Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
Ensin Helinki-Vantaa lentokentällä useamman tunnin ja nyt vielä melkein kymmenen tuntia autossa. Olisin voinut lentää ja olla tunnin sisällä uudessa asunnossa, mutta tottakai hevonen piti tuoda mukana Suomeen. Rauolin oli kaiken aikaa tyyni, mutta selkeästi kyllästynyt matkustamiseen. Lupaan, että muuton jälkeen en hetkeksi aikaa matkusta mihinkään suuntaan. ”sir? Are we ready?”, Kuski kysyi karmaisevalla rallienglannilla. Oma äidinkieli oli Amerikka vivahteinen englanti, mutta olin oppinut puhumaan suomea aika hyvin. ”Thanks, yes. Ja kiitos”, Toinen hämmentyi ja hyppäsin etupenkille. Rauolin oli kyydissä ja katseli kauniita maisemia ikkunasta. ”Herran jumala viimein”, Hyppäsin ulos autosta ja oli hyvin myöhä. Olimme sopineet omistajan kanssa, että saamme tulla omalla tahdilla perille. Ensimmäisenä avasin takaluukun ja Rauolin peruutti ulos ripein askelin. Pihaa täytti kimeä hirnaus ja näin jokaisen pää kääntyi meidän suuntaan herättäen kysymyksiä. ”Hei vaan Suomi”, Virnistin kädet lanteilla ja odotin omistajan tuloa. Rauolin oli unelias ja roikotti päätä korvat luimussa. ”Anteeksi hetki menee”, Taputin orin silkkistä kaulaa ja viimein punahiuksinen nainen saapui luoksemme. ”Oikein hyvää iltaa ja miten matka sujui. Miltäs Suomi maistuu?”, Hänen oli pakko olla tallin omistaja Renee. ”Kiitos hyvin. Hevonen kaipaa vähän jalottelua”, Kerroin neutraalilla ilmeellä. ”Se sopii, mutta katsotaan karsinapaikka ensin. Sano vain Ririksi”, Nyökkäsin kohteliaasti ja lähdin naisen perässä kohti päärakennusta. ”Tässä olkaa hyvät”, Riri avasi karsinan oven ja Rauolin meni empimättä sisälle. Nappasin loimen pois ja Rauolin alkoi heti tutustua uusiin vierustovereihin. ”Varmasti kotiutuu hyvin. Ollaan oltu tienpäällä turhan pitkään”, Kerroin ja Riri ihasteli mustaa friisiläistä. Niitä oli kuulemma aikaisemmin ollut useampi kappale. Emmeköhän tule pärjäämään hyvin, ajattelin ja lähdin takaisin auton luokse hakemaan tavaroita. Tämän jälkeen tallin omistaja näytti paikat kertaalleen läpi. Täältä varmasti löytyi paljon porukkaa, että mikäli eksyisin niin joku osaisi neuvoa tietä. ”Taidetta harrastaa hieman eri lajeja?”, Riri kysyi ihastellessa keskiaikaista satulaa. ”Aa joo, historiallisia lajeja suurimmaksi osaksi. Rauolin ostettiin sellaiselta tallilta, Varjolinna, jos sanoo jotain”, Kerroin ja vein kalleimmat tavarat kaappiin jättäen perussatulan sekä päitset naulaan roikkumaan. ”Ei äkkiseltään, mutta kuulostaa kivalle. Nyt pitää valitettavasti mennä. Kotiutukaa rauhassa”, Riri katosi oven taakse ja huokaisin helpotuksesta. Osittain oma rauha oli asia mitä kaipasin eniten. Samalla jalan tynkää alkoi särkeä, että nojauduin kaappia vasten käärien housun lahjetta ylös. Irroitin proteesijalan hieroen tynkää. Rasitusta, mutta hyvässä kunnossa ja käveltiin kuin normaali ihminen. Jalka oli poikki hiekan puolen säären yläpuolelta ja proteesissa oli kosmetiikka, että metallikehikko sai normaalin jalan muodot aikaiseksi. Mutta eiköhän samalla sekunnilla ovi akea, ja kaunis vaaleahiuksinen nainen pöllähdä sisälle. ”Hei olet varmaan… ai, anteeksi…”, Hän oli hämmentynyt ja hieman pelosta kalpea. ”Öö ei se mitään, olen Theodore”, Hymähdin naama hieman punaisena, vaikka usein en välitä että olen erilainen. Vedin jalan takaisin jalkaan ja nousin ylös. ”Ihan kamalaa varmasti. Olen Veronica, hauska tavata”, Nainen puhui nopeasti ja yritin rauhoittaa tilannetta. ”Samoin. Saavuin juuri Jenkeistä tänne Suomeen. Kai voisit joskus esitellä paikkoja?”, Hymähdin. Oli parempi saada ajatukset muualle. ”Juu, siis kyllä se olisi mukavaa. Vai Amerikasta asti, aika hurjaa”, Veronica hymyili. ”Joo, Seattle oli kotipaikka pitkään ja nyt kaikki alkaa alusta täällä”, Jatkoin pitäen naaman yhä peruslukemalla. ”Tosi hienoa! Hoidan Sotilasta ja Maxia. Saanko nähdä hevosesi? Onko se joku oikea jenkkihevonen?”, Veronica oli innostunut ja tuntui, että unohti minun olevan jalkapuoli. ”Haha päinvastoin. Ylväs, upea friisiläinen Suomesta”, Kerroin ja toinen lähti edellä etsimään kuvaukseen sopivaa hevosta. Kauaa siihen ei mennyt, kun Veronica odotteli Rauolinin karsinan edessä. Rauolin nuuski blondin hiuksia korvat hörössä. ”Onpas lepsu oriksi”, Toinen totesi ja avasin karsinan oven. ”Kentien kiltein tähän mennessä”, Menin karsinan sisälle ja Rauolin tuli oven suulle vastaan. Sieraimet laajoina ori haukkasi ilmaa ja tutustui uuteen ihmiseen. Rauolin on utelias ja seurallinen sekä sen kanssa tulee ketä tahansa toimeen. ”Mitäs täällä tapahtuu?”, Toinen naiskauneus saapui paikelle. Hiusten väri pisti ensimmäisenä silmään. Jotain samankaltaista ilmeisesti. ”Saimme uuden hevosen”, Veronica hymähti nopeasti ja katseet kohtasi ventovieraan kanssa. ”Olen Theodore, Ted, ja tässä hevoseni Rauolin”, Esittäydyin kohteliaasti. ”Julle vain, hauska tavata teitä”, Kuuntelin toisen esittelyä ja nyökkäsin lopuksi. Oli mukava saada heti uusia tuttuja. En tuntenut oloa niin hukatuksi enää. ”No tytöt. Tämä taisi olla tässä. Rauolin on kunnossa ja pitää mennä katsomaan omaa kämppää”, Sanoin. Kello alkoi olla paljon ja olin oikeasti erittäin väsynyt. Pidättelin haukotusta ja pistin karsinan oven kiinni. ”Asutko kaukana?”, Julle kysyi uteliaasti. ”Ihan lähellä. Vanha kämänen rintamiestalo mikä on ny remontin alla”, Kerroin ja lopulta annoin leukojen venyä. ”Olet varmasti väsynyt kaikesta reissaamisesta. Tulee kanssa varmaan ikävä Amerikkaa”, Veronica totesi ääneen. ”Amerikka?”, Julle toisti silmät kirkkaina. ”Juu sieltä kotoisin”, Kerroin lyhyesti ja Julle nyökkäsi yllättyneenä. ”Mutta nyt jos suotte. Huomenna päivä uusi ja eiköhän törmätä”, Otin muutaman askeleen eteen ja pystyin tuntemaan kuinka Veronica seurasi jalkojen liikettä. Päällepäin proteesin käyttö ei edes näkynyt. ”Kyllä vain. Hyvää yötä” ”Hyvää yötä”, Tytöt sanoivat ja pääsin lähtemään. Autokaupat odottaisi huomenna ja tietenkin jenkkirauta pakko ottaa. Kotiin onneksi kuski suostui heittämään ennen takaisin matkaa lähtemistä. Huomenna voisi totuttaa oria uuteen ympäristöön.
Musta ori ravaili yksinäisen tarhan poikki kuin herttua konsanaan. Häntä pystyssä ja kevät ilmaa täydensin orin matala hörinä. “Otas rauhassa”, Huikkasin puuaidan juurelta, johon nojauduin täydellä painolla. Annoin proteesijalan olla levossa ja ihailla mustam friisiläisen aluevaltausta. Se tahtoi selkeästi viedä tämän paikan kruunun itselleen eikä kauheasti ilahtunut muiden oriiden vastahuutelusta.
“Onpa komea hevonen. Omako se on?”, Lähes lapsenomainen ääni kaikui selän takaa. “Kyllä se vain on. Rauolin on oikea ruhtinas”, Hymyilin kääntyen katsomaan vastaantulijaa. Mustahiuksinen tyttö tuli aidalle katsomaan friisiläisen hirnumista. Jalat korvissa äkki käännöksiä tehden Rauolin näytti kaikki hyvät puolensa. Pitkä kiharainen harja heilui holtittomasti puolelta toiselle ja meidän kohdalle ori nousi takasilleen huitoen ilmaan. “Menehän muualle isottelemaan”, Huidoin kädellä ettei uusi tuttavuus saisi kavioista. “Onpas se, energinen… Olen Zaida muuten”, Tyttö esittäytyi ja hymyilin nopeasti. “Theodore, Rauolinin omistaja”, Esittäydyin takaisin painaen toisen nimen mieleen. “Mielenkiintoista. Hauska tavata”
“Kuin myös”, Sanoin ja nappasin ketjunarun maasta. “Oletko menossa ratsastamaan”, Zaida kysyi seuraten kuinka hieman ontuen lähdin hakemaan oria tarhasta. Rauolin oli onneksi kiltti ja ravasi vastaan eikä enää käyttäytynyt kuin kolmevuotias. “Epäilen”, Vastasin pujottaen ketjun orin suusta ihan varmuuden vuoksi. “Saanko minä?”, Zaida oli jo innoissaan osallistumassa hevosen hoitamiseen. “Antaa mennä”, Hymähdin ojentaen hieman kulahtaneen riimunarua tytölle. Pysyin lähellä, vaikka ori olikin oikea enkeli lasten kanssa. “No hoidatko ketään täällä vai oletko vakiotuntilainen?”, Kysyin käytävälle päästyä. “Joo. Belle nimistä ponia. Oikeastaan tuossa takana on Bellen karsina” “Vai niin, oletko kauanki ollut näillä nurkilla sitten”, Jatkoin kysymistä ettei tunnelma laskisi. Nappasin kuraisen loimen orin päältä lähtien kiikuttamaan sitä sopivalle paikalle karsinan eteen.
“Aikalailla alusta saakka, useamman vuoden”, Zaida vastasi palattuani. Kädessä oli harjapussi. “Sepä mukava”, Aloin sukimaan mustaa oria, joka seisoi rauhallisesti aloillaan. Välillä hevosella oli sellaisia päiviä ettei pysytty yhtään aloillaan. “Saanko auttaa?”, Zaida aneli. Tytöllä ei ollut varmasti tekemistä. “Eikö Belle kaipaa huomiota?”, Jatkoin samalla sukien hevosta yhdellä kädellä. “Se on menossa tunnille, joten aikaa on turhankin paljon”, Zaida pyöritteli silmiä putsaen Rauolin kavioita. Ainakin ylimääräinen huomio kelpasi orille. “I see”, Vastasin ajatuksissa ja apulainen kohotti kulmia hieman hämmästyneenä. “Et viitsisi satuloida? Täytyy mennä vaihtamaan kengät”, Olin kohtelias kaiken aikaa ja toisen nyökätessä hyväksyttävästi lähdin pukuhuoneen puolelle.
Arvata saattaa en ollut yksin. Silmäni osui heti sinihiuksiseen tyttöön pukuhuoneen käytävän päässä. “Hei”, Toinen sanoi pirteästi. “Hei vaan”, Vastasin kohteliaasti istahtaen hieman puuskuttaen pukuhuoneen penkille. “Kaikki hyvin?”, Toinen sitoi hiuksia ponin hännälle. “Kutakuin, kiitos kysymästä. Theodore”, Ojensin käden. “Minttu” “Hauska tavata”, Hymyilin ja nappasin lokerosta ratsastukseen tarkoitetun proteesin. Jalan missä valmiina kenkä. Toinen kohotti kulmia epäilevästi. “Onnettomuus, ei sen erikoisempaa”, Huokaisin ja vaihdoin jalan hyvin selkeästi. Muistan kuinka viimeksi oli kamalasti ongelmia. “Ai anteeksi ei pitäny tuijottaa”, Minttu hieman hätääntyi. “Ei se mitään, take it easy, kaikkeen tottuun”, Hymyilin ja nousin seisomaan. Enää terveeseen jalkaan jalkineen vaihto ja olin valmis. “Saanen liittyä seuraan vai tuletko?”, Kysyin vielä naiselta. Hänen seuransa vaikutti mielenkiintoiselta. “Voi vitsi, kun juuri tulin Vallun kanssa lenkiltä”, Naisen kasvot punastuivat. Kohautin olkapäitä. “Hei ei se mitään, mutta mennään joku muu kerta?”, Ehdotin ja toinen nyökkäsi useamman kerran. “Theo en saa päitsiä päähän”, Zaida kurkkasi oven raosta ja sai Mintun hymyilemään leveästi. “Tulen pian”, Vastasin samalla etsien tarvittavia varusteita. “Okei”, Zaida laittoi oven kiinni perässä. “Apulainen?”, Minttu kysyi. “Joo ja hyvin innokas sellainen” “Sitä hän on”, Minttu laski kädet ristiin eteen ja heilautin kättä hyvästelyn merkiksi.
Palattua Rauolin kääntyi katsomaan korvat hörössä kuin kysyäkseen, että missä ihmeessä sitä ollaan oltu. Rauolin oli kuin oma lapsi eikä sietänyt toiseksi jäämistä. “Heyyyy”, Sanoin pirteästi rapsuttaen orin kaulaa. Zaida odotti vierellä päitset käsissä ja nappasin ne, ja sujautin nopeasti kuolaimet orin suuhun. “Se on uskomattoman kiltti. Ei tehnyt mitään kun olit poissa”, Zaida seurasi vierestä ja höpötti innokkaasti “Hyvä koulutus on kaiken a ja o”, Hymyilin laittaen remmit kireäksi ja kiristäen vyön. “Niin se on, mutta nyt on aika mennä Bellen kimppuun. Törmäillään”, Zaida lähti Bellen karsinan luokse ja hymähdin vilkutuksen kera.
Rauolin käveli perässä ja ulkona nousin selkään korokkeen kautta. Tarkistin vielä vyön ja jalustimet ennen liikkeelle lähtöä. Rauhallinen maastolenkki tuntui tällä hetkellä hyvältä ratkaisulta. Rauolin oli vielä hieman kankea uudesta ympäristöstä, vaikka usein ori kotiutuu ja sopeutuu uusiin paikkoihin nopeasti. Ei se muuten olisi rohkea ja peloton turnajaisratsu. “Kas niin otetaan rauhassa”, Sanoin suht vakavalla ilmeellä pitäen olotilan rentona. Rauolin kulki pitkin ohjin eteenpäin pää korkealla kaikesta rentoutumisesta huolimatta.
Olimme muutaman mailin kulkeneet eteenpäin ja edessä oli yhä tiheää havumetsää. Ilta-aurinko lämmitti selkää ja kaviot painautuivat pehmeään maahan. Rauolin oli viimein rentoutunut, että uskalsin pyytää laukalle. Kevyesti ja huomaamattomasti siirsin lonkkia eteen samalla nojautuen eteenpäin. Kauaa ei mennyt, kun musta ori rynnisti eteenpäin hyvin ryhdikkäästi. Nojauduin vielä eteenpäin pitkän suoran auetessa eteemme ja Rauolin sai painaa menemään. Meidät kuitenkin keskeytettiin nopeasti, että sain lyödä jarrut pohjaan. “Soo, Rauolin”, Ärähdin lähes kuuluvasti ja kaksi edessä kävelevää ratsukkoa kääntyi katsomaan meitä. “Anteeksi en huomannut teitä”, Pahoittelin kohteliaasti pitäen ohjia tyypillisesti vasemmassa kädessä. Keskiaikaratsastus toi tullessaan, että ohjat pysyivät vasemmassa, kun oikealla käytettiin asetta. “Ei se kuule mitään. Me täällä leviänä ollaan. Liity seuraan”, Tummahiuksinen nainen puhui posket punaisena. Aina onnistuin yllättämään porukkaa. Siitä oli tullut meidän “trademark”. “Olen Theodore ja tässä uljas ratsu Rauolin”, Virnuilin pysyen hieman kauempana, koska ikinä ei tiennyt miten Rauolin olisi uusien tammojen, ruunien tai oriiden kanssa. “Cassandra ja tässä hevoseni Jinxy”, Nuori nainen esittäytyi ja nyökkäsin kohteliaasti. “Komean näköinen ratsu”, Kehuin, sillä puoliverisen ulkonäössä oli sitä jotain. “Olen Adelie, ja on Hippu”, Rauolin oli heti iskenyt silmänsä suomenhevostammaan, että pidäteltävää riitti. “Oikein ihanaa tavata molemmat. Saatte johdattaa saavuin tässä pari päivää sitten”, Hymähdin antaen orille vapaat ohjat. Tuskin se päälle kävisi, ajattelin toivekkaana. “Oi, sinusta on vähän höpisty”, Cassandra iski silmää leikkisistä ja en ollut yhtään yllättynyt. Puhdistin päätä ja matkamme jatkui rennon ravin kanssa. Rauolin ravasi kaula kaarella hiekkatien keskellä, kun muut painoivat menemään rennommin. “Se rakastaa esiintymistä?”, Adelie kysyi kurkattua olkansa takaa. “Näkisitpä. Käymme turnajaisissa ja silloin vasta esiityminen alkaa” “Turnajaisissa?”, Cassandra ihmetteli ääneen ja hidastimme käyntiin. “Niin. Keskiaikajuttuja. Tietkö miekkoja, peitsiä, liekkejä, esteitä ja oikeaa menoa. Sellaista kivaa väristystä koulujuttujen pariin”, Yritin valaista, sillä keskiaikaratsastaminen oli hyvin harvinaista. “Saammeko tulla joskus katsomaan? Kuulostaa mielenkiintoiselta”, Adelie sanoi silmät kiiluen ja nyökkäsin. “Tottakai. Pitää vain varata maneesi ja pyytää yksi tuttu valmentaja käymään”, Jatkoin. “Odotan innolla”, Adelie vastasi ja oikeassa kohdassa nostimme laukan. Nojauduin eteen pitäen ohjakset yhä vasemmassa kädessä. Rauolin oli kuuliainen eikä antanut enää halujen mennä tamman perässä. Rapsutin orin kaulaa siitä hyvästä, että kerrankin jaksoi kuunnella pahan paikan keskellä. Pitkän lenkin teimme, sillä pimeä ehti ottaa meidät kiinni. Tallin pihassa nousimme alas ja suuntasin heti pesupaikalle. Rauolin oli hiestä märkä ja jalat kuran peitossa. Varusteiden kanssa tulisi tehtävää, sillä ihan uutta koulusatulaa oli paha mennä pilaamaan. “Kiitos seurasta neidot. Jatkan tästä”, Kiitin Cassandraa ja Adelieta. He katosivat hevosten omille karsinoille, vaikka luultavasti törmäisimme vielä illan aikana. Kuitenkin oli hyvä hoitaa hevonen rauhassa, jos sellainen meille suotaisiin mihinkään väliin.
Asetin satulan maahan ja päitset sen päälle. Aloin heti pesemään oria kauttaaltaan, vaikka aluksi laittoi vastaan alkoi hetken päästä olla helpompaa. Harjan saisi kunnolla selvittää ja levittää yön ajaksi. Siinä pestessä ei kauaa mennyt, kunnes uusi tuttavuus oli kimpussamme. “Eikös tuo ole aika holtitonta?”, Vaaleahiuksinen tyttö vaaleanpunaisten latvojen kanssa kikatti osoittaen sen uusille varusteille, jotka olivat nyt veden ja turpeen vallassa. “Joka tapauksessa ne putsataan”, Virnistin takaisin. “Hihi, kunhan kiusaan. Olen Minea”, Maistelin nimeä hetken aikaa ja yritin painaa kaikkien uusien nimet sekä kasvot mieleen. “Theodore ja tässä Rauolin. Uusinta verta”, Sammutin letkun ja Rauolin ravisteli vedet niskoillemme. “Komea olento. Muistankin, että täällä on aikaisemmin ollut friisiläisiä”, Minea jatkoi. “Ehkä paras hevosrotu koskaan”, Kerroin, sillä olihan näissä mustissa vaunuhevosissa jotain erityistä. Aina näyttäviä ja huomiota herättämässä pelkällä komealla ulkonäöllään. “Taitaa olla, mutta ei aina pärjää puoliverisille”, Toinen jatkoi silmää vinkaten. “Mitä meinaat?”, Jatkoin hieman hämmentyneenä. “Kouluradoilla. En kauheasti ole näitä nähnyt”, Minea silitti Rauolinin turpaa ja ori oli heti kerjäämässä hyviiksiä. “Jaaaa, no se ei ole päälajimme” “Eikö? Mitä sitten? Puskailua?”, Minea uteli. “Naah, keskiaikajuttuja. Tiedäthän miekkailua, taistelua, rähinää, kiiltäviä haarniskoja. Ja sen sellaista”, Kerroin nojautuen orin lapaan. Jalat kaipasi lepuutusta. “Vau. E tiennyt, että sellaista harrastetaan”, Naisen mielenkiinto heräsi sillä hetkellä. “Hyvin pienet ovat piirit”, Hymähdin, koska ei hirveästi tullut muita tallilaisia, jotka harrastaisivat keskiaikajuttuja kanssamme. Monet seuralaiset osasin nimeltä. “Oikeasti, ihan mahtavaa. Mutta annan teidän olla rauhassa. Taitaa talli mennä kohta kiinni”, Minea lähti kävelemään käytävän päätyä kohti. “Näkyy”, Huikkasin ja nappasin orin riimusta kiinni. Johdatin orin omalle karsinalleen, jossa odotti kunnon iltapala. “Menähän sinne. Oot sen ansainnu”, Hymyilin ja jäin seuraamaan orin rouskutusta. “Se on kai sitten huomiseen”, Heitin taskun pohjalta porkkanan ja otin suunnaksi pääovet. Oli aina yhtä haikeaa lähteä tallista. Etenkin, kun mieleen tuli Lily, vanha talli ja sen ihana väki. Lehtovaara oli varmasti yhtä mukava ja kotoisa, mutta tarvitsin vielä aikaa.
Auton luona sytytin tupakan eikä ollut mitään hajua saako täällä polttaa. Olin kuitenkin kaukana hevosista ja muusta sellaisesta, mitä tuli varoa. Silmät kiinni vedin syvää henkeä antaen savun turruttaa haikean mielen. “Hei, kaipaatko juttuseuraa?”, Lähes pyöräytin silmät ympäri. vasin toista silmää nähdäkseni tulijan ja edessä kökki nuori ruskeahiuksinen tyttö. “Tupakka ei tee hyvää nuorille”, Virnistin. Ei ollut mitään mielikuvaa kuinka vanha hän olisi, mutta sen verran että en haluaisi hänen keuhkojen tuhoutuvan. “Maisa. Taidatte olla Theodore?”, Joku oli ainakin perillä asioista. “Kyllä hyvin. Hauska tavata. Mitä tähän aikaa vielä tallilla?” “Kunhan hoidan iltatallia ja huomasin teidät. Miten menee? Hyvin kotiutunut”, Maisa oli hyvin utelias omaan mieleen ja se teki keskustelusta mukavaa. “Nojaa voisi paremmin mennä. Töitä etsin ja kämppä rempan alla. Pakko alkaa nukkua autossa ellei Riri anna lupaa nukkua vintisä”, Nauroimme yhteen ääneen. Ilmeisesti osasin olla vielä hauska, vaikka väsyneenä kaikki nauratti. “Muuten ihan hyvin, ei tässä mitään. Koni kotiutuu rauhassa ja tänään oli maastossa muiden kanssa kuin olisi aina asunu täällä”, Jatkoin kertomista. Olin itsekin hämillään miten kaikki meni suhteellisen hyvin olosuhteita ottamatta huomioon. “Tuo on vain hyvä juttu. Kyllä te pian porukkaan pääsette”, Maisa hymyili leveästi. “Joo, no worries, entäs itelle?" “Ei ihmeellisempää. Koulua, hevosia, mitä muutakaan”, Maisa kertoi. “Ranskaa?, Kysyin ihan suoraan ajattelematta. “Sori?” “Siis puhutte ranskaa? Kuulen äänestä” “Ah, joo sukujuuria vain”, Maisa punastui kokonaan. “Hei ei se mitään, just siistii. Tuun itekki jenkeistä saakkaa. Samassa veneessä ollaan”, Yritin pelastaa tilannetta. “Haha, just kiva asia”, Maisa hymyili heilutellen käsiä hieman levottomasti. Heitin tupakan alas tallottavasti. “Ootko lähdössä vai tulossa?”, Kysyin pienen hiljaisuuden jälkeen. “Just soittamassa porukoille” “Anna mä heitän sut” “En mää, tai…” “Ei se mitää, kyllä aina voi ajella” “No olkoon. Kiitos että heität” “Ei mitään hyppää kyytiin”
Siinä radiota kuunnellessa ja vielä jutellen aivan niitä näitä heitin Maisan kotiin. Aivan toisessa suunnassa kuin oma kämppä, mutta ei se minua haitannut. Pihalla pystyin lähes kuulemaan vanhempien huolestuneen keskustelen, että kuka tuo oli ja mitä se haluaa. Näh, tallikaveri.
Olin pitkään miettinyt jaksaako lähteä täältä Lapin tuntumalta kauas Näsijärvelle, aivan toiselle puolelle Suomea. Idea sai kannatusta tallitytöiltä, kun Veronica, Zaida ja Rosa lupautuivat lähtemään mukaan kevätmaastoileman aivan uuteen ympäristöön. Olen sitten aina rakastanut seikkailuja, mutta reilu kymmenen tunnin matka oli aivan omanlainen taival. ”Nyt lähdetään”, Olin vetoautona yhdelle kopille ja Rosa toiselle. Rauolin ja Sotilas tulivat toimeen. Parivaljakko vain söi heiniä kokomatkan ja muutaman kerran pysähdyimme jalottelemaan. Rauolin ei ollut matkustamisesta mitään mieltä, mutta Fiona tamma osasi osoittaa mieltään vahvasti ettei menisi hetkeksikään samaan koppiin Rimpun kanssa. Matka oli sujunu erittäin aurinkoisesti ja onneksi saimme tulla päivää aikaisemmin paikan päälle. Matka oli nimittäin ollut yksi Dante Inferno autossa. Aurinko paistoi, Veronica höpötti matkalla yhtä jos toista ja välillä piti tarkastaa, että pojat olivat hengissä ahtaassa kopissa.
Itse Solight oli oikein kotoisa ja Rauolin käyttäytyi kuin olisi aikaisemmin käynyt paikalla. ”Oikein kaunis paikka”, Hymyilin ja vastassa oli tallin omistajatar. Hymyilen kohotin kulmia ja nainen tuli oikein pirteästi luoksemme. ”Hei! Olette varmaan Lehtovaaran porukka?”, Hän uteli alkuun ja nyökkäsin vahvasti. Rauolin seisoi ryhdikkäästi vierellä kurottaen pitkän kaulan kanssa naisen suuntaan. ”Olen Bella ja saaneen näyttää teille vapaat paikat. Ihanaa, että pääsette mukaan”, Bella jatkoi ja seurasimme häntä tallille. Rauolin sukelsi vieraskarsinaan ja pyöri hetken aikaa levottamasti tehden muille hevosille selväksi, että kuka on kuningas. Rauolin sai tehdä hetkeksi aikaa olonsa mukavaksi ja tutkailin karsinarivistöä mielenkiinnolla. Silmiin osui andalusiaorin nimikyltti, jossa kasvattajana luki Varjolinna. ”Onko meillä samaa omaisuutta?”, Esitin kysymyksen kaunottarelle. ”Mitä tarkoitat?”, Bella oli hämmentynyt ja osoitin Magnuksen karsinaa. ”Rauolin on nimittäin samalta kasvattajalta”, Jatkoin hymyn kanssa. ”Ah, voi ei ja kyllä sieltä on tämä hommattu” ”Hassua. Harrastatko kanssa ritariratsastusta” ”Silloin tällöin. Te?” ”Jatkuvasti. Meidän bravuuria” ”Siltä näyttää. Saa tulla moikkaamaan turnajaisissa” ”Emmeköhän näe, kenties taistele vastakkain” ”Hihi” ”Nonni Prinssi Rohkea ala tulla”, Rosa tuli nappaamaan välistä ja virnuilin hyvän tahtoisesti. Narrit, nauroin ajatuksissani ja lähdimme kohti yöpymispaikkaa. Pieni motelli läheisyydessä. Kello oli jo ilta ja huomenna pitäisi nousta ajoissa hoitamaan hevoset maastoilua varten.
”Olipa reissu”, Haukottelin avatessa ison huoneen oven. Olimme kaikki samassa, sillä ei tarvinnut kuin yön verran olla heidän seurassa. En pistänyt asiaa pahaksi, hymyilin ja muutkin näyttivät erittäin väsyneiltä. Valloitin yhden sängyistä puhelin kädessä selailen somea. Aivokapasiteetti ei oikein riittänyt muuhun ja muilla oli sama idea. ”Mihin aikaa laitetaan herätys?”, Zaida kysyi vielä pirteän kuuloisena. ”6.00?”, Rosa ehdotti laittaen herätyksen puhelimesta. ”Potkikaa mut vaa hereille”, Naurahdin. Nousin sen verran ylös, että sain otettua proteesin pois jalasta. ”Eikö sen kanssa voi nukkua?”, Veronica uteli vierestä. ”Ei oikee, voisi vain puristaa”, Hymyilin ja menin suotta peiton alle. En tahtonut viedä kenenkään yöunia näyttämällä jalan tynkää. Itse en sitä hävennyt, mutta muista en ollut sataprosenttisen varma. ”Onko sillä erikoista kävellä? Näyttää niin luonnolliselta”, Veronican mielenkiinto heräsi huolella ja muut kuuntelivat yhtä mielenkiintoisesti sivusta. ”No monen vuoden harjoittelu ja lihasvoimaa tarvitsee. En koe sen vaikemmaksi kuin talvella voi lähteä alta”, Hymähdin painaen pään tyynyyn. Luotin naisväkeen sen verran ettei tarvinnut laittaa herätystä. ”Hyvää yötä”, Rosa sammutti valon. ”Öitä” ”Öitäää” ”Good night”, Hymähdin kääntäen katseen ikkunaan. Punertava haalea valo paistoi läpi ja pöly leijaili ympäriinsä. Hitaasti silmät sulkeutuivat ja ei hetkeäkää, niin olin unessa.
Tuntui ettei olisi nukkunut yöllä yhtään, kun Rosan kännykkä alkoi soida. Vedin tyynyn pään päälle vielä siinä toivossa, että sai nukkua edes hetken aikaa. Avatttua silmät kirkas auringon loiste oli sokeuttaa hetkeksi aikaa. Meni useita hetkiä tottua valon määrään. ”Huomenta!”, Zaida nousi pirteästi ylös pukeutumaan melusta päätellen. Tuhahdin ja nousin aivan unen pöperössä ylös. Muistan, että unessa oli kumiankkoja. Ihmeellinen ajatus ajatellessa puin proteesia hieman haparoiden. Turvonnut raaja ei meinannut mennä paikoilleen. Onneksi lopulta pääsin ylös ja enää oli vuorossa perusaamurutiinit, kun muut olivat jo valmiina. Saimme palautettua avaimet ja häsläyksen keskellä katsottua, että kaikki roinat ovat varmasti tallella. ”Kiitos, näkemiin”, Vastaanottovirkailija huikkasi ja lähdimme valumaan cadillacia kohti. Rosan auto oli jääny tallin pihalle yön ajaksi. Istuimme hiljaa haukotellen jenkkiraudan kyydissä ja etupenkillä Rosa seurasi google mapsin avulla reittiä takaisin tallille. ”200 metrin päästä määränpää on oikealla” ”Silence”, Sanoin huumorisävyisesti kännykälle, koska kaikki tietävät kuinka rasittavalta maps kuulostaa robottimaisella äänellä. Jopa englanninkielinen on miellyttävämpi. Pihalla muutama tallikissa tahtoi löhöillä keskeä kulkureittiä, minkä takia tyydyimme jättämään auton kauemmaksi. ”Ah viimein perillä”, Zaida venytteli autossa ja lähdimme porukalla hieman kiireessä varustamaan hevosia.
Tallilla oli vilskettä ja tallin kaunis omistajatar otti meidät iloisesti vastaan. ”Huomenta Lehtovaaran väki. Laittakaa hevoset kuntoon, niin lähdetään”, Bella ohjeisti ja menin suoraan mustan friisiläisen karsinan luokse. Rauolin oli rento ja ei kauheasti osoittanut kiinnostusta uuteen ympäristöön. ”Jaksat sitten aina olla rento”, Ori pärskähti ennen lähtiesäni hakemaan tavarakasaa. En kauheasti katsonut muiden menoa. Rauolinin harjaamiseen meni muutama hetki, kun ori oli kierinyt itsensä turpeen peittoon. Varusteet menivät onneksi paljon helpommin eikä ori ottanut tällä kertaa villipetomaista asennetta. ”Hieno”, Kehuin ja taputin orin paksua kaulaa. ”Valmiina?”, Bella meni käytävän läpi ratsunsa kanssa. Silmäilin meidän muuta väkeä ja kaikki näyttivät valmiilta. ”Roger”, Lähdin seuraamaan muita kohti pihaa, jossa nousimme selkään. Selkään nousussa pyysin apua, sillä proteesijalan kanssa ei perinteisesti hypätty selkään. Selässä kiristin vyön ja huokaisin syvään. Kaksi tuntia maastoilua ja täysin rennolla menolla. Rauolin aisti tarkoituksen ja käveli muiden perässä kaula pitkänä. ”Pysytkö perässä?”, Rosa virnuili Zaidalle, joka käveli shetlanninponin kanssa muutaman matkan päässä. ”Älä viitsi”, Zaida kikatti ja kannusti ponia eteenpäin. Pian pääsimme pidemmälle ja leveä hiekkatie aukesi eteemme. Kuinka kaikki vihersi ympäristösä, oli lämmin ja ravailimme rennolla askeleella hieman muiden vanavedessä. Pieni kaipuu iskeytyi rintaan, sillä mieleen tuli kotiseudun ympäristö ja kauneus. Rauolin ei hirveästi ehtinyt nähdä jenkkiympäristöä, mutta parempi näin.Metsä oli hyvin rauhoittava ja edes pitkällä laukkapätkällä Rauolin ei alkanut pelleillä. ”Hieno”, Kehuin ja annoin kaipuun purkautua sisältä. Kannustin kovempaa laukkaa enkä edes huomannut muiden jäämistä hännille. ”Hei odota!”, Rosan vaimea ääni kantautui korviin ja lähdin hidastamaan tahtia. Zaidaa ei näkynyt missään. ”Sorry”, Sanoin hidastettua naisen rinnalle. Rauolin eteni korvat hörössä, mutta toisen ratsu ei pitänyt seurastamme. Oli parempi ottaa hieman välimatkaa. ”Fiona on hieman känkkäränkkäinen joskus”, Rosa kikatti, mutta silti friisiläisen seura näytti kiinnostavan. ”Kevätkiima kuitenki”, Naurahdin ja siristin silmiä. Auringonvalo sokaisi melkein ja Rauolin ravasi korkein askelin eteen. Oli hieman pidäteltävää ettemme olisi muiden hännässä kiinni.
Oli mennyt varmaan reilu tunti verran ja siirryimme käyntiin. Kaikki olivat lähes hiljaa ja nauttisivat rauhasta, mutta me jaksoimme melua jonon perällä niitä näitä. Mitä muuta rentoutumiseen tarvitsisi kuin hyvää seuraa hevosten lisäksi. ”Ihana kotimatka edessä”, Veronica haukotteli ruunikon ratsun selästä. ”Voi ei”, Huokaisin leikkisästi ja päästi vapaat ohjat orille. ”Ainakin saa nukkua autossa”, Zaida virnuili, ja Rosan kanssa pyöritimme silmiä. Tottakai, mutta kuskit eivät nuku. ”No nautitaan tästä ja mietitään sitten sitä”, Rosa hymyili ja tirskahti. ”Aika ihana tuo ankkahuopa”, Rosa osoitti ja käännyin katsomaan ratsukkoa, jolla on päällä tummansininen huopa kumiankkaprintillä. ”Kukin tyylillään”, Sanoin ja nostin rennon ravin. Rauolin ravasi vapainohjin eteenpäin ja kaipuun sijasta onni täydensi rintakehää. Tämä kevätmaasto todellakin hoiti hommansa ja nyt oli mielessä enää, että kotiin päästyä aukeaa kirkkaan pullon korkki.