Julia. -Heippa!, tervehdin ja istuudun alas. Nuo tervehtivät minua hymyillen ja vilkuilevat hermostuneesti kelloa. -Mites meni kouluosuus?, kysyy Emilia ja kääntää Julian kanssa katseeni minuun. -Hyvin kai, sanon kohauttaen olkiani. Nuo nyökkäävät. Kun olen syönyt vähän Julia ilmoittaa että heidän pitää mennä verryttelemään esteitä varten nyökkään ja toivotan onnea. Syön reippaasti loppuun katsoen kahvioon tasaiseen tahtiin lipuvia ihmisiä. Jälkiruaksi ostan pullan ja syön sen selaten puhelinta. Kun olen valmis lähden ulos.
Kun kuulutetaan että rataan saa tulla tutustumaan, kiiruhdan maneesiin monien muiden ratsastajien perässä. Lasken askelia ja painan jokaisen esteen tiukasti mieleen. Kävelen radan pariin kertaan läpi. Mietin myös pari stradegiaa, esimerkiksi teistä. Kun rata on kirkkaana mielessäni kävelen maneesista ulos ja suuntaan talliin Fionan karsinalle. Fiona odottaa siellä siskoni kanssa varusteet valmiiksi päällä. Sanon että tuo voi viedä tamman jo verkkakentälle, kun käyn vielä pikaisesti moikkaamassa Inaria. Kyselen Inarin radasta hieman, kunnes lähden kentälle.
Kipuan selkään, siskoni painaessa toiselta puolelta vastaan. Otan jo ohjat ja pyydän tamman uralle. Siskoni menee kentän ulkopuolelle, aidan viereen. Otan vähän ravia ja laukkaa. Tamma tuntuu vähän väsyneemmälle, kuin kouluosuuden verkassa. -Pysty!, huudan ja ohjaan tamman verkkaesteelle joka punainen perus pysty. Este on noin metrin korkuinen. Tamma hyppää kivasti yli. Tulen myös pari kertaa vielä sinivalkoisen okserin, ennenkuin pyydän tamman kentältä pois. Sisko tulee meitä vastaan kentän portille. Vuoromme kuulutetaan ja ohjaan tamman maneesiin. Lähtömerkki kajahtaa ilmoille ja kannustan tamman laukkaan. Ohjaan sen hyvällä tiellä ensimmäiselle esteelle.
Radan ollessa ohi, luovutan hikisen tamman taas perheelleni jäähdyteltäväksi ja juotettavaksi. Minä taas häivyn kahvioon muiden Lehtisläisten kanssa viettämään loppupäivää, syöden ja keskustellen suorituksistamme. Siellä on ainakin Adelie, Minea, Veronica, Cassandra, Viveka, Iiris, Emilia, Julia ja tietty minä. Ostan limpparin ja saman pullan minkä jo aiemmin päivällä. Kaikki puhuvat toistensa päälle kertoessan juuri oman ratsun suoriutumisesta kisatilanteessa, miltä hevonen tuntui verkassa ja niin edelleen. Onneksi äänekkyytemme ei haittaa, koska kahviossa ei ole juuri muita kuin muutama jotka ovat ovat olleet samoissa TT valmennuksissa. Pian ryhmämme alkaa hajaantua, kun osa lähtee kotiin ja osa vielä talliin hoitamaan hevosensa. Myös minä lähden talliin.
Fiona on jo purettu js sillä on hikiloimi päällä. Tamma juo ahneesti ämpäristä melassivettä. Tuon korvat kääntyvät karsinan ovelle kun saavun sinne, mutta tuo ei lopeta juomista. Kiitän avusta perhettäni ja lupaan korvata heidän vaivan näön jotenkin.
Lotta - Milk's Favorite Cookie Taso easy, helppo C
Minulla ei aivan järki leikannut herätessäni viiden aikoihin aamulla. Puhelimen kirkas näyttö ainakin karisti viimeisetkin unenrippeet silmistäni mikäli ei aivan sokaissut minua. - Lotta, se kännykkä kiinni… Mä yritän nukkua! Katariina, armas siskoni, mitä ihmettä hän teki huoneessani? Vasta hetken aprikoinnin jälkeen eilisen tapahtumat palautuivat mieleeni. Oreon lastaus hevosrekkaan, loputtomalta tuntunut ajomatka, yösija pienestä hotellista jonkin kyläntapaisen laitamilta. Lehtovaaraan oli kuitenkin vielä matkaa lukuisia kilometrejä. Se tiesi puuduttavaa autossa istumista, jonka sieti, jos kyseessä oli jokatalvinen laskettelureissumme näille seuduille, mutta kisasuorituksen hoiti mieluusti mitä pikimmiten pois päiväjärjestyksestä.
Vetäisin pari vaatekappaletta ylleni ja yön viimeiset tunnit istuin sängynreunalla varpaitani heilutellen - piinaava jännitys seuranani. Äidin raottaessa silmäluomiaan olin jo säntäämässä pää kolmantena jalkana aamupalalle, mutta ainoastaan mehulasillisen sain alas kurkustani.
Mitättömästä ateriastani huolimatta kisapaikalle lähtö viivästyi viivästymistään. Siskoni olivat revetä liitoksistaan nähdessään aamiaisen sisällön, ja kumpikaan ei hievahtanutkaan ruokapöydän äärestä ennen kuin vatsalaukku oli täytetty ääriään myöten - äiti kai luokiteltiin siskoihini.
Lyijynraskas laukku olallani löntystin autolle, ja sosiaalisen median uskollisena ystävänä töllötin kännykän ruutua aina Lehtovaaran parkkipaikalle saakka. Juulin ja Pepin kanssa saimme aikaan kiivaan keskustelun, jonka aihe loikki koulunpenkiltä hevosen selkään ja ihka ensimmäisiin ruusukkeihimme asti. En rohjennut myöntää, että ruusuke oli isketty ratsuni suitsiin, vaikka luokan ainoana talutettavana ja esteet maapuomeina ylittävänä en olisi palkintoani edes ansainnut.
Huikkasin heipat Aleksille, mutta enempää en kyennyt jännitykseltäni puhumaan. Näpräsin Oreon varusteiden kimpussa aivan tolkuttoman kauan, ja en olisi voinut olla tyytyväisempi, kun sain auttavia käsiä välillä ihan pyytämättäkin. Sanoin kuvaamattoman kiitollinen olin äidille, joka otti vastuun niin lähtömaksuista kuin Oreon varusteistakin kaiken tohinan keskellä.
Sadetta kisapäivään ei oltu lupailtu, vaikka pilvet peittivätkin taivasta ja lumi maankamaraa. Ilman muuta syytin alhaista lämpötilaa käsieni vapinasta, vaikka saattoi syy olla toinenkin. Vaatetta oli kuitenkin pantava runsaasti ylle, sillä sekä koulu- että esteluokkien verryttely tapahtui ulkokentällä.
Huomasi, miten koko talvi oltiin ratsastettu maneesin suojissa. Yksikin rasahdus, minulla oli allani jännittynyt hevonen. Yksikin häiritsevä tekijä Oreon näkökentässä, singahti tamma valtavalla loikalla ennalta-arvattamattomaan suuntaan. Pelko Oreon äkkilähdöistä hiipi mukaan myös minun kuvioihini. Ravi vielä menetteli, mutta laukkaa otettiin vain pienissä määrin, sekin pääty-ympyrän kaltaisella, mutta pienemmällä. Sääliksi kävi Oreoa, jonka selässä oli tällainen jänishousu. Rohkeamman ratsastajan kanssa irtoaisi varmasti parempia tuloksia.
- Miltä tuntuu? Aleksi kysyi heti sopivan tilaisuuden tullen. Yhdellä silmäyksellä huomasin, että aidalla seisoskeli enemmänkin porukkaa, tuttuja ja tuntemattomia kasvoja. Menisivät nyt vaikka seuraamaan kohtapuoliin starttaavaa luokkaa, mutta ei! - Niin mikä? ääneeni sisältyi niin hermostuneisuutta, ärtyneisyyttä kuin silkkaa pelkoakin. - Oreo, Aleksi selvensi. - Alatteko pikapuoliin olla valmiita? Vilkaisin vähän lähtölistoja ja yks ratsukko niin sun pitäis olla valmistautumassa maneesissa, mies huomautti. - Kaipa me sitten, huokaisin ja pujahdimme avonaisesta portista maneesiin johtavalle polulle. Oreon valpas katse kiersi puskasta toiseen, mutta Aleksin rauhoittava seura teki sen, että en jaksanut enää olla osallisena hevosen säpsähtelyissä.
Ennen radalle siirtymistä kuulin vain, kuinka Katariina epäonnistui yrityksessään huutaa “Hyvä Lotta!”. “Hevoset säikähtää”, oli äiti kuiskannut pikkusiskolleni. Sitten tuli hiljaista. Kuulin vain satulan narinan ja tuhatta ja sataa hakkaavan sydämeni kääntäessäni Oreon keskihalkaisijalle.
(476 sanaa)
Lotta - Milk's Favorite Cookie
Taso easy, 60 cm
Verryttelyn alkaessa kenttä kuhisi täyteen estevarustukseen sonnustautuneita ratsukoita. En ikinä sitten osannut ymmärtää, miten joka hevostarvikeliikkeestä tyrkytettävät monen sadan euron takit ja kaikissa sateenkaaren väreissä saatavat uusinta muotia olevat jalustimet saivat monet monet hevosharrastajat pauloihinsa. Vai olinko kenties vain juuttunut sinne kivikaudelle, jolloin mikä tahansa vaatekappale otettiin käyttöön mukisematta?
Samaan aikaan kävivät Juuli ja Peppi kiivasta väittelyä, millainen lähestyminen vitosesteelle soisi parhaan mahdollisen tuloksen. Vitoseste, olikohan se se okseri? Kaikenlaiset vähänkin pituutta omaavat esteet kauhistuttivat minua, ja koko kisoja edeltävän viikon olin toivonut sydämeni pohjasta, että radalla ei kovin useaan tämänlaiseen esteeseen tulisi törmäämään. Okserien hyppääminen ei totta vie ulottunut mukavuusalueelleni!
Päivän aikana olin jotenkin onnistunut rentoutumaan ja kunnon ateria oli tehnyt terää, aamulla kun en ollut kyennyt syömään hädin tuskin mitään. Ravissa Oreo oikein liiteli eteenpäin, ja vaikka muutaman pakkasasteen sää, vieras paikka ja verryttelyesteiden virkaa toimittavat pysty ja okseri olivat tehneet tammasta enemmän tai vähemmän pirtsakan, ei hevonen enää säpsähdellyt mahdollisten pikku-ukkojen varalta. Tai minkähänlaisten otusten nämä hevoset kuvittelivat elelevän puskissa, maneesin nurkissa ja oman kokemukseni perusteella myös esteiden seassa? Minulla oli jo pari kipeää mustelmaa ja toivoin hartaasti, että en tänään saisi kolmatta.
- Pysty! kajautin sopivan tilaisuuden tullen ja Oreo ampaisi esteelle kuin raketti. Hädin tuskin sain ohjia pideltyä käsissäni ja ohitimme uralla ravaavan ratsukon vaarallisen läheltä. - Sori, sori, sori, mutisin tietämättömänä siitä, menikö viesti edes perille. Vaihdoin suuntaa, varmistin tällä kertaa, ettei kukaan haahuillut esteen takana ja kaarsin pystylle. Keskityin laskemaan hiljaa mielessäni laukka-askelia Oreon hoitaessa homman kotiin. Laskeuduin hetkeksi käyntiin ja seurasin sivusilmällä muiden menoa. Vaikken sitä tahtonut, pieni hymy ilmestyi kasvoilleni hevosten heittäessä puomit kannattimiltaan tai kaartaessa viime hetkellä ohi esteestä. “Mikä idiootti musta on nyt tullut? Toivoa nyt muiden epäonnistuvan” pudistelin päätäni ja päätin välikäynnit tältä erää.
Energinen laukka toi meidät kohti okseria. Oreo reagoi viivyttelemättä niin eteenajaviin kuin pidättäviin apuihini ja pärski innoissaan. “Kolme, kaks…” Este lähestyi lähestymistään ja kun sitä vähiten osasin odottaa, tamma teki äkkijarrutuksen parin senttimetrin päähän okserista ja singahti täyttä laukkaa eteenpäin parhaaksi valitsemaansa suuntaan. Se oli viimeinen niitti yritykselleni pysyä satulassa ja enemmän tai vähemmän tyylikkäästi taiteilin itseni kentän hiekalle. Tilanteen aiheuttama hämmennys sai otteeni hellittämään ohjista, ja yhdessä silmänräpäyksessä hevonen viiletti jo toisella puolella kenttää.
- Äiti miks tolla yhdellä hevosella ei oo ratsastajaa? kuulin pikkutytön hämmästelevän syrjemmällä. Tunsin itseeni kohdistuvan katseita joka puolelta, kun harpoin pyydystämään puuskuttavaa Oreoa. Pakotin itseni takaisin ratsaille, vaikka suurimman iskun vastaanottanut polveni anelikin toisenlaista ratkaisua. Olikohan se sitä kuuluisaa suomalaista sisua, joka sai jatkamaan vastoinkäymisistä huolimatta? Muutamien onnistuneiden hyppyjen jälkeen en muuta tahtonutkaan kuin lähteä maneesiin esterataa suorittamaan.
Kisa-aamujen katastrofit ja kisapäivien kiillotukset
Taso: easy
Peppi Lohja - Piccolo Boy
h:c (459 sanaa)
Kisa-aamu. Tai siis kisa-aamupäivä on aina yhtä hullummyllyä, vaikka tällä kertaa se valkeni vuokraamassamme mökissä keskellä ei mitään = Lappia. Vaikka kilpailut alkaisivat vasta kahdeltatoista, sängystä on noustava jo ennen kukonlaulua ja mikä vielä pahempaa: aamupala on joka ikinen kerta säälittävä myslipatukka, koska arvonsa tunteva kurkku ei suostu nielemään mitään murusta isompaa.
Kuten sanoin, isäni oli kiskonut minyt ylös pedistä kellon ososiitaessa vielä kuutta, passittanut hammaspesulle, ja sen jälkeen käskenyt syömään ällöttävää puuroa. Hyi! Yleensä en ole nirso ruualle, mutta hammastahna ja puuro ei ole paras mahdollinen yhhdistelmä, joten päätin jättää väliin. Tänäänkin aamupala siis pieneni vain minimini annokseen.
Parin vaivaisen myslipatukan jälkeen löysin itseni tuulikaapista kiskomassa upouusia kisahousuja päälleni. vetoketju omisti vielä alkukankeutta, joten se ei suostunut ojentumaan kiinni vedettäväksi.
“Äää, tää on ihan juntturassa!” kiljuin ratsihousujeni lomasta.
“Ei kai taas,” isäni käveli luokseni ja kiskoi vetoketjun kiinni. Kiitin avunantajaa, mutta nopeasti käännyin ympäri, niin että tukka heilahti ja nappasin ratsihanskani naulakosta. Puinen neulakko heilahti nopean liikkeen ansiosta, mutta onneksi ei kaatunut päälleni. Jälleen kerran lähtömme venyi liian pitkäksi.
Painoin kylmän ovenkahvan alas ja työnsin ulko-oven auki. Ovea koristava kransssi, jonka olimme perheemme kanssa hankkineet viime joulun alemyymälöistä heilahti ja varisti pari neulasta oven eteen. Talsin pihalle ja paiskasin hillitysti oven kiinni. Pari lintua kukkapenkissä säpsähti pamausta ja lennähti siivilleen jättäen jälkeensä vain kasan puoliksi syötyjä siemeniä.
Auton moottori hyrisi pahaenteisesti vielä matkan puolivälissä. Aluksi isänikin vakuutti itselleen hyrinän olevan vain jotain lämpimästä ilmasta johtuvaa pörinää, loistihan pilvettömällä taivaalla vain aurinko. Huoltoaseman paikalla isäni kuitenkin käänsi rattia ja ohjasi automme parkkipaikalle. isäni hyppäsi ulos autosta ja lähti tarkastamaan autoa. Minä kaivoin takaluukusta kuulokkeeni ja pistin Strongestin soimaan. Musiikin tahdissa heiluttelin käsiäni ja esitin tanssiliikkeitäni, mutta hienoja temppujani rajoitti ärsyttävä turvavyö joka kahlitsi minut penkkiin kiinni. Pieni iloni kuitenkin hyytyi kokonaan, kun isäni istahti auton penkille, ilmoitti kulkuneuvomme olevan kunnossa ja käskin minun istumaan aloillaan.
Lehtovaaran ratsutila kohosi näköpiirissäni noin tunnin autossa istuskelun jälkeen. Pilkku oli päässyt Hallavan rekalla paikan päälle, koska vanha trailerimme oli sanonut itsensä irti parin valmennusmatkan jälkeen. Kopistamme oli siis lähtenyt joku renkaan tapainen irti.
“Hei Peppi, meetkö hakemaan Pilkun tuolta rekasta!?” isäni huitoi käsillään kohti rekkaa, joka kaarsi Lehtovaaran pihaan viittä minuuttia meitä myöhemmin.
“Joo, joo mä meen!” sanoin ja lähdin pikavauhtia kohti Hallavan rekkaa. Isä katosi jonnekin väkijoukon sekaan, mutta minua se ei haitannut, kuitenkin pilaisi vaan kaiken.
“Moi Peppi!” Lotta ja Juuli ilmestyivät taakseni. Säpsähdin ja käännyin katsomaan.
“Moi, mä säikähdin! Ei saa pelotella!”
“Sori, ei ollu tarkotus,” Lotta pahoitteli. “Me tultiin vaan sanoo sulle, et sä lähet aika alussa.”
“Voi apua!” tirskahdin. Pilkulla oli ollut loimi päällä traikussa, mutta ensimmäinen ratsukko kuulutettii jo radalle. Onnekseni Juuli lupasi luokan viimeisenä ratsukkona auttaa Pilkulle satulan selkään, ja saimme alle minuutissa ponin lähtövalmiiksi.
“Moikka, mä meen nyt verkkaamaan!” huikkasin ja lähdin raahaamaan Pilkkua kohti verryttelyaluetta.
60 cm (468 sanaa)
Annoin Pilkulle pohkeita ja päästin ohjat pitkiksi. Poni oli suorittanut kunnialla h:c radan, mutta parissa kohtaa me mokattiin ratsastajan syystä. Pilkku oli siis ansainnut loppukäynnit maastossa ja pari porkkanaa ennen esterataa. Ratsastin Pilkun ulos pelottavasta maneesista vielä pelottavammalle tielle. Juuli oli heti vastassa.
“Teil meni tosi hyvin!” Juuli kehui.
“No, Pilkku olikin ihan sairaaaan hyvä, mut paris kohtaa vähän possu,” naurahdin. Sairaan hyvä oli pakko venyttää äärettömiin.
“Mut joo, mä meen nyt verkkaa Valeraa,” Juuli ilmoitti ja kääntyi maneesin suuntaa.
“Tsemit teille!” huikkasin ja kannustin Pilkun takaisin käyntiin.
Lintujen sirkutus täytti pienen metsäpolun. Vähän väliä Pilkku pärskähti tai jokin auto ajoi tallille johtavalla tiellä. Saatoin minäkin parit laulut laulaa rauhallisessa metsässä.
“Mä sitten rakastan metsiä,” kumarruin kuiskuttamaan Pilkun korvaan. Poni pärskähti.
“Ja tietysti sua,” jatkoin, ettei Pilkulle tulisi paha mieli. Pilkku venytti kaulaansa ja kiskaisi lähimmästä kuusesta neulaset hampaidensa käsittelyyn.
“Hassu poni!”
Vartin kestävän lenkin jälkeen saavuimme Pilkun kanssa takaisin Lehtovaaran pihaan. Isä oli meitä vastassa makaronilaatikojensa kanssa ja ojensi yhden laatikoista minulle.
“Hei, en mä enää näitä laatikkoja halunnut,” vänkäsin, mutta päätin silti jättää pahimmat kommentit siälleni ja keskittyä makaronilaatikkoon. Ja uskokaa tai älkää, ponin selässä on äärettömän vaikea syödä. Minun keskittyessä laatikkoon Pilkku vetäisi parit rodeotemput, joten päätimme isän kanssa yhteistuumin viedä poni traikkuun ja suunnata sitten itse kahvioon lämmittelemään ja popsimaan makaronilaatikkoa.
Isäni oli lähtenyt jo edeltä kahvioon, mutta minä jäin vielä Pilkun kanssa traileriin putsaamaan ponin kunnolla ja kuivaamaan Pilkun hiet. Ei poni hirveän märkä ollut, mutta kaulan kohdalta parit karvat olivat kääntyneet kikkuralle ja, jos poni nyt keksisi piehtaroida, ponin putsaamisessa menisi vielä ikuisuus enemmän kuin nyt.
Kun olin viimein saanut Pilkun karvan suhteellisen kiiltäväksi ja fleeceloimen ponin selkään. köpöttelin ihmisten keskellä kohti kahviota, jossa isäni odotteli makaronilaatikkojen kera. Kahviossa oli tungosta, ja sain ähtäytyä kunnolla tyyppien sekaan, jos halusin päästä määränpäähäni. Tällä kertaa kulkuni suuntautui huoneen perällä seisovaan pöytään, jossa isäni oli paraikaa popsimassa makaronilaatikkonsa rippeitä.
“Sori, mul vähän kesti,” istadin mukavalle pankille isäni viereen.
“Ei haittaa, kunhan syöt nyt, että jaksat sitten ratsastaa esteillä,” isäni jutteli. Tosin kyllä ruoka suussa. Nappasin oman laatikkoni huostaani ja alan kahmimaan välittömästi lautaseltani ensin makasonit ja sitten kaiken muun ravinteen.
Koululuokat olivat päättyneet ja esteluokat kuuutettiin alkaviksi. Minä olin vasta luokkani perällä, joten sain rauhassa kerätä kamppeeni kahviosta, käydä vessassa suoristamassa lettini ja varustaa Pilkun kisakuntoon. Vessoilla oli aivan ÄLYTTÖMÄSTI jonoa, joten pääsin vasta miljoonan vuoden odotuksen jälkeen koppiin.
Hallavan trailerilla vaikeimman koulutason ratsastajat oliat riisumassa hevosensa ja Lotta juuri lähdössä verryttelyyn. Huikkasin tsempit Lotalle ja sitten tunkauduin traileriin, jossa aukaisin harjaboksin ja ongein kaviokoukun boksin pohjalta. Turvekikkareet Pilkun kavioissa olivat todella tiukassa, joten vasta viidennen maailmansodan jälkeen sain ensimmäisen kavion puhtaaksi. Kolmeen muuhun kavioon kulutettaisiin siis yhdeksän sotaa.
Pilkku ja minä täysissä varusteissa suuntasimme verryttelykentälle, josta selviydyimme aina radalle asti. Pilkku oli jälleen paras ja ihana ja maailman ihanin ja universumin paras ja...
Koulustartin jälkeen mulla oli melko tiukka aikataulu käydä vaihtamassa Sepon kouluvarusteet pois. Ruuna oli hionnut vähän ja oli hieman inhottavaa laskea puhdas estehuopa suomenpienhevosen klipattuun selkään. Seppo kuopi etusellaan, se halusi vaan lähteä baanalle. Estesatula tarkoitti sille vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eikä pientä pienhevosta kiinnostanut mikään sitä enempää.
"Koita nyt maltaa edes vähäsen", naurahdin, kun ruuna oli jo lähdössä, vaikka pujotin vasta suitsia sen päähän. Kiinnitin soljet kuluneisiin reikiin ja talutin Sepon tallipihalle. Olin hädin tuskin saanut oikean jalkani irti puiselta jakkaralta, jonka olin löytänyt tallin vierestä, kun piekkari käveli jo puolivälissä kisa-aluetta. Seppo puhkui energiaa ja mä mietin miten saisin kaiken sen valjastettua oikeaan suuntaan. Pyyhkäisin valkoisen hanskani kanssa muutaman irtokarvan pois satulahuovasta ja ratsastin ruunan verryttelyyn. Me oltiin starttaamassa melko alkupäässä luokkaa, niin ei jäänyt paljon aikaa verrytellä.
Sepon etujalat kauhoivat ilmaa, kun nostin sillä laukan. Se liioitteli, yritti esiintyä ja pörhenteli kaarevan kaulansa kanssa muille. Poissa oli se luimisteleva puuhevonen, joka ei edes laukkaa osannut muka kulkea. Vähän hirvitti ajatella miten paljon enemmän ylös, kuin eteen meidän esterata tulisi suoriutumaan. Mä hengitin syvään ja ajattelin lantiolla suoraa linjaa. En hidastaisi ruunaa, mutta en myöskään pyytäisi sitä istunnalla eteenpäin. Yritin keskittyä laskemaan painoni jalustimille niin, että takapuoleni tuskin hipaisi satulaa.
Post by Nio Luosujärvi on Apr 6, 2019 19:08:00 GMT
Nio Luosujärvi - Flying Fonzie Medium
Tie Tähtiin kolmas osakilpailu 17.3.2019
Aamulla, kun Hallavan porukka oli saapunut Lehtovaaraan, oli heppoja viety talliin torkkumaan ja odottelemaan oman luokkansa alkua. Kassu viimeisteli jotain Symppiksen karsinalla, joten nojailin ovea vasten ja selasin instagramia siinä odotellessani.
“Siis mitä sä sielä oikein nyt säädät, ku oot jo jonku viistoistaminuuttia sielä puhkinu?”, kysyi hymy äänessäni siirtäen katseen hevoseen, ja siitä karsinassa hevosen takana seisovaan mieheen.
“Noku tää yks heiluu kokoajan, niin tää häntäletti leviää käsiin!”, tuo totesi ärähtäen jälleen heiluvalle hevoselle.
“Voi sun kanssas, saanko mie kokeilla?”, tykkäsin hirveesti letittämisestä, mut Fonzielle ei oikein voinu tehä häntälettiä, ku jos sen teki liian tiukkaan, sulla alko ahistaan, mutta jos se taas on liian löysä, nii se aukes. Kassu väisti, ja antoi jo karsinan pohjaa maistaneen harjan käteen, kun huomasin toisen pojan siirtyneen rapsuttelemaan Symppiksen päätä. Iskin harjan Symppiksen pyllyn päälle, sillä Kassu oli harjannut sen niin useaan kertaan. Vedin sivulta sivulle jouhia, ja letti alkoi muodostua. “No mitä hittoa! Miten sä muka onnistuit ekalla, kun mulla meni yrittämiseen viistoista minuuttia?”, Kassu selittää, ja alkaa sitten mukamaste mököttämään.
Nousen ylös ja kävelen pojan luo: “Tiiäkkö”, pidän dramatisoivan tauon, “oot tosi söpö tollasena”, sanon ja singahdin pussaamaan tuota nopeasti, mutta täysin tahallani alan sitten huomioida ‘huonosti’ harjattuja jalkoja. Kassu jää hetken hiljaisuutteen, mutta kumartuu sitten kyyryselkäni päälle. Hätkähdän, mutta rentoudun kuitenkin nopeasti. Nousen ylös varoen, ettei toinen kaadu, ja käännyn naama tuota päin, ja suutelen häntä. Naurahdamme molemmat tapahtuneelle. “Kelpaaks pulla letitysmesterille?”, Kassu kysyy yhä silmät hymyillen. “Toki jos herra on hyvä ja tarjoo”, naurahdan ja tönäisen toista poikaa. Lähdemme kahviota kohti ja jätämme Symppiksen karsinaan ihmetelemään tekojamme.
Ennen koululuokan alkua, löysin itseni jälleen vessasta. Tiiäkkö tää alkaa oleen tapa, oon kuset housuissa ennen ratsastusta, tai jos en tee mitään. Nojailin vessan valkoiseen lavuaariin ja tuijotin itseäni peilistä. Jos Kassu tietäisi vessapsyykkauksistani, se ois mun kanssa täälä. Mut en haluu sen voivottelua just sillon ku haluun rauhottua mun aivojen kera keskenään. Kans jos Kassu ois täälä nii se pyyhkis mun naamalta nää valuvat hiukset, mutta koska ei oo, tungen niitä epätoivosesti kypärän sisään takas “Perkeleen hiukset”, mutisen.
Fonzie oli tosi hyvällä päällä. Se kulki nätisti pää alhaalla, perse ylhäällä kantaen itsensä oikein. Se luistatti kaarevissa sisälle, mutta mä olin kyllä toisaalta kans aika vino sisään. Verkassasa sain ravilisäyksen onnistumaan, mutta radalla se jäi tosi hitaaksi, joten jouduin hidastamaan sen jälkeistä ravia ihan hirveesti. Aleksi vissiin hyväksy radan. Se nyökkäs mun lopputervehdykselle hymyillen. Ehkä se oli sit ihan hyvä rata.
Esteet taas. Ai että ku ruuna keräs virtaa niistä. Se kaahotti menemään jo verkan mini ristikoilla, ja kun sarjan verkkahyppy nousi pystyksi oli hyvä, etten lyönyt päätäni kattoon sen jäätävillä ilmavaroilla. Radalla taas se kaaaahotti. Hillitymmin, mutta silti. Jouduin vauhdin takia tekemään pitkät tiet, mutta voihan se olla, että vauhti riittää sijoille. Saas nähdä!
Aamulla, kun Hallavan porukka oli saapunut Lehtovaaraan, oli heppoja viety talliin torkkumaan ja odottelemaan oman luokkansa alkua. Kassu viimeisteli jotain Symppiksen karsinalla, joten nojailin ovea vasten ja selasin instagramia siinä odotellessani.
“Siis mitä sä sielä oikein nyt säädät, ku oot jo jonku viistoistaminuuttia sielä puhkinu?”, kysyi hymy äänessäni siirtäen katseen hevoseen, ja siitä karsinassa hevosen takana seisovaan mieheen.
“Noku tää yks heiluu kokoajan, niin tää häntäletti leviää käsiin!”, tuo totesi ärähtäen jälleen heiluvalle hevoselle.
“Voi sun kanssas, saanko mie kokeilla?”, tykkäsin hirveesti letittämisestä, mut Fonzielle ei oikein voinu tehä häntälettiä, ku jos sen teki liian tiukkaan, sulla alko ahistaan, mutta jos se taas on liian löysä, nii se aukes. Kassu väisti, ja antoi jo karsinan pohjaa maistaneen harjan käteen, kun huomasin toisen pojan siirtyneen rapsuttelemaan Symppiksen päätä. Iskin harjan Symppiksen pyllyn päälle, sillä Kassu oli harjannut sen niin useaan kertaan. Vedin sivulta sivulle jouhia, ja letti alkoi muodostua. “No mitä hittoa! Miten sä muka onnistuit ekalla, kun mulla meni yrittämiseen viistoista minuuttia?”, Kassu selittää, ja alkaa sitten mukamaste mököttämään.
Nousen ylös ja kävelen pojan luo: “Tiiäkkö”, pidän dramatisoivan tauon, “oot tosi söpö tollasena”, sanon ja singahdin pussaamaan tuota nopeasti, mutta täysin tahallani alan sitten huomioida ‘huonosti’ harjattuja jalkoja. Kassu jää hetken hiljaisuutteen, mutta kumartuu sitten kyyryselkäni päälle. Hätkähdän, mutta rentoudun kuitenkin nopeasti. Nousen ylös varoen, ettei toinen kaadu, ja käännyn naama tuota päin, ja suutelen häntä. Naurahdamme molemmat tapahtuneelle. “Kelpaaks pulla letitysmesterille?”, Kassu kysyy yhä silmät hymyillen. “Toki jos herra on hyvä ja tarjoo”, naurahdan ja tönäisen toista poikaa. Lähdemme kahviota kohti ja jätämme Symppiksen karsinaan ihmetelemään tekojamme.
Ennen koululuokan alkua, löysin itseni jälleen vessasta. Tiiäkkö tää alkaa oleen tapa, oon kuset housuissa ennen ratsastusta, tai jos en tee mitään. Nojailin vessan valkoiseen lavuaariin ja tuijotin itseäni peilistä. Jos Kassu tietäisi vessapsyykkauksistani, se ois mun kanssa täälä. Mut en haluu sen voivottelua just sillon ku haluun rauhottua mun aivojen kera keskenään. Kans jos Kassu ois täälä nii se pyyhkis mun naamalta nää valuvat hiukset, mutta koska ei oo, tungen niitä epätoivosesti kypärän sisään takas “Perkeleen hiukset”, mutisen.
Fonzie oli tosi hyvällä päällä. Se kulki nätisti pää alhaalla, perse ylhäällä kantaen itsensä oikein. Se luistatti kaarevissa sisälle, mutta mä olin kyllä toisaalta kans aika vino sisään. Verkassasa sain ravilisäyksen onnistumaan, mutta radalla se jäi tosi hitaaksi, joten jouduin hidastamaan sen jälkeistä ravia ihan hirveesti. Aleksi vissiin hyväksy radan. Se nyökkäs mun lopputervehdykselle hymyillen. Ehkä se oli sit ihan hyvä rata.
Esteet taas. Ai että ku ruuna keräs virtaa niistä. Se kaahotti menemään jo verkan mini ristikoilla, ja kun sarjan verkkahyppy nousi pystyksi oli hyvä, etten lyönyt päätäni kattoon sen jäätävillä ilmavaroilla. Radalla taas se kaaaahotti. Hillitymmin, mutta silti. Jouduin vauhdin takia tekemään pitkät tiet, mutta voihan se olla, että vauhti riittää sijoille. Saas nähdä!
//a) en osaa käyttää näitä sivuja, mutta yritän saaha ton kuvan vielä tänne b) Tarinan pisteet jaan puoliksi koululle ja esteille sillä tässä on 460 sanaa ja c) jos saan sen kuvan, nii siitä pisteet esteille!
Nita & Kallan Vermilion, vaB Me lähdettiin Lappiin! Oli kamalan jännittävää lähteä niin pitkälle kisareissulle, mutta kamalan kiva myös. Matka tosin alkoi liian aikaisin lauantaina, mutta ei auttanut. Jos mä lyhyille kisareissuille tarkistin tavarat moneen kertaan, niin nyt mä vasta tarkistin. Nyt ei olisi edes pientä mahdollisuutta käydä hakemassa unohtuneita tavaroita ja omia tavaroita oli paljon enemmän mukana. Me palattaisiin vasta maanantaina ja kaikkeen piti varautua. Joten mä näytin siltä että olisin lähdössä vähintään kahden viikon reissuille tavaroineni, enkä pariksi yöksi Lappiin.
Onneksi nuo junnut, ihan kuin mulla vain muutamaa vuotta vanhempana olisi varaa sanoa, kulkivat eri kyydeillä. Rekassa olivat vain mun lisäkseni Kiia, Sarah, Adelina ja Sasu, joten matka meni paljon mukavammin ilman Purtsien nuorisoa. Tai ei se poika paha ollut, lähinnä nämä kikattelevat tytöt. Lauantai meni matkustaessa ja kun päästiin perille, niin hevosten ja tavaroiden purkamisessa. Mä nautin kamalasti, kun pääsin illalla hotellin puhtaisiin, valkoisiin lakanoihin nukkumaan. Se ei ollut ihan joka päiväistä herkkua, joten mä otin siitä ilon irti, vaikka olisin voinut ihan hyvin nukkua hevosrekassakin. Sekin oli jo melkein hotellitasoa.
Sunnuntaina mä jouduin raahautumaan kisapaikalle luvattoman aikaisin, vaikka mulla oli nyt lyhyt matka ja hevonenkin tallilla jo valmiina. Mä vain jouduin ruokkimaan sen ja muutenkin katsomaan että sillä oli kaikki hyvin. Pitäisi varmaan tehdä vähän pidempi alkuverryttely, sillä pidempi matkustus voisi helposti näkyä tänään. Leevi onneksi vaikutti tyytyväiseltä lainakarsinassaan. Mä puuhailin siinä kaikenlaista. Oli helpompi tehdä sykeröt, kun hevosella oli heinät turvan edessä ja se seisoi karsinassa. Ei tarvinnut tapella ihan niin paljoa.
Mä pölähdin tallista ulos, huomatakseni levottomana pyörivän kimon ruunan ja turhautuneen Sasun, joka ei ilmeisesti meinannut päästä hevosensa selkään. "Tarviitko apua?" kysyin Sasulta ja sain vastaukseksi murahduksen. Mä kohautin vain olkiani ja päättelin sen myöntäväksi vastaukseksi. Nappasin Daimin suitsista kiinni ja ruuna rauhoittuikin, jolloin Sasu pääsi selkään. Mä kerkesin taputtaa Daimia pari kertaa kaulalle, ennen kuin ratsukko häipyi sanaakaan sanomatta. Mitenköhän Rita oli päätynyt ostamaan juuri Sasun kanssa Daimin? Koska mä en tajunnut.
Hiljalleen mä aloin varustamaan Leeviä ja me lähdettiin kävelemään. Ennen selkään nousua mä kuitenkin tarkistin vielä puhelimeni viestien varalta ja siellä olikin yksi kiva tsemppiviesti. Leevi ei tuntunut olevan mitenkään erityisen jumissa eilisestä matkustuksesta tai muutenkaan häiriintynyt sitä. Hieman tosin tuntui tämä kevät vaikuttavan, siitä ruuna, joka ei aina muistanut olevansa sellainen, otti kierroksia. Se tanssahteli enemmän ja esitti tammoille enemmän. Mulla oli täysi työ pitää ruuna kurissa, joka onneksi helpottui kun me päästiin verryttelemään kunnolla. Kun mä pääsin pistämään Leevin ihan tosissaan töihin. Joten mä pääsin ihan hyvällä fiiliksellä radalle, vaikka toki se rata pitäisi vielä ratsastaa. 413 sanaa
Sasu & Damiaan v.d. Lodewijk, heA Oli aika luksusta päästä kulkemaan Auburnin hevosrekalla kisoihin. Se oli sellainen joita näkyi kansainvälisten kisojen parkkipaikoilla, ei tälläisissä kisasarjoissa, jotka oli tarkoitettu lähinnä ratsastuskoululaisille. Tosin Auburnin porukka ei jotenkin muutenkaan hevosineen sopinut sinne. Me Kaajapurolaiset ehkä astetta paremmin, varsinkin kun joukkoon kuului islanninhevonen ja ei välttämättä se sporttisin suomenhevonen. Menestys meillä kaikilla oli kuitenkin ollut aika hyvää, jota kyllä sopi odottaakin.
Mä olin vähän huolissani, miten Daim reagoisi pitkään matkustamiseen. Oli se varmasti lyhyen elämänsä aikana matkustanut pitkiä matkoja, mutta ei mun tai Ritan kanssa ja ei välttämättä niin, että olisi tarvinnut startata melko nopeasti kisoissa. Lauantaina kaikki näytti hyvältä, ruuna ei vaikuttanut normaalia enempää stressaantuneemmalta tai näyttänyt reagoivan mitenkään muuten astetta pidempään matkaan, kun kerran Lappiin asti lähdettiin.
Sunnuntaina ruuna oli hieman levoton, mutta en mä viitsinyt huolehtia. Daim oli vielä nuori ja melko kokematonkin, joten vaikka se oli tähän asti reissuilla käyttäytynyt hyvin, oli ihan hyväksyttävää vähän hermoilla. Mä sain kuitenkin omin avuin hoidettua ruunan kisakuntoon sykeröitä myöten, joten tilanne ei ollut älyttömän paha. Varusteetkin mä sain hyvin ja kävely maasta ei tuottanut ongelmia. Ongelma tuli vasta siinä kohti, kun mun olisi pitänyt nousta selkään. Olihan Daim välillä liikuskellut selkään noustessa, mutta ei kyllä ihan näin paljoa. "Tarviitko apua?" tuttu ääni kysyi ja brunette ilmestyi siihen. Mä sain vain murahdettua jotain, koska mua otti päähän, etten päässyt itse oman hevoseni selkään.
Nita kuitenkin piteli Daimia paikoillaan, joten mä pääsin selkään lopulta. Toki olihan toisesta apua, mutta mä tajusin vasta lähdettyäni, etten ollut sanonut mitään järkevää toiselle. Nyt mua pidettiin varmaan ihan urpona ja käytöstavattomana, mutta mulla olisi kyllä varmasti joskus mahdollisuus korjata se asia. Toisaalta mä en ollut ihan varma, halusinko mä korjata sen mielikuvan. Tosin ei siitä olisi haittaakaan, että tulisi ihmisten kanssa toimeen, eikä vain jurottaisi yksinään. Kuten mulla oli nyt tapana tehdä.
Mä verryttelin huolellisesti. Paljon taivutteluja, väistöjä ja muita liikkeitä, että Daim vertyisi ja mahdolliset jumit aukeaisivat. Levottomuus oli vieläkin havaittavissa kimosta, eikä se ollut nyt ihan parhaimmillaan. Toki viimeksikin kisojen verryttelyssä se ei ollut todellakaan hyvä, päinvastoin mä olin luullut sen olevan jo melkein kipeä, mutta itse suoritus olikin mennyt sitten hyvin. Joten mä yritin vain pitää ruunan keskittymisen työnteossa ja yrittää parhaani, että suoritus menisi sitten hyvin.
Kisojen jälkeen oli kiva kun pystyi jättämään Daimin hengailemaan lainakarsinaansa ja ei tarvinnut sinänsä odotella muiden suorituksia ja kotimatkaa, vaan matkalle lähdettäisiin vasta huomenna. Joten kun Daim oli hoidettu, mä painelin hotellille hetkeksi nukkumaan. Illalla pitäisi kehittää vielä jotain tekemistä ruunalle, ettei se seisoisi koko loppupäivää karsinassa. 412 sanaa