Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
30.8 Harjailutuokio ja poniclubilaisten avustamista
Tänään Peikko sai perusteellisen kauneushoidon: harjasin sen harvinaiseen tapaan varmaan jokaisella sualla jonka vain löysin sen harjapakista, selvitin sen takkutukan ja vielä jaksoin siinä ohella kokeilla Zaidan lainaamaan selvityssuihketta. Tarhassa ori oli ulkonäöstään päätellen piehtaroinut viikon edestä, joten pieni puunaushetki ei ollut pahitteeksi hiekkatahrojen peittämälle liinakolle, joka alkuunsa kylläkin näytti maantienruskealta aasilta (kaikella kunnioituksella, Peikko). Siivosin myös suokkipojan karsinan, tietysti, kun kerrankin sen kerkesin tekemään. Olenko vähän omalaatuinen - karsinoiden siivous on hauskinta heti hevosten kanssa touhuamisen jälkeen tallilla!
Ririn pyynnöstä avustin myös vähän poniclubilaisia: autoin lähinnä ponien hoitamisessa. Innokkaiden ponityttöjen opastamisen jälkeen siirryin tallitupaan oleilemaan ja haaveilemaan uusista varusteista ja kilpailumenestyksistä.
Lähes kaksi viikkoa kestänyt syysflunssa antoi hiljattain periksi, joten suuntasin tietysti uusin voimin tallille moikkaamaan Peikkoa. Kävin taluttelemassa sitä kentällä, yrittäen samalla epätoivoisesti yksinkertaisia maastakäsittelyjuttuja. Maastakäsintyöskentelyn jälkeen vein suokkipojan takaisin tarhaan, ja siirryin siivoamaan sen karsinaa. Putsasin Peikon varusteita varmaan monta tuntia. Käytävän lakaisun, tallituvassa juoruilun ja Rimpun varsan rapsuttelun jälkeen lähdin kotiin.
Sekotin kaakaota viileän tuntuisella teelusikalla. Kovat jauhepalat liukenevat pikkuhiljaa maidon sekaan, jolloin otin ensimmäisen hörpyn varovasti höyryävästä muumimukista. Tallituvassa oli tänään hiljaista - tai oikeastaan koko talli tuntui olevan nyt hiirenhiljainen. Tuuli paiskoi koivunoksia ikkunaan aggressiivisesti, kello tikitti omaa rauhallista tahtiaan ja pöydällä lepäävää puhelimeeni kilahti silloin tällöin viestejä eri ryhmäkeskusteluista. Muuten ei kuulunut mitään.
Pian kuulin elonmerkkejä käytävältä, askelia, joiden ääni voimistui askel askeleelta. Ovelle oli ilmestynyt Minttu, joka näytti vähän kummastuneelta nähdessään minut. "Ai moi!" sinitukka tervehti ystävällisesti, ja suuntasi sohvalle ottaen kännykkänsä esille. "Väsyttää vähän." Nyökkäsin vähän samaistuen. Joka syksy tuntui olevan sama juttu - väsytti kokoajan kuin kolme vuorokautta valvoneena. Juteltiin siinä hetki hevosista, ja ylistettiin Rimpun varsan suloisuutta.
Peikko seisoi tarhan nurkassaan kuin kummituksen nähneenä, kun saavuin paikalle. Se heilutteli korviaan eri suuntiin. Vilkaisin olan yli mistä ori oli niin järkyttynyt, ja hetken pohtimisen jälkeen päädyin siihen, että se pelkäsi tuulen rieputtamia oksia tai jonkun maahan jäänyttä sateenvarjoa. Kyykin tarhan sisäpuolelle saaden samalla napakan sähköiskun suoraan otsaan. Jos olisin hevonen, en hevillä yrittäisi karata varsinkaan sähköaitojen läpi. "Mitä pölhö nyt kyttäät?" puhelin Peikolle samalla napsauttaen narun kiinni. Silitin sen kaulaa, ja pyöräytin sen tarhasta ulos. Matkalla talliin taisin valita huonon reitin, jonka varrella oli liiaksi tammoja. Sain taistella todenteolla mokoman orin kanssa siitä, kuljemmeko normaalisti siitä ohi vai jäämmekö steppailemaan tarhojen kohdalle. Sain välissä pelätä, että hevonen jyräisi päältä sen temppuillessa omiaan. Lopulta nappasin riimusta kiinni, ja vedin Peikon mukanani talliin napakoin ottein.
Joskus kaipaan kaikista laiskimpia ja lutuisempia pikkuponeja nuoren oriin sijasta. Niiden kiltteyttä ja viattomuutta, pieniä korvia ja halittavia olemuksia. Tallissa kuitenkin pyyhin pikkuponit mielestäni, ja keskityin Peikon hoitamiseen. Oikeastaan, onhan Peikkokin aika halittavan näköinen ja lutuinen! Heitin suokkipojan tummansinisen loimen hetkeksi karsinan ulkopuolelle, hain harjat ja aloitin harjailemaan hevosta. Aloitin kumisualla pyörittelemällä kurakohtia ja parhaita rapsutuspaikkoja. Ensin vasemmalta puolelta, ja sitten menin tuuppimaan Peikkoa seinän viereltä pois jotta pystyisin sukimaan siltäkin puolen. Jälleen oli tyypillisen hiljainen talli. Nappasin nyt vuorostaan pölyharjan, ja harjailin sillä vähän mistä sattuu. Harjailuhetken päätyttyä jäin hetkeksi vielä rapsuttelemaan ja hellimään liinakkoa karsinaan. Silittelin sen päätä ja juttelin sille mitä mieleen juolahti. Tuntui vähän hölmöltä, eikä tuntunut siltä kuin kaikissa hevoskirjoissa - Peikko ei tuntunut ymmärtävän, tai edes kuuntelevan. Silti se oli rentouttavaa.Paras hevonen maailmassa, vaikkei se olekaan pieni tupsujalkainen shettisruuna!
Puristin litimärkää tallikassia tiukemmin rintaani vasten. Bussilla kulkeminen alkoi hiljattain tuntua surkealta idealta - olinhan jo odottanut lähikadun bussipysäkillä myöhässä olevaa linja-autoa parikymmentä minuuttia, eikä tilanne tuntunut etenevän yhtään mihinkään. Olisipa edes pieni katos, joka ehkä suojaisi hieman vilustumiselta. Vedin toisella kädellä huppua syvemmälle päähäni, ja tähyilin ylämäkeä toiveikkaana. Olisi toden totta pitänyt ottaa vain pyörä kotipihasta ja polkaista tallille kymmenessä minuutissa, mutta turha sitä on jälkikäteen murehtia. Sitkeästi hampaat irvessä kuitenkin odotin vielä muutaman minuutin, ja sieltä se linja-auto tuli kuin tulikin. Lätkäisin äreän näköiselle mieskuljettajalle pari euroa käteen ja hyppäsin helpottuneena bussin perälle. Nyt kun pääsisi vielä perille.
Kipitin tallin avonaisista ovista sisälle, ja uskalsin jopa ottaa litimärän hupun pois päästä. Kävin viemässä tavarat kaappini suojiin ja kävin tarkistamassa, kaipaako Peikon karsina siivoamista. Päädyin hakemaan kottikärryt, ja nappasin tyhjän ja erikoisen siistin karsinan pohjalta muutaman olemattoman lantakasan ja juoksin viemään ne lantalaan kärryt vaarallisesti ja epätasapainoisesti keikkuen. Nypin juomakupista muutaman häiritsevän heinänkorren ja nappasin karsinan ovelta riimunnarun. Lähdin hakemaan Peikkoa tarhasta, matkalla miettien pääni puhki mitä tällä kertaa tekisin suomipojan kanssa.
Peikko näytti tarhan perällä seistessään yhtä komealta kuin aina ennenkin. Se jopa vaivautui vilkaisemaan minun suuntaani, kun huhuilin sen nimeä! Sitten se asteli parilla harppauksella portille vastaan: varmaan se halusi mielellään sateesta talliin, vaikkakin halusin tietysti salaa uskoa sen tulevan tervehtimään minua. No, ehkä joskus! Livahdin portista sisään tarhaan ja napsautin ripeästi pikalukon kiinni riimuun. Avasin portin ja lähdin reippaasti Peikko vierellä marssien tallia kohti.
Tallissa pyöräytin Peikon karsinaansa, ja nappasin sen märät loimet käytävälle epämääräiseen myttyyn toistaiseksi. Hain satulahuoneesta sen tummansinisen harjalaarin ja ryhdyin toimeliain ottein sukimaan käytävälle tuijottelevaa oria. Kävin kaviokoukun kanssa kaikki jalat läpi, ja selvitin sormilla hevosen harjaan tarttuneet pikkuroskat. Kipaisin vielä hakemassa liinan ja napsautin Peikon sen päähän. Ulkona huomasin sateen hieman tauonneen, joten maneesiin menon sijaan vaihdoin suunnitelman ja kurssin kohti metsää. Peikolla tuntui olevan virtaa, sillä jouduin pinnistelemään toden teolla saadakseni sen kävelemään rauhassa yhtään etuilematta. Valitsi lyhyen lenkin sen varalta, että rankkasade yllättäisi.
Metsässä tuntui olevan yksi sirkus päällä. Muutamat - Peikon mielestä aika pelottavat - fasaanit juoksenteli pusikossa kunnon mellakkaa pitäen ja oravat hyppi kuusien oksilta toisille levottomasti. Syvemmällä metsässä juoksi joku eläin, josta sain selvää vain vähän sen jo ollessa kadonnut metsän uumeniin. Varmaan kettu! Pian vesipisarat alkoi taas rummuttamaan kosteaa metsäpolkua. Onneksi olimme kuitenkin jo melkein perillä tallilla.
Pitkästä aikaa nappasin Peikon ja satulan mukaan ja suuntasin sen kanssa maneesiin - vieläpä ilman Adelieta, joka minut olisi pakottanut! No ei nyt ehkä pakottanut, onhan ratsastus kivaa. Uskalsin jopa suunnitella seuraavaa hyppykertaa inspiroituneena maneesiin jääneistä esteistä, mutta ei, ei ihan vielä.
Menin Peikkosen kanssa kaikki askellajit läpi, vaikka enimmäkseen kuitenkin keskityin kävelemiseen. Tai no en siitä keskittymisestä sitten tiedä. Ratsu pääsi aika helpolla tänään, kun itse lähinnä jäin matkustelemaan satulaan puolivahingossa. Laiskuus iskee.
Hyppäsin muutaman onnettoman vesilätäkön yli kävellessäni tallille johtavaa hiekkatietä. Tien reunoille oli kasaantunut matalat lumivanat, jotka kasvoivat kasvamistaan enemmänkin räntälumen sataessa parhaillaan taivaalta. Aloin pikkuhiljaa kiristää laiskaa kävelytahtia. Oli jo hämärää, ja olisin mieluiten ennen pimeän tuloa perillä. "Moi!" kuului energinen huudahdus takaani. Vilkaisin olan yli takavasemmalle, ja huomasin siellä pyöräilevän Minean. "Moiii! Pääsenkö kyytiin, mun kengät on ihan litimärät" sanoin vierelleni ajaneelle tytölle, ja osoitin toiveikkaana tuon pyörän tarakkaa. Minea empi vähän, mutta lopulta nyökkäsi myöntymisen merkiksi. "Kunhan et heilu hirveesti" "En en!"
Kyyti tallin pihaan oli hieman kiemurainen, mutta se kelpasi. "Kiitti" huikkasin nauramisen lomassa hengästyneelle Minealle, joka varmasti tästä lähin ei enää lupaudu taksikuskiksi. Käveltiin yhtä matkaa talliin asti. Tiemme erosi siinä vaiheessa, kun minä livahdin tallitupaan. Kotoisa kahvin ja lähimarketin pakastepullien tuoksu leijui ilmassa, kun änkesin sohvalle istumaan. Veronica ja Julle juttelivat jotain jostain (en sentään viitsinyt kaikkia yksityiskohtia kuunnella), Minttu keitteli kahvia hyräillen ja Rosa etsi jotain kaapistaan tiputtaen vahingossa ison kasan roinaa lattialle. Nappasin pöydälle tarjolle laitetuista pullista yhden, ja palasin sohvalle sitä nakertelemaan. "Tulisko joku mun seuraksi kohta maneesiin ratsastamaan?" esitti pian Minttu kysymyksen istahtaessaan pöydän ääreen. "Mä voin ainakin tulla!" ilmoittauduin ehkä vähän turhankin innokkaasti heilutellen ilmassa kypärääni. Minttu nyökkäsi ja loi kysyvän katseen muihin. Veronica ja Julle kertoivat juuri tulleensa treenaamasta ja Rosa taas kertoi etsivänsä kadonneita avaimiaan. "Lähen hoitamaan jo Peikkoa" huikkasin kahvia juovalle sinitukalle, tungin viimeisen pullapalan suuhuni ja livahdin käytävälle.
Talutin liinakon hölkäten ulkoa talliin. Lunta pyrytti ajoittain niin, ettei melkein nähnyt eteensä. Toisinaan taas lumesta ei ollut tietoakaan vaan tihkutti puhdasta vettä, joka teki säästä aika ikävän. Vein Peikon pesukarsinaan ja napsautin narut molemmin puolin kiinni ja ryhdyin riisumaan hevosen kosteaa loimea. Nakkasin painavan loimikasan hetkeksi maahan, ja kävin hakemassa oriin harjat. Suin liinakon suhteellisen reippaasti, jottei Minttu joutuisi kauaa minua odottamaan. Kiikutin Peikon satulan satulahuoneesta, ja nostin sen vaivalloisesti selkään. Korjasin sen paikkaa vähän edemmäs, nappasin toiselta puolelta roikkuvan vyön ja laitoin sen niin kireälle, että satula pysyisi ainakin hetken selässä. Tässä välissä nappasin kypärän päähän ja sujautin hanskat käsiini. Minttu kävi kysymässä, olenko valmis, joten suitsin vielä nopeasti ratsuni ja kiirehdin Mintun ja Vallun perään. Tänään yrittäisin edes vähän ratsastaa kunnolla.
Kiikutin maneesin laidalta jakkaran kentän keskelle ja kapusin sen avulla Peikon selkään. Kiristin selästä käsin vähän satulavyötä, ja ohjasin hevosen uralle kävelemään. Käveltiin kunnon alkukäynnit tehden päätyihin muutamat ympyrät. Pitkillä ohjilla kävellessä liinakko tuntui vähän tahmealta ratsastaa. Ravasin kevyttä ravia molempiin suuntiin. Vasempaan kierrokseen Peikko tuntui vetreämmältä ja paremmalta kuin oikeaan, vaikka yritin jälkimmäisessäkin suunnassa taivutella sitä parhaani mukaan. Tein keskiympyröitä ja jonkin sortin puoliympyröitäkin, joiden tiet ei oikein onnistunut suunnitelmien mukaan.
Päivän pääaihe: öö, harjoitusravi? Peikko-paran selkä joutui kovalle koetukselle, kun Mintun ideasta inspiroituneena päätin työstää harjoitusravia ja istua satulaan. Rennon jalan ja käden kanssa sain pinnistellä, mutta aina sekään ei auta. Onneksi Peikolla on loppujen lopuksi aika kiva ravi, vaikka se isolta tuntuukin, kun siinä oppii istumaan. Tein tosi luovana ihmisenä taas voltteja ja ympyröitä, joilla työstin ravia. Yritin painaa kantapäätä aina vähän alemmas, kun jalka meinasi lipsua jalustimesta. Työstin niin kauan, että perunasäkkinä olemisen sijaan istuisin satulassa edes jotenkin. "Ai vitsi kun on hiki" puuskahdin ohi ratsastavalle Mintulle.
Pitkän ravailun takia en ottanut paljoakaan laukkaa. Nostot tein pääty-ympyrällä, ja sieltä ratsastin kohti keskiympyrää. Peikko laukkasi aika reippaasti, ja sain leikkiä pidätteiden kanssa ihan mukavasti. Laukassa oli niin paljon helpompi istua kuin ravissa! Tulin keskiympyrältä. Taisin ratsastaa vähän liian läheltä seinää, koska osuin vahingossa kengänkärjellä seinään saaden aikaan äkkinäisen kolahduksen, jota Peikko hieman säikähti tehden U-käännöksen. Lensin ohjat yhä kädessä Peikon ja seinän väliin tyylikkäästi jaloilleen, enkä edes ollut varma mitä juuri tapahtui. "Apua ei kai sua sattunut?" Minttu huusi vähän huolestuneena hidastaen Vallun laukasta raviin. " Eiii, jaloilleni putosin" hihitin hieman, nostin kypäräni lippaa ja heitin ohjat takaisin kaulalle. "No siinä tapauksessa - kakkua!" Minttu lisäsi klassisen, ja me molemmat purskahdimme nauruun.
Tuttu joululaulu pauhasi tallitupaan vastikään raahatusta mankasta joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi. Julle asetteli parhaillaan ikkunalaudalle kynttelikköä, joka totta puhuen näytti siltä, kuin se olisi maannut mullan alla viimeiset parikymmentä vuotta. Kuitenkin ledit näköjään toimivat kuten pitääkin, joten mikäs siinä. Adeliekin oli päässyt koristelupuuhiin - hän sai kunnian ripustella pieniä tonttu-ukkoja. Joulufiiliksiin tuntui jo päässeen itse kukin. Itse olin niin laiska, etten jaksanut liittyä mukaan. Viihdyin paremmin sohvalla pätevänä laadunvarmistajana lämpimän kaakaon äärellä.
"Seera! Tuu mun kanssa ratsastamaan, jooko? Mennään vaikka ilman satulaa?" Adelie ilmestyi yhtäkkiä kuin tyhjästä paikalle, kun menin katsomaan Lehtikseen tullutta uutta ponia sen tarhalle. En ollut hetkeen kerennyt (köh jaksanut) käydä tallilla, ja se kyllä kostautui näinkin jännien juttujen missaamisena. Ruskea, loimitettu shetlanninponi tuijotti minua uteliain silmin. Ponin tuijottelemisen lumoissa ollessani olin jo unohtanut viereeni tupsahtaneen ystäväni, joka nyt tökkäisi minua hermostuneena olkapäähän. "Kuuletko sä ollenkaan?" Adelie hihitti ja suuntasi sitten katseensa itsekin uuteen poniruunaan. "Fargy on kyllä aika ihana" Adelie tokaisi, ja suuntasi sitten taas kysyvän katseensa minuun. Nyökkäsin. "Joo, mennään vaan!" havahduin ja hyvästelin uuden rapsuttelutason tuttavuuden rynnätessäni bruneten perään.
Hain rakkaan kullanmuruni tarhasta. Sen kaviot kopsahteli betonilattiaa vasten tahdikkaasti aina matkan ovelta sen karsinalle asti. Peikko sai jäädä vapaana odottamaan, kun kipaisin hakemassa sen harjat satulahuoneesta. Ja kauan se saikin odottaa, nimittäin juutuin silittelemään huomionkipeitä tallikissoja. Harjasin ensin liinakon pehmeällä harjalla, joka nyt ensimmäisenä sattui käteen. Onneksi se ei ollut kovinkaan likainen loimen ansiosta. Putsasin myös sen kaviot, lähinnä vain tarkistaakseni, ettei se olisi pudottanut kenkiään. Kavioiden putsausta välttelen ja arastelen vähän turhankin paljon, en edes tarkalleen tiedä miksi. Ison hevosen kavioiden nostelu on jotenkin vain niin pelottava ajatus, että jätän sen yleensä tekemättä. Sujautin vielä suitset Peikon päähän, ja olin valmis. Laitoin tietysti vielä kypärän, ja sitten jäin odottelemaan hetkeksi karsinaan Adelieta, joka ei aivan vielä ollut valmis Ringon kanssa. Otin siinä odotellessa Peikon kanssa muutaman selfien, jotka kylläkin kaikki tärähti tai muuten vain epäonnistui. Kumpikaan ei ollut kovinkaan kuvauksellisella päällä, joten jätin sen vain siihen.
Heilautin itseni jakkaralta selkään, ja ohjasin oriin uralle. Olin tallissa vielä kiepauttanut varmuuden vuoksi riimunnarun hevosen kaulalle, jos sattuisi tasapaino pettämään tai horjumaan. Se oli ihan hyvä päätös - jo alkukäynneillä oli ongelmia tasapainon ja liukkaan hevosen kanssa! Adeliella taas ei ollut mitään ongelmaa pysyä Ringon selässä, vaikka se välillä yrittikin temppuilla. Käveltiin alkuunsa pitkillä ohjilla antaen ratsujen luikerrella minne sattuu, puolivahingossa. Hetken laiskottelun jälkeen otettiin ravia, jossa sai työskennellä sitten taas urakalla. Peikko tuntui hitaalta ratsastaa, ja se reagoi pohkeeseen hitaasti. Jopa Ringolla riitti enemmän vauhtia kuin Peikolla - ainakin hetken. Pienen herättelyn jälkeen liinakko kulki jo aika reippaasti. Muutamankin kertaa Adelie luuli minun ratsastavan jotain ravilisäyksiä, vaikka tosiasiassa Peikko vain sattui ravaamaan tosi hienosti. Pääsin itsekin pian taas jyvälle ilman satulaa tasapainoilusta. Tehtiin taas lähinnä ravityöskentelyä, ja jätin laukat tällä erää kokonaan pois. Adelien ratsastaessa vielä muutamia laukkaympyröitä kävelytin Peikkoa maastakäsin muutaman kierroksen. Vilukissana olin selässä jäätymisen partaalla, joten hyppäsin alas jo vähän ennen aikojani. Silitin Peikon kaulaa. Ratsastus oli mennyt tänään jotenkin erityisen hyvin, enkä voinut olla kiitollisempi ja iloisempi siitä, että sain puuhailla näinkin hienon hevosen kanssa!
Siellä se seisoi tuttuun tapaansa tarhan perällä nuokkuen, täysin sama hevonen. Samassa asennossa kuin viimeksikin. Sillä oli tuttu tylsistynyt katse, sen jouhet liehui tuulessa kuten aina ennenkin ja sillä oli päällä sama ruohonvihreä ulkoloimi. Mutta mahtoiko se edes tunnistaa minua enää? Talliloman aikana olin ajatellut Peikkoa huomattavan vähän, joten kai tauko oli orillekin aivan yksi ja sama. Tuskin hevoset oikeasti kaipaa hoitajiaan samaan tapaan kuin kirjaston hevoskirjoissa.
"Peikkooo!" huusin toiveikkaana tarhan portilta. Kaivelin tallitakkini taskut läpi ja onnekseni löysin sieltä yhden vanhan porkkananpalan. Jos ja kun pelkkä kutsuhuuto ei auta, yritän suostutella sen tulemaan portille herkun avulla. Tarha oli yhtä mutavelliä, enkä aikonut sinne vapaaehtoisesti mennä rämpimään. "Noniin poika, tule, mulla on porkkanaa!" huudahdin vielä ja nappasin riimun ja narun portilta matkaan. Laitoin ne roikkumaan olalleni ja ryhdyn avaamaan tarhan porttia tomerin ottein. Vislasin muutaman kerran ja heiluttelin namia ilmassa päästessäni aitauksen sisälle. Viimein ori ryhtyi toimeen ja tuli luokseni herkun toivossa. Ojensin herkun kämmeneltä ja Peikko nappasi sen muitta mutkitta suihinsa. Rapsutin sitä korvan takaa ja nakkasin riimun ripeästi sen päähän. Peikko vaikutti energiseltä hölkätessään perässäni sisälle.
Pidin Peikon ohjat tiukassa otteessa, kun kapusin horjuvin askelin puiselle jakkaralle joka oli jätetty sopivasti kentän keskelle. Pidättelin hevosta paikoillaan pitkän tovin kun kiristin vielä vyön ja mittasin jalustimet suunnilleen hyvän kokoisiksi. Peikko tuntui vähän turhan energiseltä. Näin mielessäni kauhukuvat ryöstävästä ja vauhkona hyppivästä Peikosta, mutta perääntymisen halustani huolimatta nousin satulaan ja suoristin selkäni. Enää en aikoisi nousta alas ja jäädä rapsuttelemaan hevosta talliin. Nyt yrittäisin ratsastaa. Satulassa oli kaikkea muuta kuin turvallinen ja varma olo. Tasapaino horjui pitkälle alkuraveihin asti. Ravasin molempiin suuntiin kevyttä ravia, ja vaikka Peikko kulkikin ihan nätisti, horjahtelin ikävästi suuntaan sun toiseen jatkuvasti. Tuli kyllä huomattua, etten ole ratsastanut muutamaan kuukauteen.
En tiedä miten näinkin hienona ja aurinkoisena perjantaina tallilla oli tyhjää kuin aivoissani matikantunneilla. Kello tosin oli hädin tuskin puolta päivää, joten kovinkaan moni ei ole varmaan vielä päässyt koulusta. Tai no jos ihan rehellisiä ollaan, pitäisihän minunkin olla parhaillaan laskemassa matematiikan yhtälöitä Adelien kanssa. Mutta päätin suosiolla lintsata viimeiset matikan kaksoistunnit. Peikko oli huomaamattani alkanut vähän lipsumaan työnteosta. Se löntysti melkein kävelyvauhtia häntä heilahdellen, joten yritin pistää siihen hieman vauhtia. Painoin kevyesti pohkeilla, ja en tiedä mikä oikein mua vaivaa, mutta melkein tipahdin kun oriraukka vain kiihdytti pyynnöstä ravia. Varmaan pitää palata takaisin alkeiskurssille.
Laukkasin keskiympyrällä ensin oikeaan kierrokseen. Laukannostot sujui odotettua paremmin, ja ratsu oli erityisen kuuliaisella päällä. Se työskenteli korvat hörössä tyytyväisesti pärskähdellen vaikka jäinkin välillä liikaa sisäohjaan kiinni. Vasempaan kierrokseen laukannostot sitten taas oli jotain Ö-luokan aasimontea. Vaikka hidastin, otin kevyen ohjastuntuman, istuin rentona satulaan ja käytin selkeät laukka-avut, laukannostoja joko ei tullut ollenkaan tai ne näytti erittäin karseilta. Koko ratsastuksen ajan vain mietin, että mikä mua hitto vie vaivaa, kun en osaa ratsastaa. Peikko alkoi olevaan vähän tahmeampi loppua kohden ja meillä oli jos jonkinasteisia erimielisyyksiä niin raviympyröistä kuin suoraan kävelystäkin.
Tallissa ottaessani varusteita hiljalleen pois juttelin Peikolle. "Hyvä, juuri noin, älä liikuta koipia kun yritän ottaa suojia pois. Olit hieno tänään, vaikka kuski ei niinkään. Ensi kerralla paremmin, niin." Luulin olleeni tallissa yksin, mutta yhtäkkiä karsinan ovelle ilmestyi Riri. - No moikka Seera, mitäs sulle kuuluu? Oliko Peikko tänään nätisti? Riri kyseli ystävällisesti hymyillen. Ririkin näytti onneksi aivan samalta kuin ennenkin punasävyisine hiuksineen ja sinisine silmineen. Hän ei ollut sitten viimenäkemästä kasvattanut yksisarvisen sarvea otsaansa tai muuta. Hän oli se sama ystävällinen ja pirtsakka nainen yhä. - Moi. Ihan hyvää kuuluu, vaikkakin äsken kostautui etten oo ratsastanut pariin kuukauteen. Peikko meni päällipiirtein hyvin mutta ite en vaan pysynyt mukana, avauduin suu vaahdoten samalla kun nostin satulaa oriin selästä. - Noh, ehkä ensi kerralla paremmin. Takaisin vain tunneille ja treenaamaan niin eiköhän se siitä taas, punapää sanoi. Vastasin tähän nyökkäämällä ja kiitin Ririä jatkaen Peikon hoitamista. Kai se tästä taas lähtee sujumaan. Matka pohjalta on aina ylös.