Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
Kävelin verkkaisesti pitkin tallikäytävää. Tuntui oudolta, kun aurinko paistoi ja loi ikkunasta tullessaan leveän valoraidan lattiaan. Tuntui myös oudolta, että tänään en tuttuun tapaan suuntaisi Peikon luokse, vaan tutustuisin hieman pihaton ponitammoihin Zaidan kanssa, joka sopimuksen mukaisesti odotteli jo tallituvassa. Tyttö istui sohvalla jutellen Adelien kanssa, kun viimein pujahdin ovesta sisälle ja istahdin aloilleni tasaamaan hieman hengitystä pyöräilyn jäljiltä.
"... Mutta siitä huolimatta Rimpu on oikein ihana poni. Oikea kullanmuru!" Zaida päätti selostuksensa Rimpusta, jonka luokse olimme parhaillaan menossa. "Entäs Pontsoliini?" kysyin ja tähyilin kauempana häämöttävää pihattoa. Olin erottavani kaksi vaaleaa ponihahmoa, Rimpun ja Pontson. "Pontso on vähän kuin Rimpu, yhtä söpö ainakin!" Zaida naurahti, ja sujautti kätensä takkinsa taskuihin.
Rimpu oli Ringon kanssa kylki kyljessä syömässä heiniä pihaton perällä olevasta heinäkasasta. Pontso seikkaili uteliaasti lähistöllä. Se kipitti aidan reunalle, säpsähti jotain, ja ponkaisi takaisin takapäätään heitellen ja pörröhäntä heilahdellen. "Voi miten söpö!" melkein kiljuin nojaillessani aitaa vasten. Olisi tehnyt mieli ottaa pörröinen Pontso syliin, viedä se kotiin ja nukahtaa aina joka yö se kainalossa. Rimpukin tietysti kävisi, onhan sekin tosi söpö, mutten silti ehkä haluaisi sitä unikaveriksi. "Otetaanko ponit vaikka hoitopuomille ja harjaillaanko niitä siinä?" Zaida ehdotti. Tehtiin jako poneista: Zaida nappaisi Rimpun narunpäähän ja minä paimentaisin perässä tulevaa Pontsoa. Pontso kulki reippaasti emänsä perässä, eikä se poukkoillut muualle erityisemmin. Kun Rimpu saatiin hoitopuomilla kiinni, kävi parhaimpana vaihtoehtona mielessä laittaa Pontsokin hetkeksi vähän kiinni - sitä nimittäin ei kiinnostanut erityisemmin seisoskella paikoillaan, joten se muuten lähtisi vaeltelemaan. Vauva onneksi ei reagoinut sen dramaattisemmin siihen.
Lähdin hakemaan tallista Rimpun harjoja. Satulahuoneessa olin yhtä eksyksissä kuin kala kuivalla maalla - en omannut aavistustakaan, mistä löytyisi tamman nimikoitu harjalaatikko. "Ringo, Sotilas, Reiska..." luettelin rivissä olevien laatikoiden nimiä puoliääneen sormella lukua pitäen. "Öh tarviitko apua jossain?" kuului yhtäkkiä ystävällinen ääni takaani, jota säikähdin melkein hypäten ilmaan. Satulahuoneen ovelle oli ilmestynyt sinitukkainen Minttu pidellen toisessa kädessään suitsia. "Moi! Siis tuota joo, tiiätkö missä Rimpuliinin harjat on?" kysyin aavistuksen kiusallisesti ja hymyilin hieman. Minttu kääntyi harjojen puoleen, ja hetken kuluttua hän ojenti tutulla nimellä koristellun harjalaatikon. "Tässä!" "Oi kiitos! Oon vähän hukassa kun oon ekaa kertaa hoitamassa Rimpua. Se on kyllä ihana! " Jep! Niin söpö pikkuponi, puhumattakaan sen varsasta."
Nappasin Rimpun harjalaatikosta pienen pääharjan, ja kyykistyin Pontson vierelle. Poni ei tainnut tykätä sen pään kevyestä harjauksesta, nimittäin se yritti iskeä pienet hampaansa kyynerpäähäni. "Hei!" toruin vauvaa korottaen hieman ääntäni. Jatkoin sitten varovaista harjaamista samalla rapsutellen sen mahaa. Zaida harjasi sillä välin Rimpua, ja pyynnöstäni jatkoi pitkäaikaisesta hoitoponistaan luennointia. Kuuntelin mielelläni kaiken ponin metkuista, enkä pistänyt pahakseni vaikka Pontso vähäväliä yritti näykkiä kättäni harjatessa. Sinnikkäästi toruin sitä. Se varmaan halusi vain leikkiä, eikä tarkoittanut sitä ilkeästi.
Harjailutuokion jälkeen vietiin ponit takaisin pihattoon, jossa oli jo täysi vastaanottokomitea niillä vastassa. Hätistelin innokkaita tarhakavereita muualle, jotta Zaida saisi päästettyä Rimpun ja Pontson. Kun viimein tammat oli onnellisesti pihatossa, nappasin vielä muutaman kuvan Rimpusta ja ainakin kymmenen kuvaa Pontsosta. Siksi enemmän Pontsosta, koska Rimpua kiinnosti enemmän maasta heinänkorsien etsiminen kuin hauskasti poseeraaminen. Tallituvassa oli jo iso poppoo juoruilemassa ja kahvia tai kaakaota siemailemassa. Liityin porukkaan höyryävän kaakaomukin kera, ja uppouduin Adelien mielenkiintoisiin tarinoihin ensimmäisestä hoitoponistaan.
Karoliina patisti poikkeuksellisen hyvällä ilmalla Zaidan ja Seeran kärryttelemään Rimpun kanssa kirpeään pakkasilmaan, jotta mamma saisi lomailla hetken jo pihattokavereista. Tosiasiassa Pontso pääsisi päiväkotiin treenaamaan asiallista käyttäytymistä... "Noin se liikkuu ja tuossa on jarru, lycka till!" Karoliina huikkasi tytöille, jotka lähtivät reippaan Rimpun kanssa lenkille mukisematta sen enempää.
Bussipysäkin ikivanhan katoksen seinät rämisivät ja paukkuivat niitä piiskaavassa räntäsateessa, ja mielessäni ehtikin jo käymään, jos ne viimein antaisivatkin periksi ja kaatuisivat. Työnsin käteni syvemmälle takin taskuihin ja painoin leukani kaulahuivia vasten. Kello lähenteli vasta neljää ja aurinko oli painunut mailleen jo ajat sitten. Vain katulamppujen kelmeä valo valaisi sysipimeää taivasta. Aloin jo turhautua, kun bussia ei vartinkaan odottelun jälkeen kuulunut, mutta juuri silloin tuttu auto kaartoi pysäkille rapa roiskuen.
"Hyppää kyytiin!" Julle raotti apukuskin ovea, "ellet siis halua jäädä tähän koiranilmaan seisomaan!"
Kiitos pelastavana enkelinä paikalle kiiruhtaneen Jullen pääsin tallille ennen kuin olin jäätynyt jääpuikoksi, jonka hyväksi lupasin joskus tarjota kahvit Kallen Kulmassa. Tai, ehkei frappucinoa ilman kahvia voinut kutsua kahviksi vaan lähinnä sokerilitkuksi, mutta Julle taisi sentään olla oikea kahvinjuoja, ainakin siitä päätellen, että hän heti tallitupaan saavuttuamme napsautti Moccamasterin päälle. Tunnistin Adelien saappaat tallituvan nurkassa ja päättelin hänen joutuneen alkeistunnille taluttajaksi, voi raukkaparkaa. Onneksi oli sentään maneesi, sillä en muistellut lämmöllä viime syksyn alkeistunteja mutaisella kentällä.
Fossekin oli saanut vihdoin toisen hoitajan, joka vaikutti vieläpä varsin mukavalta! Tänään olikin hänen hoitopäivänsä ponilla, joten voisin puuhailla hieman Rimpun ja Pontson kanssa. Listat kertoivat ensin mainitun kuitenkin kituvan tunnilla, enkä viitsinyt ihan vielä lähteä pyydystämään sen vikuria varsaa pihaton pohjalta, joten päätin saman tien tarpoa maneesille katselemaan, miten pieni ponipalleroni pärjäsi. Matkalla tein pienen lenkin ykköstarhalle moikkaamaan suloista Fargya.
"Oot aika onnenpekka kun oot vielä vapaalla tunneista", virnistin herkkuja hamuavalle ponille, mutta piiskaavan sateen yltyessä alkoi lämmin maneesi houkutella enemmän.
Maneesissa olikin normaalista poiketen täysi tilanne päällä. Pienryhmän hemmotellut pikkulapset istuivat kauhuissaan ponien selässä katsellessaan pitkin maneesia villinä pukittelevaa Rimpua. Joskus minua hoitajana jopa hävetti sen käytös, mutta nyt ensimmäinen kysymykseni oli, miksei ponilla ollut taluttajaa. Moikkasin nopeasti Fossen narua rystyset valkoisena puristavaa Maddea ja nuokkuvaa Ringoa huolettomasti pitelevää Adelieta. Tällä kertaa väsymys oli näköjään saanut otteen Rimpun kauhukaksosesta, sillä sillä ei näyttänyt olevan aikomustakaan liikkua mihinkään.
Kun Rimpu lopulta sai ratsastajan heitettyä alas, se selvästi rentoutui ja köpötteli rennosti hoitajansa (eli minun) luokse maneesin laidalle. Nappasin salamana tamman ohjista kiinni ja pitelin sitä, sillä Karo oli lähtenyt tarkistamaan ratsastajan tilannetta. Tuskinpa hänelle mitään oli käynyt, mutta tuollaiset pienet lellipennut tekivät aina kärpäsestä härkäsen.
"Noniin, sitten vaan takaisin selkään!" Karo kehotti reippaasti, kun tytön kyyneleet oli kuivattu. Hän itse taisi kuitenkin olla vähän toista mieltä.
"Ei ikinä!" tyttö murahti happamena kuin sitruuna. Karon maanitteluyritykset eivät siinä tilanteessa oikein auttaneet.
Pienoisten neuvottelujen jälkeen sovittiin, että Rimpulta pudonnut tyttö jatkaisi tuntia Ringon selässä ja minä pääsisin taluttamaan puolestaan sen ratsastajaa, joka vaihtaisi lennossa Rimpuun.
"Pidäthän sä tiukasti kiinni?" poika kysyi asetuttuaan ponin satulaan.
"Tietysti pidän! Tuskinpa Rimpu nyt enää mitään tekee, kun sille on kerran näytetty, missä raja menee", hymähdin huvittuneena. Tiedustellessani pojalta, miksei Rimpulla alun perin ollut ollut taluttajaa, kumartui hän hieman lähemmäksi minua ja kuiskasi:
"Lilli ei koskaan halua, kun se väittää olevansa niin hyvä, ja tällä kertaa Karoliina suostui siihen. Mutta tuskinpa enää!"
Pojan hymy ylsi korvasta korvaan, kun hän tunnin päätteksi laskeutui Rimpun selästä.
"Rimpu on kiva poni! Haluan sen heti ensi tunnillekin!" hän kehui kovaan ääneen. Hoitajanhan pitäisi olla puolueeton tuntilaisia kohtaan, mutta kyllä olin varma siitä, ettei tämä Lilli enää mahtailisi taidoillaan. Kunhan olisin hoitanut Rimpun pois ja harjannut vielä Pontson, olisi hyvä hetki heittäytyä tallituvan sohvalle kertomaan tunnista muillekin, tietysti höyryävän kaakaomukin ääressä. Tämä oli sitä tallidraamaa parhaimmillaan!
"Hiiieno poni", taputin Fossea kaulalle ratsastaessamme ulos radalta. Helpon ceen koululuokka ja 70-80cm rataesteet olivat molemmat sujuneet puhtaasti, joten minulla olikin syytä olla ylpeä ruunasta. Kisahoitajakseni palkkaama Madde ilmestyi pian kentälle (joka toimi myös verryttelyalueena) mukanaan viltti, jonka Fosse sai selkäänsä.
"Teillä meni ihan super hyvin ja mä sain sen vielä videolle!" ponin kakkoshoitaja hehkutti kävellessään vierellämme ympäri verryttelyaluetta.
"Niinpä, se tajusi että seiskalle tuleekin kaks askelta väliä, ei kolmea", naurahdin muistellessani Madden 50-60cm rataa, jossa Fosse oli viime hetkellä saanut pelastettua tilanteen lähtemällä hyppyyn epätavallisen kaukaa, mutta yli se oli mennyt!
Annoin Madden ohjat Fosselle verkattuani sitä tarpeeksi pois ja suuntasin sitten talliin katsomaan, miten toinen kisahoitajani Seera, joka Peikon ontumisen takia ei päässytkään itse kisaamaan, edistyisi Rimpun kuntoonlaitossa. Kakkoshoitajat olivat kyllä varsin kätevä juttu näin kisoja ajatellen! Moikkasin tallin ovella Ringon kanssa ulos tulevaa Adelieta ja toivotin tsempit radalle, kunnes kipitin pesukarsinalle Rimpun luo. Ponin harja oli kammattu, otsatukka letitetty ja satulakin sillä oli jo selässään, check!
"Sähän oot ollu nopee!" virnistin Seeralle, joka kaikessa rauhassa kiinnitti ponin häntäremmiä.
"Jep! Miten meni Fossen kanssa?" tyttö kysyi ja alkoi samalla purkamaan Rimpun suitsien ristityksiä.
"Ihan super hyvin, puhdas rata ja tänhetkinen sijoituskin tais olla ruusukesija! Saa nähä pysytäänkö siellä", hehkutin iloisena, joka sai Seeran näyttämään peukkua.
Kun Rimpulla oli suitset päässä, tarkistimme vielä kaiken olevan mukana. Kilpailunumero oli kiinnitetty suitsiin ja satulahuopa vaihdettu tyylikkääseen pinkkiin, sillä en vain ollut löytänyt kirjaimellisesti mistään valkoista satulahuopaa, joka olisi ollut oikean kokoinen. Seeran ilmoittaessa kaiken olevan kunnossa irrotimme Rimpun pesarista ja talutimme sen käytävälle. En ollut edes ehtinyt pukea suojahousuja tässä välissä, joten riitti, että puin kisahanskat käteeni ja otin Rimpun ohjat Seeralta.
"Vitsi kun mua jännittää! Mä en oo kisannu tällä varmaan puoleen vuoteen", tuskailin hänelle saapuessamme takaisin kentälle. Madde olikin maininnut lähtevänsä Fossen kanssa maneesilenkille pyörähtämään odotellessa palkintojenjakoa, joten heitä ei näkynyt missään.
"Hyvin se menee", Seera rauhoitteli minua kiristäessään satulavyötä ja roikkuessaan jalustimessa noustessani selkään.
"Hih, tää on niin matalalla!" hihkaisin istuessani Rimpun satulassa. Olin vielä eilen ratsastuskoulumestaruuksien jälkeen mennyt sillä viime hetken treenin, joten jalustimia ei tarvinnut säätää. Rimpu selvästi tiesi, missä oltiin, sillä se käyttäytyi varsin moitteettomasti koko verryttelyn ajan. Seera laski meille parit 50 sentin esteet, joka olisi myös kisakorkeutemme, ja Rimpu leiskautti niistä yli kuin vanha tekijä. Oikeastaan se käyttäytyi jopa huolestuttavan kiltisti. Mitä jos se vain säästäisi temppujaan radalle?
"Ja seuraavana alkaakin vapaavalintaisen estekorkeuden tutustumisluokka! Ensimmäisenä on vuorossa Zaida Yliluoma ja Tilan Riesa, Lehtovaaran ratsastajat!" kuului mehu ja pulla -palkalla pestatun Inarin ääni rätisevistä kovaäänisistä. Katsomosta kuului pari tirskahdusta oletettavasti Rimpun nimeen liittyen, mutta en välittänyt siitä, vaan tervehdin tuomaria ja nostin laukan. Rimpu heitti pienen pukin kuin sanoakseen "Nyt mentiin!" ja lähti sitten reippaassa tahdissa kohti ensimmäistä estettä.
Kolme ensimmäistä olivat helppoja, ja ne sujuivat Rimpulta kuin vettä vain, mutta neljännelle tulisi ajan säästämisen vuoksi huono tie. Pohdin vielä sekunnin sadasosan verran, pelaisinko varman päälle ja tekisin pidemmän tien, mutta päätin mennä syteen tai saveen.
Näin jälkeenpäin ajateltuna se ei kannattanut. Rimpun mielestä este tuli eteen liian nopeasti ja se kääntyi viime hetkessä sen ohi. Täysin yllättyneenä keikahdin ponin kaulalle ja yleisöstä kuului pelästynyt kohahdus. Rukoilin mielessäni, ettei Rimpu vain alkaisi pukittelemaan, mutta juuri niin siinä kävi, ja ennen kuin huomasinkaan, istuin jo maassa ja Rimpu seisoi hölmistyneenä vieressäni. Toimihenkilönä nelosen vieressä seissyt Emilia kiiruhti luokseni.
"Ei kai sattunut?" hän kysyi ja auttoi minut ylös. Pudistin päätäni, vaikka nieleskelinkin kyyneleitä. Kävellessäni Rimpun vierellä pois maneesista en pystynyt moikkaamaan edes seuraavana ratsastavaa, kummastuneen näköistä Jullea. Kuulin vain Inarin pettyneen äänen kovaäänisistä.
Matka tallista pihatolle tuntui ikuisuudelta, kun seurasin itsekseen puhelevan Adelien varjona. Tuntui hyvältä olla pitkästä aikaa täällä. Tallilla. Olinkin jo kieltämättä parin viikon tauon aikana jo kerinnyt ikävöimään hevosia, etenkin Peikkoa, mutta tietysti myös Rimpua ja Pontsoakin. Olihan jälkimmäisetkin mun hoitoponeja nykyään, vaikka se kuulostikin omaan korvaan jotenkin tosi omituiselta. Rimpusta tulee aina mieleen vain Zaida, sillä onhan hän ponia jo tovin kerennyt hoitaakin. Yritän totutella pikkuhiljaa siihen ajatukseen, että olen myös Rimpun hoitaja. Tai no kakkoshoitaja.
Zaidasta puheenollen, olisi ollut aika nastaa, että hän olisi paikalla kun ensimmäistä kertaa kiipeäisin ponin selkään. Tytöllä sattui tosin juuri tänään olemaan jotain menoa, joten oli nyt vain pärjättävä ilman. Onneksi mulla oli sentään Adelie mukana, joka parhaansa mukaan yritti muistella, minkälainen Rimpu oli ollut ratsastaa joskus kuukausia sitten tunnilla. Epämääräisistä muistoista tosin ei ollut nyt ihan kamalasti apua.
“No moi! Mitäs teille kuuluu?” lepertelin silittäen varsin massiivisen otsatukan omaavaa Rimpua, ja sen jälkeen rapsuttaen paikalle saapuneen Pontson pörröistä kaulaa. Napsautin vastahakoisen määrätietoisesti riimunnarun Rimpun riimuun ja lähdin Adelien ja Ringon perässä kohti porttia, vaikka oikeasti olisin mieluummin jäänyt rapsuttelemaan Pontsoa. Pontso näytti pettyneeltä kun se ei päässytkään tällä kertaa mukaan.
Pyöräytin Rimpun tallissa pesukarsinaan, joka onnekseni oli vapaa. Se kun tuuppasi nyt olemaan suosittu mesta hoitaa hevosia, joten oli harvinaista herkkua saada se käyttöön. Rimpu näytti ärsyyntyneeltä. Vielä enemmän ärsyyntyneeltä, kun hain sen harjat ja aloin putsaamaan sen kavioita. Se mutkitteli jalkojensa nostamista erittäin lahjakkaasti, ja oli kyllä työn ja tuskan takana saada jokaiset neljä itsepäistä jalkaa ylös ja hallitusti aikanaan takaisin alas. “Voihan Rimpuliini sua” huokaisin, kun harjaaminen oli ohi. Tamma muuten oli ollut ihan "asiallisesti" (ehkä vähän kaunistelua), mutta se pyöri ärsyttävästi koko ajan olematta hetkeäkään paikoillaan.
Maneesissa käveli vielä muutama äsken päättyneen tunnin ratsukoista loppukäyntejään, kun saavuttiin Adelien kanssa maneesiin. Heille oli kuulemma ihan ok, että tultiin jo nyt. Eipä meistä nyt muutenkaan varmaan kovin paljon haittaa olisi, ellei Rimpu nyt keksisi jotain pahempia konnankoukkuja heti kättelyssä. Laskin halkaisijalla jalustimet alas, ja tein vielä viime hetken kiristykset satulavyöhön. Ponilla kyllä kieltämättä oli vähän heinämahaa. Nousin ripeästi selkään, ja napautin pohkeilla tamman liikkeelle ja uralle. Hyvin menee, ainakin vielä tässä vaiheessa. Mua ei oltu vielä pukitettu alas.
Voi miten pieneltä poni tuntuikaan! Se oli pieni, mutta silti niin leveä, ettei mun jalat roikkunut edes pahasti mahalinjalla. Rimpulla tuntui olevan virtaa, sillä se sipsutti niin nopeasti menemään etten oikein tunnistanut, oliko se käynti jo raviin taittuvaa. Tamma käveli muuten oikein esimerkillisesti, jos ei oteta huomioon kulmaseinien kammoksumista - se oikoi lähes väkisin joka kulmassa, mutta eihän se nyt välttämättä ponin vika pelkästään ollut. Täytyy itse ratsastaa vain määrätietoisemmin.
“Sehän menee ihan nätisti” oli Adelien kuuluisat viimeiset sanat ennen, kuin epäilyttävä pilke silmäkulmassa ravaava tamma sai päähänsä heittää pareja pukkisarjoja käyttäen tilannetta hyväkseen, jossa liian hajamielinen ratsastaja niitä vähiten osasi odottaa. Säikähdin ihan jäätävästi, enkä voinut oikein muutakaan kuin nojata taakse, tarttua harjasta kiinni ja toivoa parasta. Napautin pari kertaa pohkeella ja vahvistukseksi vähän raipalla, kun tamma ei ottanut pohjetta kuuleviin korviinsa. Yritin ratsastaa sitä tästedes vain kunnolla eteen, ettei se saisi enempää huonoja päähänpistoja. Rimpu piti kyllä tosissaan huolen, että olisin hereillä satulassa. Kokeilin muutamia laukannostoja, jotka meni vähän miten sattuu. Ei se kuitenkaan paljoa haitannut. Rimpulla oli jotenkin harvinaisen hauskaa ratsastaa, aivan erilaista kuin Peikon kanssa! Otin tänään vain lähinnä tuntumaa Rimpuun muutamien epämääräisten siirtymäharjoituksien myötä. Laskeuduin tyytyväisenä satulasta - en pudonnut tänään kertaakaan! Poni sai roimat rapsutukset pienen treenin jälkeen, vaikkei kaikki nyt ihan putkeen ollutkaan mennyt. Tästä oli kuitenkin hyvä aloittaa.
Rimpun varsa Pontso oli kovaa vauhtia edennyt elinvuosiensa aikana totuttautumaan milloin mihinkin: se oli saanut hoitajiensa toimesta nostella koipiaan harva se päivä, se oli joutunut totuttautumaan terävässä opissa riimuun ja kulkemaan asiallisesti narun päässä sekä saanut loimen selkäänsä. Sanotaanko vaikka, että helpompikin kaveri olisi voinut olla kohteena. Etenkin loimi oli tuottanut Pontsolle vaikeuksia käsittää, ettei se aikonut koko ponin pinta-alaa verhottuaan mitään pahaa. Vaikka turpa rullallaan oli Pontso kuitenkin opettelun jälkeen hyväksynyt loimen selkäänsä. Ponityttö oli kova pyörimään ja hyörimään eikä mikään ihme, olihan sen mamma kuitenkin pahamaineinen Rimpu.
"Noniin, tuttu juttu Pontso-poni, satula selkään vain", Riri jupisi käytävässä kiinni seisseelle pienelle ponille jonka ilme oli vähänkin turhan tomera. Paino oli jakautunut tasaisesti neljälle haara-asennossa tukevasti seisseelle jalalle kun Pontso silmät kiiluen tuijotti kuparihiuksisen naisen käsissä levännyttä pientä satulaa.
"Hei, tämä on tehty useasi aiemminkin. Silloinkin se meni ihan hyvin, eikö?" Riri jutteli ponille lähestyttyään sitä varmoin askelin satulan kanssa. Sanat olivat hyvinkin kaunisteltuja, sillä ainakaan alkuun tuttuun tapaan satulan kanssa ei ollut sujunut hyvin. Kukapa tosin ihmettelikään. Pontson kovapäinen luonne oli kuitenkin murrettavissa jatkuvalla toistolla. Nyt se ehkä kantoi satulaa selässä, mutta vyötä ei juurikaan oltu kokeiltu: sen vuoro olisi nyt jos satulan saisi taas pysymään hetken selässä.
Heli mätti tyhjässä tallissa Bellen karsinaa siistiksi. "Et kerkeisi millään napata Pontsoa narun päähän jos kokeillaan laittaa vyötä ulkona kii?" Riri kysyi. Heli suostui hommaan, jätti karsinan siivoamisen kuulokkeet korvillaan ilmeisen mielillään omaan arvoonsa ja pian konkkaronkka löysi itsensä auringonpaisteesta ulkoa vyötalkoista. Satula selkään, ja vyötä kiinni. Kun vyö lähti hiljalleen puristamaan Pontson vatsaa muuttui tamma ilmekin hieman happamaksi.
"Noooooh", Heli rauhoitteli sitä puristaen narua rystyset sinisinä Ririn tiukatessa vain hieman vyötä, suurin piirtein ekaan reikään asti.
"Hieno tamma, hyvinhän sitä tämän händlää-", ja sitten Pontso sanoi itsensä hommasta irti. Se heitti pienen pukin tai kaksi, Riri väisti sivummalle ja Heli puristi narua yrittäessään ääniavuin rauhoitella kovin väriään muuttanutta nuorukaista. Pienen hetken sai odotella ja rauhoitella että Pontso tyytyi kohtaloonsa pihamaalla satula selässään, joka ihme ja kumma hievahti vain hieman vasemmalle rodeonäytöksen aikana. "Onnea sille kuka tuonne selkään ensimmäisenä kapuaa", Heli puuskaisi onnentoivotuksensa toistaiseksi anonyymille urhille ja Pontso höristi korviaan sekunnin sadasosan ajan ennen kuin ne painuivat taas niskaan happaman ilmeen luomista varten.
Pontso & Heli totuttelemassa ties miten monennetta kertaan siihen pirun satulaan. Kohta laitettava kuitenkin junnulle jo ratsastaja selkään, eihän sitä tässä muuten oikein päästä etenemään, eikö?
Pyörä jarrutti ja hyppähdin alas sen selästä. Lukitsin pyörän telineeseen ja hypin innosta pinkeänä kohti tarhoja. Olin saanut uuden hoitsun, Rimpun, josta olin salaa jo pitkään haaveillut. Poni oli valloittanut sydämeni jo ensimmäisellä kerrallani Lehtiksessä, mutta tammalla oli silloin ollut jo hoitaja. Sitten kun Rimpusta ilmestyi hoitajahaku foorumille, ei toisen hoitsun ottaminen tuntunut oikealta. Nyt kuitenkin Zaidan lopetettua Rimpulle otettiin toinen hoitaja Seeran rinnalle. Ja kaiken lisäksi tamman lisänä tuli myös sen suloinen varsa Pontso, jota voisin hoitaa!
"Heippa Rimpu. Mä oon sun uus hoitaja" puhelin ponille luikahtaessani tarhaan. Taputin tammaa ja nappasin sen riimunnarun päähän kiinni. Talutin ponin sisälle ja laitoin sen pesarille molemmilta puolilta kiinni. Otin harjapakista harjan ja aloin sukimaan Rimpun kaunista karvaa. "Ei mennä tänään ratsastamaan. Mä vaan ajattelin tänään vähän harjata sua ja tutustua suhun. En mä kai oo ees ratsastanu sulla tunnillakaan. Mitenköhän eka ratsastus sitten sujuu? Mentäskö jo enskerralla kokeilemaan maneesin pohjaa? Ompas sun mahanalunen likanen. Mä näytän varmaan aika pitkältä sun vieressä, vaikka en kauheen pitkä ookkaan" selostin ponille tiuhaan tahtiin pomppien asiasta kukkaruukkuun. Rimpu ei oikeastaan edes kuunnellut mua, tutkiskeli lähinnä ei-niin-kiinnostuneena omaa harjalaatikkoaan ja lepuutti takajalkaansa.
Rimpun karva vaan pöllysi ja pöllysi eikä siitä millään meinannut tulla puhdasta -kenties liian tottunut prinsessaponiin joka ei koskaan viitsi liata itseään? Hetken päästä päätin, että poni oli nyt siisti ja irrotin Rimpun pesarin ketjuista. "Lähdetään vähän kävelemään tohon maastoon" päätin ja lähdimme kulkemaan melko hidasta tahtia kohti pientä lenkkiä. Rimpu kulki vierelläni hitaasti laiskan näköisenä, mutta tiesin olla varuillani poni tamman temppujen takia, Zaidalta nimittäin olin saanut kuulla maan mahtavat selostukset siitä kuinka Rimpu aina ryhtyi hurjaksi kun sitä vähiten odotti. Kuten nyt. Yhtäkkiä pusikossa raksahti keppi ja Rimpu ryntäsi eteenpäin ja vauhdilla. Sain juuri ja juuri roikuttua sen verran riimunnarusta, että sain ponin pidettyä aisoissa jotenkin kutenkin. Hetken tapahtuman jälkeenkin Rimpu vielä muljautteli silmiään pelästyneen näköisenä. "Hei ei hätää, tallikin jo tuolla häämöttää. Mennääs jo" kannustin tamman reippaaseen käyntiin, jossa kävelimme koko loppu matkan tallille. Tallilla annoin ponille kunnon rapsutukset ja sitten vein sen pihattoon takaisin muiden shettisten luo. Ihan kiltistihän se käyttäytyi, jos sitä pelästymistä ei lasketa. Ehkä meistä vielä tulee jotain, ehkä ei?
Rimpu ei näyttänyt yhtään ilahtuneelta kun menin hakemaan sitä sisälle. Se luimisteli ja näykki ilmaan yhtenä kiukkuna kun pyydystin sen mutaisesta pihatosta ja yritin taluttaa sitä mahdollisimman vauhdilla ulos ilman että kumpikaan räikeänkeltaisista kumisaappaistani juuttuisi mutaan. Tai saatikka ettei poni juuttuisi kiinni, jolta välillä tuntui. Ehkä tamma ei tykännyt yhtään taivaalta yhtä kaatoa satavasta vedestä. Yritin selittää sille, ettei vesisade ole mitään munkaan lempparia, mutta ihme kyllä se ei ottanut kuuleviin korviinsa. Tai ehkä se oli kateellinen mun pinkistä mansikkasadetakista, jossa oli niin iso huppu, että voisin käyttää sitä ratsastaessakin. Ehkä Rimpukin haluaa samanlaisen. Sisällä vein prinsessan pesukarsinalle odottamaan hoitajaansa. Se kuopi kärsimättömästi pienellä kaviollaan tallin lattiaa sillä välin kun pidin kiirettä harjojen hakemisen kanssa. Harmikseni tapasin siellä tuttuja kasvoja, Veronican ja mulle vähän uudemman tuttavuuden Vivekan, ja juutuin juttelemaan niiden kanssa. "No mutta poni odottaa, pitää mennä" päätin keskustelun tovin jälkeen ja harjalaatikko kourassa keinuen palasin pesarille. "No mitäs riiviö" naurahdin viattoman oloiselle tammalle ja pörrötin sen otsatukkaa. Nappasin harjalaarista pinkillä päällystetyn harjan, jossa luki suurin tikkukirjaimin "ZAIDA". Zaida on tainnut joko unohtaa harjansa sinne tai sitten hän on vain tehnyt lahjoituksen ponin harjakokoelmaan.
"Öm hei Seera!" kuulen käytävältä tutun äänen ja vilkaisen Rimpun hännän sukimisen lomassa taakseni käytävälle. "Rimpulla on tuntunut tänään olevan vähän energiaa joten et viittis käydä nopeasti ratsastamassa vaikka askellajit reippaasti läpi, että sais siitä vähän liikaenergiaa pois kun se on tänään menossa tunnille?" Ririksi ilmennyt hahmo kysyi ystävällisesti hymyillen. Hän katseli tarkkaillen ponia ja sitten taas nosti katseensa minuun. "Joo, siis toki. Voin tulla myös sitten taluttamaan tunnille, jos siis tarvii" vastaan heti innostuen. "Jee, joo hyvä! Ei viitsi tommosta pikku villipossua laittaa alkeiskurssilaiselle" Riri hymyili ja otti askeleen eteen tullakseen rapsuttamaan Rimpun kaulaa.
Ja Riri ei liioitellut yhtään sanoissaan. Heti kun kiipesin päheässä mansikkatakissa tamman selkään se oli jo heti menossa harja hulmuten. Sadistinen Adelie ja juuri tallille saapunut Rimpun uusi toinen hoitaja Iiris tuli kutsumattomiksi vierailijoiksi katsomaan. Molemmilla oli kamerat esillä ihan vain sitä varten, jos saattaisin tipahtaa tai Rimpu tehdä jotain hauskaa. "Sitten kun tiput, tuot sitten vaikka mansikoilla maustettua porkkanakakkua!" Adelie naureskeli itsekseen ja ohi ratsastaessani naurahdin itsekin. "Mansikoilla maistettua?Häh?" Ravissa Rimpu heitti aina siinä samassa kulmassa kolme pientä pukkia, joten osasin jokaisella kerralla varautua. Rimpu ei paljoa tarvinnut liikkeelle ajamista. Se meinasi jatkuvasti nostaa laukkaa, ja jouduin ratsastamaan sitä tavallista rauhallisemmin. Välillä se pikkupossu hyppi yllättäen keskelle kenttää, välillä se pysähtyi itsekseen ja alkoi peruuttelemaan. Mutta pysyin tiukkana ja keskityin ratsastamaan sitä eteen - ja hallitulla vauhdilla. Laukannostoissa sitä ei tarvinnut monesti pyytää. Se singahti laukkaan kevyestä pohkeenpainalluksesta ja jouduin taas tekemään pidätteitä ja paljon. Ohjasin sitä ympyröille ja yritin taivutella sitä ihan rauhallisesti, mutta se ei kerta kaikkiaan vaan tuntunut väsyvän. "Oho, sillä on virtaa" kuulin Iiriksen sanovan Adelielle, joka keskittyi kuvaamaan videota. En kuitenkaan ollut aikeissakaan tippua, vaikka hikoilinkin satulassa pitääkseni päättömän kaahauksen sijaan normaalia vauhtia. Puoleen tuntiin sain hyvin vedettyä kaikki askellajit huolellisesti läpi. Otin vähän tavallista enemmän laukkaa, joten kävelin sen kanssa tavallista pidemmät loppukäynnit. Eiköhän se saanut vähän purettua virtaansa. Iiris tuli auttamaan mua Rimpun poishoidossa. Oli ihan kiva saada joku auttamaan Rimpun ja Pontson kanssa nyt kun Zaidakin lopetti Rimpun hoitamisen. Onneksi Rimpun toinen hoitaja on tuttu Iiris, jonka kanssa juttu luistaa muutenkin ihan hyvin. "Meneekö Rimpu tänään tunnille?" Iiris kysyi hoitamisen lomassa. Hän oli parhaillaan putsaamassa ponin takakavioita - siinä vasta homma, mitä inhosin. Rimpulta meinaa aina saada kaviosta päähän. "Joo, se menee vissiin jollekin öö talutustunnille. Riri pyysi mua vähän purkamaan sen energiaa ennen tuntia" selitin ja suin ponin valtavaa hiuspehkoa. Kuinka paljon tätä tukkaa oikein on!
Illemmalla varustin Rimpun uudelleen pienen Aatos-nimisen pojan kanssa ja talutin tamman pojan toiveesta maneesiin. Poika oli niin suloinen! Hän oli ehkä 5-vuotias. Sillä välin kun poika asetteli kypärää päähänsä säädin jalustimia puolilla lyhyemmiksi ja kiristin satulavyötä. "Miksi se irvistelee?" Aatos kysyi ujosti ja veti hanskoja käsiinsä. "Se ei oikeen tykkää kun sen satulavyötä kiristetään" hymyilin pojalle ja näytin vyötä väistyen taaksepäin. "Onko se kiltti?" Aatos kysyi kun autoin häntä satulaan. "Onhan se, aika. Joskus tosin se on aikamoinen possu, mutta ei hätää, talutan sitä nyt niin vahdin ettei se pääse hölmöilemään!" selitin hermostuneesti naurahtaen, enkä tainnut oikein tehdä poikaan vaikutusta. "Noniin, sitten voitte siirtyä uralle kävelemään kun kaikki näköjään on nyt selässä!" kuului pian Helin huuto maneesin keskeltä.