Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
Ajelin huolettomasti jenkkiraudan kanssa kohti Lehtovaaran pihaa. Basso hakkasi auton seiniä ja en voinut kuin antautua kiusaukselle painaa kaasua hiekkatiellä sekä antaa moottorin murahtaa huolella. Pihalla hieman holtiton käännös, että hiekka pöllyää ja huumassa annoin kehon antautua vielä musiikille ennen moottorin sammuttamista. ”Varovaisuutta nuori mies”, Riri oikein odotti pihalla hämmentynyt hevonen vierellä. ”Anteeksi ei tule toistumaan”, Kaivoin tupakat ja menin kauemmaksi ihan kaikella kunnioituksella. Riri oli sellainen tallin omistaja ketä en uskaltanut kyseenalaistaa. Hän hohkasi omanlaista auktoriteettia. ”Kun olet valmis hae loput hevoset, Rauolinia pois lukematta”, Kuulin Ririn vielä huutavan. ”Roger”, Kuittasin sytyttämällä syöpäkääryleen. Pitäisi varmaan alkaa harkita lopettamista. Kaivan vain omaa hautaa vähitellen ja lääkärit eivät pitäneet. Kuulemma joutui lyhentää tynkää, kun verenkierto heikkenee. Pyh, ajattelin pienessä ärsytyksessä. Kuitenkin puolet oli jäljellä ja dumppasin loput maahan. Se oli tämän illan viimeinen. Hevosten hakemiseen meni oma varttitunti ja viimeisenä, mutta ei vähäisämpänä nappasin Rauolin toiseen käteen ja toiseen viereisen tarhakaverin. Varovaisesti lähdin kohti tallia, mutta Rauolin oli pakko näyttää olevansa tallin kuningas. Ori ravasi korkein askelin pää korkealla ettei kruunu vahingossa tippuisi. ”Prr, ihan chillisti ystävä”, Huokaisin ja ori meni astumaan varpaille. ”Ai perkele”, Tuhahdin kovaan ääneen ontuen tallille päin. Ei ollut hevosen vika, mutta mikäli olisi ollut proteesijalka olisi tullut kallis lasku perässä ja veloissa jälleen. Vein toisen karsinaan ja sitten Rauolinin omaan. Hengitin raskaasti ja potkaisin kengän jalasta. Tallista oli kaikki jo hiipinyt matkoihinsa, paitsi eräs. ”Sattuiko pahasti?”, Tuttu sinihiuksinen saapui paikalle. Oli ilmeisesti kuullut tuskan huudot. ”Kas Minttu. Ihan ok, Rauolin meni astumaan varpaille aika kovin”, Huohotin ja toinen virnisti. ”Saanko vilkaista”, Toinen oli yllättävän avulias. Ilkeä mustelma oli varpaiden kohdalla. ”Pystytkö kävelemään?” ”Joo. Hoidan homman loppuun”, Sanoin vetäen kengän takaisin jalkaan. ”Kaipaatko apua? Sain kaikki valmiiksi”, Minttu ehdotti. Alun perin piti mennä yksin hoitamaan iltatalli, mutta Riri tuskin lisäavusta pahastuisi. ”Infoot vaa Ririn et olit seurassani”, Vastasin ja tulin olemaan vastapalveluksen velkaa. Mintulle ei ollut ongelma ilmoittaa omistajalle, että olisi seurasani. ”Mihin jäit?”, Minttu kysyi ja rupesin itse miettimään samaa. Kaikki oli karsinoissa uudet tarvittavat loimet päällä. ”Ruuat ilmeisesti”, Hieroin niskaa seuraten Minttua rehuhuoneeseen. ”Voin laittaa väkirehut. Laita iltaheinät kasseihin ja yöheinät verkkoihin”, Mintulla oli johtaminen hallussa. ”Roger”, Virnistin katsoen taululta paljon kenellekkin tulee. ”Mututuntumalla mennään”, Sanoin itsekseni ottaen sylillisen heinää isoon siniseen säkkiin. ”Oletko varma?”, Minttu hieman kyseenalaisti touhua laittaa kaksi sylillistä heinää ponille. ”No otan vastuun jos joku menee lihaa”, Virnistin toiselle jatkaen. Järjestin säkit vielä järkevästi ja aloin täyttämään tarpeellisia heinäverkkoja. Niitä ei onneksi montaa kappaletta ollut. ”Sitten?”, Kysyin tyytyväisesti. ”Aamun väkirehut enää. Voit alkaa jakaa heiniä, sitten enää siistiminen ja ovet lukkoon” ”Ja tunkeilijoiden häätö?” ”Hihi, tuskin tulee tarpeen” ”Okei, no menen edeltä”, Hymähdin poistuessa rehun pöllyttämästä huoneesta. Hevoset alkoivat olla nälkäisiä ja Rauolin potki karsinan seinää ruuanhimoisena. Se porsas saisi viimeisenä, jos päättäisin olla niin julkea. Meni astumaan varpaille, joten ei tule ekana ainakaan saamaan. Minttu tuli pian perässä rehuämpäreiden kanssa ja musta friisiläinen ei tyytynyt ollenkaan jäämään viimeiseksi. ”Ihan oikein”, Huokaisin ja tartuin luudan varteen. Lähdin lakaisemaan heinän ja turpeen täyttämiä käytäviä aika rennoin vedoin. Ei ollut jälleen kiire minnekkään. Hetken päästä käytävä oli kuin uusi ja olimme Mintun kanssa hieman aikataulua etuajassa. En osannut tulkita oliko se hyvä vai huono. ”Joko on valmista?”, Minttu kysyi ja pysähtyi vierelle. ”Jooo”, Huokaisin pienen punastuksen kanssa. ”Hyvä. Tarkistan, että ovet on lukossa ja voit mennä katsomaan hevoset läpi”, Pystyin vain nyökkäämään ja naisen läsnäolo sai sydämen aina hakkaamaan rinnassa. Aloitin pienistä poneista ja lopuksi jäin oman friisiläisen luo. ”Sorry but not sorry”, Virnistin taputtaen orin kaulaa. Kaulassa kilisevä kettinki sai orin huomion ja Rauolin alkoi mutustumaan hupparin huppua. ”Hölmö”, Puskin hellästi kädellä orin päätä pois hupun kimpusta. ”Kaikki hyvin? Oliko mitään ihmeellistä?”, Minttu saapui karsinan oven suulle. Annoin punastuksen levitä ja oudon tunteen vallata kehon. Vau, oikeasti ihastunut. Kokosin ajatuksen ennen suun avaamista. ”Ömm, joo ei mitään. Kaikki kunnossa tätä lukuunottamatta”, Tulin ulos karsinasta katsoen muuallepäin, mutta vaistosin toisen katseen omassa kaulassa. ”Hyvä. Sitten voimme alkaa lähteä”, Minttu hymähti. ”Nyt jo? Tuntuu, että vasta tulimme”, Miten se kello pääsi jo kiitämään, ajattelin suu lommollaan. ”Aika kiitää, kun on hauskaa”, Kävelin Mintun perässä pääovelle. Kai oli sitten aika kiitää, että hevoset saavat nukkua rauhassa. Uni ei tekisi itselleen toki yhtään pahaa kanssa. ”Oletko millä liikenteessä?”, Kysyin päästyämme ulos. Vaikka oli kevät, niin pimeys toi mukanaan viileyden. ”Bussilla. Muuten autolla, mutta poikkeustilanne”, Minttu kertoi ja pysähtyi katsomaan suuntaani. ”Ahaa. Kelpaako kyyti?”, Kysyin olkiakohauttaen. ”Miksi ei?”, Minttu ei epäröinyt ja alkoi katsoa mikä auto kutsuisi eniten. ”Äh, väärä suunta”, Nauroin, kun toinen oli menossa perus nissanin perään. ”Älä viitsi?”, Mintun suu aukesi, kun klassisen jenkkirauhan ovet aukesi. ”Kyllä sitä jenkkirauta pitää olla ja vielä cadillac”, Musta cadillac eldorado 1994 murahti käyntiin. ”Ja v8 on pakko löytyä”, Naurahdin ja Minttu hyppäsi kyytiin.
Musiikki: Gorbunoff – Alone toning
Konemusiikki soi, että auto jyrisi ja varmasti hiekkatien varrella olevat torpat heräsivät väestään. Minttu kuunteli musiikkia nojautuen käsivarteen. ”Väsyttääkö?”, Kysyin hiljentäen musiikkia. ”Kaikki on hyvin, hehe”, nainen vastasi haukotusta pidättäen. Nyökkäsin ja jatkoin keskittymistä ajamiseen. Ties vaikka hämärän keskeltä ravaisi peura tielle. Oli pakko olla varovainen, kun kyydissäkin oli uusi tuttavuus. Yritin löytää perille mahdollisimman helposti ja turvallisesti eikä Minttu näyttänyt asuvan kaukana. ”Perillä”, Hymähdin ja toinen nousi autiosta hyvin unisena. ”Hei, kiitos ja me näemme sitten tallilla”, Minttu kiitti laittaen oven kiinni perässä. ”Juu nähdään” ”Öitä” ”Yöt”, Painoin kaasua toisen mennessä etuovesta sisälle. Matka taittui omalle kotinurkille ja katselin keskeneräistä torppaa. Kyllä siitä vielä koti tulee, vaikka tehtävää riittää. Nousin ylös autosta kuunnellen hetken aikaa heinäsirkkojen surinaa. Painoin kädet taskuun ja mieli teki polttaa, mutta taistelin. ”Sanoin, että oli päivän viimeinen”, Puhuin itsekseni ja menin sisälle. Nyt kunnon yöunet kelpaisivat.
Oma hevonen Rauolin ✧ Kaappi ✧ Instagram @theo.virtuaali
