Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
Astuessani tallikamppeissani isän työhuoneen ovelle oletin, että hän olisi ollut valmiina viemään minut tallille. Mutta hän puhuikin puhelimessa kiireisen oloisena ja suhahti minulle ohimennen, että mikäli ajattelin keretä syksyn ensimmäiselle ratsastustunnilleni, minun pitäisi mennä pyörällä. Loin häneen katseen, joka sanoi puolestani 'ihan tosi', ja painelin ulos talosta kiskoen hansikkaita käteeni. Ripustin tallikassini varmaan kolmella mustekalalla tarakalle, ja polkaisin vauhtiin tietäen, että minulle tulisi kiire. Aikomuksenani oli ollut hoitaa Nalle ennen tuntia, mutta sai nyt nähdä, mitä kerkeäisin tehdä. Ajelin hiukan vaarallisesti mutkitellen pyöräteitä eteenpäin viritellen kuulokkeet päähäni vauhdissa. Vastaantuleva mummo vilkaisi minua siitä hyvästä hivenen kitkerästi, mutta minähän en kuluttaisi typerää yllätypyöräilymatkaani ilman musiikkia. Onneksi ei satanut, vettä oli nimittäin saatu ihan tarpeeksi jo tällekin päivälle.
Saapuessani tallille tönäisin pyörän parkkiin vaivautumatta laittamaan sitä lukkoon, otin kassini, ja harpoin sisään. Tallissa oli jonkin verran hyörinää, olihan iltapäivä jo vaikka kuinka pitkällä. Moikkasin ohimennen vastaantulevia ihmisiä, joista kenenkään nimeä en siihen hätään muistanut. Olin pyörinyt Lehtovaarassa niin vähän aikaa, etten ollut vielä tutustunut yhtään kehenkään, mitä nyt muutaman sanan vaihtanut Ririn kanssa pari viikkoa takaperin, kun hän oli esitellyt minulle tallia. Kävin nopeasti tallituvassa jättämässä kassini kaappiin, ja lähdin sitten tarhoille hakemaan Nallen sisään pikaista hoitokertaa varten.
Nalle seisoskeli tarhassaan rauhallisen oloisena ja kohotti päätään nähdessään minut. "Heipä hei, herraseni. Tulehan", rupattelin ja menin hakemaan ponia. Se antoi helposti kiinni, vaikka töykkikin minua uteliaasti turvallaan koko matkan takaisin talliin. Kiinnitin ruunan käytävälle ja kaivoin harjat esiin haettuani ponin harjakorin jo aiemmin valmiiksi. "Saat tottua siihen, että minä hääräilen kanssasi täällä. Olen nimittäin uusi hoitajasi", jutustelin hiljaisella äänellä samalla, kun aloin käydä läpi ponin karvaa. Nallea ei tuntunut kiinnostavan, se liikuskeli levottomana, kunnes lopulta jouduin komentamaan sitä olemaan aloillaan. Sanani tehosivat, ja hetken kuluttua poni lerputti alahuultaan ja rentoutui käsittelyssä. Harjasin mustanvoikon karvan putipuhtaaksi ja puhdistin myös ponin kaviot. Selvitellessäni ruunan harjaa sormillani ojennukseen vilkaisin kelloa, ja totesin, että jos aioin saada tämän viikon ratsastustuntihevoseni kuntoon ajoissa, Nallen olisi nyt selvittävä pikaisemmalla hoidolla, kuin olisin toivonut. Ehkä voisin hellitellä sitä paremmin heti seuraavalla hoitokerralla, kun ei tarvitsisi yllätyspyöräillä tallille ja käyttää hyvää aikaa siihen.
Palautin Nallen tarhaansa, minne se jäi rauhallisena ulkoilemaan, ja vaihdoin mukanani kulkevan hevosen Donnaan. Se oli täysin uusi tuttavuus, kuten oikeastaan jokainen hevonen vielä tässä vaiheessa, kun olin niin uusi. Tamma tuli kiltisti mukaani, kun talutin sen talliin ja kiinnitin sen käytävälle hoidettavaksi. Donna oli kyllä nätti rautias, jonka valkoisen läsin rikkovat kolme täplää antoivat sille oman ilmeensä. Harjasin tamman reippaasti puhtaaksi, ja se käyttäytyi hyvin jaksamatta häseltää mitään sen kummempia. Se seisoi rauhallisena myös sen ajan, kun nostin satulan sen selkään ja liu'utin sen oikeaan kohtaan. Kiinnitin satulavyön vain löyhästi, sillä tamma saisi odottaa sen ajan, kun laittautuisin nopeasti itse valmiiksi. Kello läheni uhkaavasti kuutta, jolloin tuntini oli määrä alkaa.
Kävin siis kierroksen tallituvassa, jossa vaihdoin kenkäni ratsastussaappaisiin, ja otin mukaani tarvittavat kamppeet. Survoin kypärän päähäni ennen kuin pujotin suitset Donnan päähän ja laitoin sille suojat jalkoihin. Tuntui mukavalta puuhailla jälleen hevosten parissa. Kesän aikana en ollut tehnyt oikein mitään hevosten kanssa, koska muutto oli vienyt kaiken ajan, samoin kahden viikon loma Espanjassa. Lehtovaara oli kokonaisuudessaan paikkana vielä outo, eivätkä ratsastuskoulunkaan piirit olleet vielä tuttuja. Koulusta oli onneksi löytynyt nopeasti kavereita, mutta ehkä talliltakin löytyisi vielä jotakin seuraa. Ratsastustunnit toivat kaipaamaani vanhaa rytmiä takaisin, kunhan tottuisin siihen, että tunnit olivat edellisen tallini torstain sijaan tiistaina. Viime viikolla olisi ollut ensimmäinen tunti, mutta olin missannut sen tärkeämmän menon takia.
Kun Donna oli valmis, ja suuntasin sen kanssa maneesiin, jossa tunti pidettäisiin. Nousisin ensimmäistä kertaa ratsaille kevään jälkeen, minkä seurauksena olin hivenen hermostunut. Tungin kuitenkin hermostuneisuuden väkisin mieleni taka-alalle, koska en halunnut siirtää sitä Donnaan enkä omaan suoritukseeni. Olin tullut oppimaan uusia asioita, en miettimään, epäonnistuisinko totaalisesti muiden tuntilaisten silmissä.
Meitä edeltävä aikuistuntilaisten tunti päättyi juuri, ja oli aika nousta hevosten selkään ja aloittaa tunti. Kiristin satulavyön, laskin jalustimet ja ponnistin Donnan selkään. Muutkin tuntilaiset olivat saapuneet täsmällisesti paikalle, ja Karo patisti meidät lämmittelemään. "Taivutelkaa ratsut huolella, kaikissa askellajeissa!" nainen ohjeisti. Huomasin saman tien Donnan olevan hyvin herkkä, ja Karo neuvoikin minua hivenen erikseen, miten Donnan kanssa oli parasta toimia. Hän käski olla määrätietoinen, sillä tamma rupeaisi hermoilemaan ilman kunnon tukea. Olin kiitollinen neuvoista, sillä uuden hevosen selässä täysin uudella paikkakunnalla ratsastustauon jälkeen.. no, neuvot kyllä kelpasivat. Sain lämmittelyssä kuitenkin suhteellisen hyvin tuntumaa ratsuuni, jonka vuoksi kynnys siirtyä varsinaisiin tehtäviin madaltui huomattavasti.
Karo ohjasi meidät varsinaisen tunnin aiheen pariin; sulku- ja avotaivutuksiin. Kuuntelin ohjeistuksen tarkasti läpi ja huomasin löytäneeni keskittymisen, jonka avulla tunneista selviytyi yleensä suhteellisen hyvin. Donna ei ollut mikään helpoin ratsastaa, kuten sain huomata, mutta käynnissä tekemämme avotaivutusharjoitukset pitkällä sivulla onnistuivat muutaman kerran jälkeen yllättävänkin hyvin, kunhan alun muutamat kommellukset unohdettiin. Kun siirryimme harjoittelemaan pituushalkaisijalle, Donna alkoi näyttää yritteliästä puoltaan, ja tammamaisen herkkyyden alta löytyikin fiksu hevonen. Avotaivutuksemme eivät missään nimessä olleet täydellisiä, mutta onnistumisiakin mahtui mukaan, jopa harjoitusravissa. Muistin jälleen, miksi harrastin ratsastusta - juurikin onnistumisien ja uuden oppimisen vuoksi.
Avotaivutusten jälkeen otimme välikäynnit, ennen kuin oli sulkutaivutuksen vuoro. Harjoittelimme jälleen pitkillä sivuilla pelkässä käynnissä. "Takaosaa uran sisäpuolelle! Muistakaa tukea ulko-ohjalla", Karo neuvoi ja seurasi katseellaan yrityksiämme. Donna ei ensin meinannut keskittyä, mutta lopulta saimme hommamme toimimaan, ja Karo kehaisikin meitä ohimennen. Kokeilimme samaa sulkutaivutusharjoitusta myös harjoitusravissa, ennen kuin lopulta oli aika siirtyä itsenäisiin loppuverryttelyihin.
Karo kierteli niiden aikana kyselemässä fiiliksiä ja antamassa palautetta. "Sinulla ja Donnalla näkyi muutamia oikein loistavia suorituksia. Donnalla on tapana olla hermoilija, mutta sait sen pysymään hyvin ruodussa", Karo sanoi, ja kertoi sitten muutamia seikkoja, jossa olisi vielä parantamisen varaa, sillä niitäkin tietenkin löytyi. "Ehkä sisäinen kouluratsastajani vielä heräilee kun syksy etenee", hymähdin ja taputin Donnan kaulaa. Tunnista jäi hyvä mieli, ja pistin tarkasti muistiin niin onnistumiset kuin kehittämistäkin kaipaavat osa-alueet. Karo päätti tunnin ja saimme lähteä hoitamaan hevoset, mikäli ne eivät jatkaneet seuraavaan kouluvalkkaan. Niinpä talutin Donnan talliin, hoidin sen huolellisesti ja kaiken ollessa valmista, lähdin pyöräilemään kotiinpäin.
Saapuessani tallille Nalle kuikuili minua tarhastaan iloisin ilmein. "Hyvä, että edes joku on hyvällä tuulella", sanahdin ponille ja rapsutin sen otsaa valkoisen läsin kohdalta, vaikka en kyllä itsekään ollut mitenkään pahalla tuulella. Koulupäivä oli ollut vaihteeksi suhteellisen lyhyt, ja olin selvinnyt tallille aikaisin. Taivas oli pilvinen, mutta oli vielä valoisaa. Yleensä kerkesin tallille vasta, kun pimeä oli jo piilottanut maisemat varjoihinsa. Olin joutunut tulemaan kävellen ja poskiani nipisteli pienen pakkasen takia. Nalle höpläsi sormiani turvallaan kuin toivoen, että minulla olisi ollut jotakin hyvää mukanani. Jouduin pudistamaan päätäni. "Ei Nalle, en tuonut mitään mukanani. Mutta mennäänpä sisään", jutustelin.
Huolellisen hoitamisen jälkeen päädyin Nallen kanssa maneesiin. Sain tänään liikuttaa ponin kevyesti itsenäisesti, jonka takia olin saapunutkin tallille. Maneesin toisessa päässä oli joku toinen ratsukko, mutta lämmitellessäni kaksikko poistui, ja jäin tilavaan maneesiin ihan yksin. Nalle oli pirteällä ja yllättävän kuuliaisella tuulella, ja sen selässä oli mukava istua. Yleensä se yritti edes hieman omia konnankoukkujaan, koska se tiesi minun kyllä pysyvän muutamassa pukkihypyssäkin selässä. Minusta ja Nallesta oli kuukausien aikana kehittynyt hyvät toverit, ja ponin kanssa oli aina viihdyttävää puuhailla.
Hetken Nallea taivuteltuani ja sileällä työskenneltyäni aloin haaveilla pienestä puomitreenistä. Harmi vain, että olin yksin. Puomeja oli tympeä raahata yksinään, mutta ei kai siinä muukaan auttanut. Laskeuduin huokaisten Nallen selästä, mutta ennen kuin kerkesin lähteä minnekään, maneesin ovelta kuului kolahdus. Käännyin ympäri ja näin ovella suurin piirtein oman ikäiseni vaalean tytön. Hän näytti vain tsekkaavan jotakin, ja oli jo kääntymässä poispäin, kun tajusin huikata: "Hei, odotatko hetken!" Tyttö kääntyi ja tuli laidalle kulmiaan kysyvästi kohottaen. "Moi, mun nimi on Dee.. Oonko nähny sua täällä ennen?" talutin Nallen lähemmäs tutkien tyttöä katseellani. "Et varmaan, oon Ripan hoitaja ja uus täällä. Odina", tyttö sanoi ja esitteli itsensä hymyillen. "Kiva tavata.. ihana nimi sulla ihan näin btw", sanoin myös hymyillen. "Onko sulla kiire? Meinaan että kerkeäisitkö auttaa mua muutaman puomin kanssa?"
Odina oli kiltti suostuessaan auttamaan. Asettelin hänen kanssaan muutaman tolpan maahan ja löysimme vihreitä puomeja, jotka asettelimme tolpille toinen pää pidikkeellä, toinen maassa. Nousin takaisin Nallen selkään. Hetken odotus oli tehnyt ruunasta rauhattoman, ja tein sen kanssa kevyttä työtä sileällä vielä hetken, ennen kuin ohjasin sen puomeille. Odina oli jäänyt katselemaan laidan taakse ja seurasi hetken ratsastustani. Nalle ylitti puomit mukisematta eikä kolauttanut yhtäkään niistä kavioillaan. "Voit sä mennä nyt jos tarvii. Kiitos avusta!" sanoin pysähtyen Odinan kohdalle. "Eipä mitään, kiva kun pystyin auttamaan", tyttö nyökkäsi.
Seuraavan kerran vilkaistessani tyttö oli kadonnut pimenevään ulkoilmaan. Minä ja Nalle jäimme siis jälleen kerran kaksin. Tuntui oudolta olla suuressa maneesissa yksin ponin kanssa, mutta ainakin tilaa oli eikä tarvinut huolehtia siitä, missä muut ratsukot olivat. Treenailimme kevyttä puomitreeniä jonkin aikaa. Nalle käyttäytyi hyvin ja ratsastuskerrasta jäi hyvä mieli. Jäähdyttelyjen jälkeen palasin talliin ja hoidin ponin kuntoon. Se palasi tarhansa vapauteen ja muiden seuraan, kun taas minun oli aika palata maneesiin. Siellä ei ollut vieläkään ketään, joka oli hyvä - olin nimittäin jättänyt puomit odottamaan siivoamista. Kannoin puomit talteen samoin kuin apuna olleet tolpat, ja tarkistin, ettei mitään jäänyt jälkeen. Maneesin ovi painui takanani kiinni ja minä hipsin lämmintä tallia kohden. Oli vielä aikaa jutella talliporukan kanssa, koska tänään ei ollut kiire kotiin.
Aprillipäivä. Kuusitoistavuotiaan elämäni aikana en ollut koskaan oppinut pitämään aprillipäivästä. Se oli turha erikoispäivä ja sattui usein jo valmiiksi päiville, jolloin olin huonolla tuulella. Tai ehkä olin huonolla tuulella juuri aprillipäivän takia. Minulla oli kyseistä päivää koskien lähinnä vain huonoja muistoja, erityisesti ollessani kymmenen vuotta vanha. Luokkatoverini olivat aprillanneet ainoastaan minua, eli vain kiusanneet minua jekuillaan ja piloillaan koko päivän. Kyseessä eivät olleet tavalliset pilat, jotka naurattivat jälkeenpäin ja saivat hymyn kaikkien huulille. Kyseessä olivat pilat, joiden jälkeen palasin kotiin kyyneleet silmissä, hiukset kuraisina ja häpeän puna poskilla. Seuraavana päivänä en ollut mennyt kouluun ollenkaan, ja äiti oli soitellut koko iltapäivän rehtorille ja muille opettajille vihaisia puheluita, mitä nyt vähäisiltä voimiltaan jaksoi. Vain pari päivää myöhemmin hän joutui jälleen sairaalaan, ja muutamia kuukausia myöhemmin äiti nukkui pois.
Nyt oli kuitenkin erilainen aprillipäivä. Asuin täysin muualla ja nykyisten ystävieni kanssa vietetty aprillipäivä sisälsi vain muutaman harmittoman, hyvähenkisen pilan, joiden seurauksena kenellekään ei taatusti jäänyt paha mieli. Kouluhommien ja ystävien tapaamisen jälkeen suuntasin tallille hoitamaan Nallen. Minulla ei ollut ratsastustuntia, eikä aikomuksena ollutkaan kuin hoitaa Nalle ja lähteä sitten jo takaisin kotia kohti. Ilma oli kylmä, ja pyöräni ketjut olivat olleet irti jo useamman viikon. En jaksanut laittaa niitä takaisin, ja sitä paitsi jäisellä tiellä olisi tympeä pyöräillä. Siksi olin kiskonut tallivaatteet ylle ja suunnannut bussipysäkille.
Bussi jarrutti kirskuen Lehtovaaran ratsastuskoulun pysäkille, ja hyppäsin pois kyydistä muutaman muun tallilaisen kanssa samaan aikaan. He eivät tainneet kuitenkaan olla hoitajia, koska en tuntenut heitä ollenkaan. Siksi jättäydyin taaemmas kuulokkeideni kanssa ja kuuntelin musiikkia vajaan kilometrin kävelymatkan tallille. Kaksi tyttöä kulkivat edellä pälpättäen niin isoon ääneen, että kuulin keskustelun inhottavasta opettajasta ja komeasta pojasta musiikinkin läpi. Tallille saapuessa tytöt onneksi katosivat talliin, mutta minä suuntasin Nallen tarhalle tavalliseen tapaani moikkaamaan sitä heti ensimmäiseksi.
"Moi Nalle", sanahdin nojautuen aitaan. Poni kohotti päätään ja löntysti luokseni. Rapsuttelin ruunan päätä ja se töykkäsi minua muutaman kerran turvallaan kuin tervehdykseksi. Tai ehkä se vain etsi herkkuja. Kylmä tuulenpuuska puhalsi kasvoilleni ja vedin leukani takin kauluksen sisään nyrpistäen nenääni. Pitäisi suunnata sisätiloihin. Tallissa tuoksui heinä ja hevonen. Moikkasin muutamaa tuttua ja suuntasin viemään laukkuni taukohuoneeseen, jossa oli jostakin syystä sillä hetkellä kamalan paljon ihmisiä. Jokin ratsastustunti oli tainnut loppua jokin aika sitten, sillä suuri osa näytti onneksi tekevän lähtöä.
Palasin riimun kanssa Nallen tarhalle, otin ruunan kiinni ja talutin sen sisään jutellen niitä näitä ponille. Sitä ei tuntunut paljoa juttuni kiinnostavan. "Minä kerroin mielenkiintoista juttua aprillipäivästä, ja sinä vain hölmöilet", naurahdin ponille ja kiinnitin sen käytävälle samaan aikaan kun ohitse ravasi joukko sellaisia tyttöjä, joita ei erota ulkonäöllisesti toisistaan. Kaikilla oli vaaleat hiukset, vaalea iho, siniharmaat silmät ja musta pipo. Kuin klooneja, synkronoitu liikkuumaan laumassa ja yhtenevin liikkein joka paikkaan. Rupesin harjaamaan Nallen mustanvoikkoa karvaa puhtaaksi. Se höristeli korviaan ja kuunteli tallin ääniä seiskoskellen aloillaan rauhallisesti. Nallen karva ei ollut varsinaisesti likainen, mutta jos harjaamisesta ei muuta hyötyä ollut, niin ainakin minä sain mukavaa puuhaa. Nalle kuikuili ympäriinsä vielä jonkin aikaa, mutta minun jatkaessa tyynenä puuhaani ruunakin rentoutui kunnolla.
Kun Nallen karva kiilsi puhtauttaan, puhdistin myös sen kaviot ja selvittelin hännän ja harjan jouhet. Poni näytti miltei siltä, kuin sen olisi ollut tarkoitus lähteä jonnekin. Vielä ei kuitenkaan ollut sen aika, Tie Tähtiin -kilpailut olivat vasta muutaman päivän kuluttua. Hyräilin hiljakseltaan keräillessäni tavarat kokoon ja irrottaessani ponin hiljaiselta käytävältä. "Takaisin ulkoilemaan, poikaseni", sanahdin Nallelle ja taputin sen kaulaa. Nalle vain pökkäsi minua päällään ja seurasi minua kiltisti takaisin tarhaan. Se ravasi kauemmas päästäen jopa pienen pukin. Katselin hetken hymyillen ponin menoa, ennen kuin käännyin kannoillani ja palasin sisään.
Jätin riimun karsinalle ja hain kottikärryt. Jossakin pamahti ohi ja hätäistä naurunsekaista kuiskutusta kuului kulman takaa. Vilkaisin sinne päin, mutta ketään ei näkynyt. Kohautin harteitani itsekseni, ennen kuin tajusin, että se oli typerää. Jos joku olisi nähnyt minut, mietteliäs ilmeeni ja hartioiden kohautus saisi minut näyttämään oudolta. Toisaalta sitähän minä olinkin, kukapa tässä maailmassa oli täysin normaali. Normaalia ei oikeastaan edes ollut olemassa. Käskin itseni lopettaa ylisyvällinen ajattelu ja käydä hommiin. Astuin sisään Nallen karsinaan ja aloin heitellä lantakikkareita kottikärryihin.
Kun likaiset aluset oli vaihdettu ja uudet tuotu tilalle, oli aika lähteä kotiin. Rauhallinen iltapäivä tallilla oli ollut hiljainen, en ollut puhunut juuri kenellekään. Ei sekään toisaalta haitannut, joskus minulle kelpasi pelkkä hevosten seura, varsinkin suloisen Nallen. Hain tavarani ja lähdin yksinäni hämärtyvään iltaan. Joutuisin odottamaan seuraavaa bussia hetkisen, mutta ei se mitään. Kiskoin takin hupun paremmin päähäni ja kiristin tahtia, jotta pysyisin lämpimänä. Vaikka kevät oli tuloillaan, vielä oli kylmä enkä halunnut jäätyä jääpuikoksi matkallani bussipysäkille ja kotiin.
5.4.2020 #TieTähtiin2020 Mukana Veronica , Cassandra sekä Mer, Julie ja Tessa Pohjana käytetty Veronican tarinaa, tämä on vain Deen versio tapahtumista!
Matkalla koitokseen
Isä oli suhtautunut onneksi positiivisesti siihen, että olin lähdössä täysin toiselle paikkakunnalle kisaamaan Lehtovaaran porukan kanssa. Sekä hän että isoveljeni Kristian olivat kuitenkin vahingoniloisia kuullessaan, että lähtö oli hyvin aikaisin aamulla. "Lyödäänkö vetoa ettet edes herää ja nukut koko kisojen ohi", Kristian nälvi illalla, kun olin menossa nukkumaan paljon aiemmin kuin kodin kaksi muuta asukkia. Näytin pojalle kieltä ja kapusin yläkertaan. Minähän en nukkuisi pommiin, ei ollut tapana. Ja sitä paitsi valvoisin varmaan koko yön jännityksen seurauksena, sillä se kipristeli vatsanpohjassa jo nyt, vaikka olin kaukana kisapaikasta sekä kilometrien että ajan perusteella.
Ennustukseni osui oikeaan - en nukkunut erityisen hyvin, vaikka tunteja kerkesikin kertyä ihan mukava määrä. Olin kuitenkin nähnyt painajaisia siitä, että möhlin totaalisesti kisaradalla ja ratsastin väärän radan, tai että Nalle paiskasi minut selästä jonnekin trippelin puomien sekaan. Muutenkin uneni oli aika rauhatonta, ja aikaisin aamulla herätykseni soidessa olisin halunnut läimäistä sen kiinni ja jatkaa unia. En kuitenkaan tehnyt niin, vaan pakotin itseni istumaan ja raahauduin suihkuun.
Kristian olisi siis hävinnyt vedonlyöntinsä, sillä suihkun ja hampaidenpesun, pukeutumisen, pakkauksen viimeistelyn ja aamiaisen jälkeen löysin tieni Lehtovaaraan täysin ajoissa. Olinhan minä väsynyt, sitä ei käynyt kieltäminen, mutta niin olivat kaikki muutkin - tallipihalla hyörivien ihmisten huomenentoivotukset ja hymyt olivat enemmän tai vähemmän väsyneitä. Hevosten lastaaminen sujui kuitenkin ripeästi, olihan meitä useampi hommissa. Nalle näytti olevan pirteällä tuulella, toivottavasti ei kuitenkaan liian pirteällä - sen pysyminen hallinnassa olisi ihan hyvä asia. Kun kaikki hevoset oli lastattu ja kaikki muutenkin valmista, oli aika lähteä matkaan.
Päädyin matkustamaan samassa rekassa joidenkin muiden tallilaisten kanssa. Mukana olivat Veronica ja Cassandra, ystäväkaksikko, joiden kanssa olin joskus kai vaihtanut muutaman sanan. Heidän lisäkseen mukana oli Mer, yksityisenomistaja, joten en tuntenut juuri ollenkaan, sekä Julie ja Tessa, kaksi punapäätä tallin hoitajaporukasta. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut olevan juttutuulella, vaan yksi kerrallaan vaivuimme unten maille, niin myös minä. Uni ei kyllä ollut kovin virkistävää, mutta ainakaan painajaisia ei näkynyt tällä kertaa, en kerennyt vaipua niin syvään uneen. Heräsin jossakin vaiheessa siihen, että auto pomppasi ikävästi jonkin töyssyn takia, enkä saanut enää unta. Vähitellen myös muut alkoivat heräillä.
Juttelu välillämme heräsi sitä mukaa kun heräsimme itse, ja huomasin pian, että muiden seurassa pystyi rentoutumaan ja olemaan normaalisti. En minä ehkä puheliaimpien joukkoon tässäkään matkan aikana kerkeäisi, mutta ei ainakaan tarvitsisi jännittää muiden seurassa olemista. Julie oli ottanut pelikortit mukaan, ja kun kerran ei ollut muutakaan tekemistä, päädyimme pelaamaan. Onneksi kortit olivat olemassa, matkasta olisi voinut tulla kiusaantuneempi ja tylsempi ilman niitä. Ei sillä, että olisin menestynyt mitenkään hyvin, taisin ehkä voittaa yhden, mutta muuten voitot näyttivät kulkeutuvan koko ajan joko Tessalle tai Julielle. Punapäiden onnea tai jotain muita poppakonsteja.
Kun kaikki mahdolliset korttipelit oli käyty läpi, kortit jätettiin hetkeksi sivuun ja matka taittui lähinnä juttelun avulla. Cassandra ja Veronica olivat kisanneet Tie Tähtiin -kisoissa useasti ennenkin, joten he pystyivät jakamaan aiempia kokemuksiaan. Itse uutena imin tietoa itseeni kuin sieni, oli mielenkiintoista kuulla millaisesta kokonaisuudesta oli kyse. Se oli vaihe, jossa taisimme kaikki innostua tulevasta koitoksesta ja päästä kunnon kisatunnelmaan, jos ei aiemmin ollut niihin fiiliksiin päässyt.
Puolessa välissä matkaa oli aika kävelyttää hevosia, jotta ne saisivat vähän verrytellä. Verryttely kelpasi kyllä minun jäykille jäsenillenikin. Sain Nallen riimunnarun käsiini ja johdattelin sen kauemmas autojen ympärillä olevasta hyörinästä. Ruuna nosteli jalkojaan korkealle ja ravisteli päätään. "Mites on matka sujunut, ukkoseni", mutisin sille hymyillen ja rapsuttelin ponia. Nalle hörähti ja yritti kurotella kaulaansa kohti lähintä ruohotupsua. "Ei tämä ole lounastauko, sori vaan", naurahdin ja taluttelin ponia eteenpäin, jotta sekä sen että omat jalkani saisivat vähän liikettä.
Kun hevoset olivat palanneet paikoilleen ja olimme kaikki sulloutuneet autoihin, matka jatkui. Vielä saman verran matkaa edessä, voihan haukotus. Paluumatkasta tulisi myös rankka, mutta sitä ennen edessä oli paljon jännitystä ja tapahtumia, joten sitä ei kannattanut vielä ajatella. Pitäisi nauttia siitä, mitä oli edessä.
Tunsin itseni miltei diplomi-insinööriksi, kun sain pyöräni ketjut takaisin paikoilleen. Se ei ollut mitenkään helppo homma, koska vaihdepyörässäni oli varmaan sata eri hammasratasta, joista piti löytää se oikea. Lisäksi kaikki välit olivat niin pirun kapeita, että sormet jäivät jumiin ja muuttuivat vähitellen öljystä mustiksi. Lopulta ketju oli kuitenkin taas paikoillaan ja kaikki toimi loistavasti. Vihellellen kuin paraskin työmies palasin sisään pesemään käsiäni, vaikka musta öljy ei olisi millään halunnut lähteä. "Joko sinä menet?" isä ilmaantui keittiöstä eteiseen kahvikuppi kourassaan, kun olin kiskomassa ratsastuskenkiä jalkaan valmiina lähtemään tallille. "Joo, menen nyt kun aurinko paistaa vielä ja on hyvä sää", sanoin vilkaisten häntä olkani yli. "Selkeää oli luvattu kyllä koko päiväksi. Et kerkeä taaskaan syömään", isä sanoi kulmat kurtussa. "Ja nukuitko varmasti tarpeeksi, tulit eilen myöhään kotiin sieltä kisoistasi", tämä jatkoi. "No en minä minnekään päiväunille aio nyt painua", tuhahdin ja vedin takkini vetoketjun leukaan saakka kiinni. "Ja syön sitten kun tulen, laita vähän talteen minulle jääkaappiin", lisäsin ja nappasin tallikassini. "Hyvä on. Älä kaadu pyörällä tai putoa siltä poniltasi", isä huokaisi lähtiessään yläkertaan. "En en", hymähdin ja paiskasin oven kiinni jäljissäni.
Taisin säikyttää parikin sauvakävelyllä olevaa mummoa ajaessani pyörälläni kohti Lehtovaaraa. Vauhtini oli miltei päätä huimaava, enkä meinannut tuulen kohinalta kuulla edes korvissani pauhaavaa musiikkia. Lisäksi ajelin välillä ihan vahingossakin sellaisella tavalla mutkaisesti, että ärsytin itseänikin. Eipä sillä, olin loistavalla tuulella. Ehkä sää sai sen aikaan, ehkä eilinen Tie Tähtiin- osakilpailu. Aurinko nimittäin paistoi kirkkaalta taivaalta, ja kevät teki selvästi tuloaan. Eilen Lehtovaaran porukka oli napsinut hyviä sijoituksia kisoissa, vaikka toisaalta muutama huonompikin sellainen oli saatu. Muun muassa minä ja Nalle emme olleet menestyneet koululuokassamme, vaan jäimme toiseksi viimeisiksi. Nalle oli ollut rauhaton ennen koululuokkaa, eikä omakaan keskittymiseni ollut ollut parhaasta päästä, koska jännitin ihan kamalasti. Esteluokkaan olimme kuitenkin parantaneet huimasti, sillä eilisen jälkeen palkintokaapissani komeili keltainen ruusuke viidennen sijamme ansiosta.
Kaarsin musiikin tahdissa hyräillen Lehtovaaran pihaan ja jätin pyöräni sivummalle lukiten sen ohimennen, vaikka tuskinpa kukaan olisi koskaan siihen koskenutkaan paitsi vahingossa. Isä oli kuitenkin vannottanut, että kallis pyörä piti olla lukittuna ihan aina, koska sitä ei kannattanut tarjota varkaille hopeatarjottimella. Astelin käytäviä pitkin taukotilaan moikkaillen matkalla tuttuja, ja vein kassini kaappiini. Tänään minulla oli suunnitelmissa maastolenkki Nallen kanssa, koska Riri oli luvannut sen minulle. Nallella oli eilinen kisasuoritus takana, mutta ei tänään tunteja, joten rento maastolenkki soveltuisi hyvin tälle päivälle. Istahdin hetkeksi taukohuoneeseen vaihtamaan kuulumisia muutaman tallilaisen kanssa. Kaikki, jotka eivät olleet lähteneet eilen mukaan, halusivat kuulla kisoista, ja kaikki mukana olleet jakoivat mielellään kokemuksiaan ja sijoituksiaan, joten taukohuoneessa olikin kunnon hälinä vaikkei porukkaa edes ollut paljon paikalla.
Jätin hälinän kymmenen minuutin päästä taakseni ja suuntasin hakemaan Nallea tarhasta. Tallin tuntipuoli oli hiljainen, sillä porukka oli pakkautunut taukohuoneeseen eikä päivän seuraava tunti ollut vielä alkamassa. Nalle kohotti päätään kuullessaan nimensä ja ravasi luokseni hörähtäen pehmeästi. "Ai olen niin kiva että saan hörähdyksiä tervehdykseksi", naurahdin ruunalle kun pujotin riimun sen päähän. Nalle ravisteli päätään ja näytti hetken nyrpistävän nenäänsä ihan kuin sanoakseen, että turha luulo. Avasin tarhan portin taluttaen ruunan ulos, suljin portin, ja lähdin tallia kohti. Nallella oli selvästi kevättä rinnassa, se miltei hypähteli eteenpäin ja hirhahteli muille hevosille. "Joo, minustakin on kivaa, että aurinko paistaa ja kevät tulee", höpisin hymyillen ruunalle. Niin heppatyttömäistä, puhua hevosille. Ulkopuoliset eivät ymmärtäisi, ne näkisivät vain tumman tytön höpisemälle ponille kuin hullu, mutta mitäpä siitä.
Vein Nallen karsinaansa, jossa hoidin sen sillä kertaa. Ponin levottomuus jatkui sielläkin, ja jouduin komentamaan ruunaa useampaankin kertaan. "Miten sinulla riittää näin kamalasti energiaa? Ihan kuin olisit pieni varsa", tuhahdin harjaillessani voikkoa karvaa puhtaaksi pölystä, jota se oli kerännyt ulkosalla. Harjauksen jälkeen puhdistin ruunan kaviot, ja suuntasin sitten hakemaan sen varusteita. Takaisin tullessani kohtasin käytävällä Henkan, yhden tallin yksityisenomistajista, joka oli kai suuntaamassa kohti yksityisten siipeä. "Moi, ratsastamaan lähdössä?" tämä tervehti ohimennen. "Joo, ajattelin käyttää Nallea vähän maastossa", kerroin ja laskin satulan hetkeksi puomille karsinan ulkopuolelle. Nalle tunki päätään ulos ja töykki minua kuin kertoakseen, että minun piti kiirehtiä. Henkka oli jo kerennyt pari askelta kauemmas, mutta pysähtyi kuullessaan sanani ja kääntyi ympäri. "Hei tuota.. haittaisko jos minä ja Matte lähtisimme mukaan? Olin ajatellut käyttää sitä maastossa eilisten kisojen jälkeen", poika kysyi. "Ei tietenkään haittaa, seura kelpaa aina", soin pojalle hymyn. "Hoidan Nallen valmiiksi ja me odotellaan tuossa pihalla", lisäsin. "Joo yritän olla nopea", Henkka sanoi hymyillen ja lähti kiireesti poispäin. "Kuulitkos Nalleseni, saat seuraa", mutisin ponille ja se pärskähti vastaukseksi.
Kun olin varustanut Nallen ja kietonut sen jalat pinteleihin, kävin pikaisesti hakemassa kypäräni ja ratsastushansikkaat kaapistani ja talutin sitten Nallen pihamaalle. Kiskoin omat kiharani niskaan jonkinmoiselle poninhännälle, mutta kiharat asettuivat ihmeelliseksi pörröksi, kuten tavallisestikin, ja ponnari näytti enemmän nutturalta. Jouduin odottelemaan hetken, ja taluttelin Nallea ympäriinsä sen ajan nauttien auringonpaisteesta. Auringonsäteet tuntuivat oikeasti lämmittävän jopa paksun paitani läpi. Nalle yritti mennä hamuamaan kuivia ruohontupsuja, mutta vedin sen niistä kauemmas. Hetken kuluttua Henkka saapui tallista taluttaen oldenburginhevosruunaansa, Mattea, mutta hänen perässään seurasi toinenkin ratsukko. Tunnistin mustan hahmon, hänen täytyi olla Mer. Poika talutti suomenpuoliveristä Dinoa, omaa hevostaan. "Kysyin Mer'inkin mukaan kun näin hänet yksäritallin puolella ja ajattelin ettei se haittaa", Henkka selitti saapuessaan luoksemme. "Ei tietenkään haittaa, moi vaan", sanoin toisellekin pojalle, joka sanahti tervehdyksen. Nousimme kaikki yhteistuumin ruuniemme selkään. Tunsin oloni pieneksi kahden muun ratsukon rinnalla - Nalle oli vain 143 senttiä korkea poni, kun taas toisilla oli allaan päälle 160 senttiset puoliveriset. Myöhemmin selvisikin jutellessamme, että Matte oli itse asiassa tasan 20 cm korkeampi ja Dino tasan tarkkaan 30 cm korkeampi, kuin Nalle. Lisäksi kaksi muuta olivat miespuolisia henkilöitä, jotka olivat jo sen takia pidempiä ja rotevampia kuin minä, joka olin tunnetusti pätkä. Olin salaa hivenen huvittunut tajutessani, että olin ainoa naispuolinen henkilö, sillä jopa kaikkien kolmen ratsut olivat ruunia. Enpä ollut vielä aamulla ajatellut, että maastoreissu muuttuisikin tällaiseksi, mutta ei se minua haitannut. Oli kiva, kun oli seuraa, ja saisin tilaisuuden tutustua paremmin kahteen muuhun. "Mukavampihan tämä on yhdessä mennä kuin että kaikki menisivät erikseen", lausahdin kun suuntasimme pois tallin pihasta, ja kaksi muuta tuntuivat olevan samaa mieltä.
En ollut joutunut Henkan kanssa juurikaan tekemisiin, vaikka poika itse asiassa kävi samaa lukiota ja oli saman ikäinenkin kuin minä itse. Koulussa hän oli kuitenkin eri porukoissa ja usein eri ryhmässä kuin minä, joten en ollut juurikaan jutellut tämän kanssa. Tallilla hän omisti yksärin, minkä seurauksena hän taisi viettää suurimman osan ajasta yksärisiivessä, vaikka näkyihän poikaa taukohuoneessa useinkin. Mer puolestaan oli meitä molempia useammankin vuoden vanhempi, eikä hän tainnut olla kovin sosiaalinen tapaus. Sen olin huomannut matkalla Hallavaan, sillä Mer oli matkustanut samassa hevosrekassa kuin minä. Siinä missä muut olivat jutelleet ainakin jossakin määrin, Mer oli ollut ehkä enemmän syrjäänvetäytyjän roolissa. Mutta mikäpä minä olin häntä tuomitsemaan - en itsekään avautunut uusille ihmisille saman tien, vaan olin mieluummin hetken sivustakatsojana ennen kuin uskaltauduin puhumaan enemmän. Se johtui aikaisemmasta koulukiusaamisesta ja rasistisesta kohtelusta, jota olin saanut osakseni aiemmin. Ehkä Mer'illä oli jotakin samankaltaista menneisyydessään, mistäpä minä sen tiesin. Ei ihmisten tarinoita nähnyt päältä päin - vaikka toisaalta Mer'in kasvoille tatuoidut kyynelvanat näyttivät aika traagisilta.
"Mites teillä meni eiliset kisat?" kysyin, kun olimme ensin hetken miettineet, mitä reittiä lähtisimme kulkemaan. "Jäimme kymmenensiksi", Henkka kertoi kohauttaen harteitaan. "Meillä meni vielä huonommin. Jäimme toiseksi viimeiseksi molemmissa luokissa", Mer kertoi samalla kun ohjasi Dinon asettumaan polun vasempaan reunaan. "Ai surkea. Ens osakilpailussa sitten paremmin?" ehdotin myötätuntoisesti. "Toivottavasti", Mer huokaisi. "Mites teillä meni?" Henkka kysäisi minulta. "Koulupuolella jäätin myös toiseksi viimeisiksi, mutta esteillä napattiin viides sija!" kerroin. "Nallea ei oikein kiinnostanut koulukiemurat ja mua jännitti niin pirusti että sössin itsekin. Mutta pitää katsoa jos ens osakilpailuun kerkeäis treenata paremmin ja löytäis Nallesta ne oikeet nappulat joilla sen saa keskittymään", jatkoin. "Mattekin oli tavallista vaikeampi, ehkä sitä jännitti matkustuksen jälkeen. Ne olivat meidän ekat ulkopuoliset kisat. Toisaalta siihen nähden olen ihan tyytyväinen Matteen", Henkka kertoili ja asettui polun oikeaan laitaan niin, että minulle jäi keskimmäinen kaista. Polku oli nimittäin niin leveä, että kolme ratsukkoa mahtui ainakin siinä kohdassa mukavasti rinnakkainkin. Kaikki hevoset vaikuttivat tyytyväisiltä maastoiluun, kun sai köpötellä rauhassa eteenpäin ilman esteiden ylityksiä tai kaunista koulurataliitelyä. Sää oli edelleen kaunis. Puiden seasta pirskottui auringonvaloa polulle ja meidän päällemme, jossakin lauloi lintu ja tuuli suhisi oksistoissa. "Ensi osakilpailussa ei tarvitse ainakaan matkustaa", totesin. "Niinpä, kotikenttäetu", Henkka hymyili.
Jutustelimme lisää niitä näitä Tie Tähtiin -kisoista, osittain varmaan siksi että se oli meitä kaikkia yhdistävä tekijä ja siitä oli puhuttavaa. Minä ja Henkka hoidimme puhumisen alussa suurimmaksi osaksi, mutta Merkin alkoi osallistua, kunhan kerkesimme pidemmälle. Olin salaa ollut aluksi hieman epäilevä, kun hän lähti mukaan - hän näytti joskus tallilla miltei ilkeältä, ja olin pelännyt että reissua varjostaisi hiljainen musta hahmo. Onneksi niin ei käynytkään, pelkoni oli turha. Mustasta olemuksestaan huolimatta, mitä pidemmälle hevosemme askelsivat, sitä enemmän Merkin osallistui keskusteluun. Keskustelu vaihtui kisaamisesta Henkan ja Mer'in hevosiin. Kyselin, mistä, miten ja milloin he olivat ne saaneet, millaisia ne olivat ja oliko heillä ollut aikaisemmin omia hevosia. Jossakin sydämeni sopukassa pieni kaipuun kaiku nosti päätään. Olisihan se oma hevonen minullekin kelvannut, mutta toisaalta tällä hetkellä Nalle ja Lehtovaaran muut hevoset riittivät minulle ihan hyvin. Mer oli onnekas omistaessaan komean liinakon ja Henkka onnekas saadessaan jakaa hevoselämänsä Maten kaltaisen nätin ruunan kanssa, mutta minulle riitti se pieni onnekkuuden kipinä, jonka olin saanut saadessani alkaa hoitamaan Nallea.
Polku kaarteli metsän siimeksessä, ja avautui sitten tasaiselle suoralle, joka oli kuin luotu laukkaamiseen. "Miten on, nostetaanko vauhtia?" Henkka kysäisi. Olimme tähän mennessä kulkeneet käyntiä ja ravailleet vähän, koska kyseessä ei ollut mikään reipas maastolenkki vaan enemmän rauhallinen höntsäily metsän siimeksessä. Nytkään mikään revittely ei käynyt kysymykseen, varsinkaan minulle, koska Nalle ei ollut minun omani ja olin vastuussa siitä, että palaisimme tallille ehjin nahoin - sitä paitsi en halunnut menettää Ririn luottamusta, oli mukavaa kun hän oli antanut minun lähteä maastoon. "Ei mennä yhtä aikaa, tämä on aika kapea", sanoin. "Minä ja Dino mennään ensin", Mer sanahti, ja nyökkäsin. Mer kannusti Dinon kiihdyttämään vauhtia, ja hetkessä kaksikko oli ylittänyt suoran ja kaartoi seuraavan mutkan taakse. Henkka oli juuri lähtemässä perään Maten kanssa, kun mutkan takaa kuului litania niin komeita kirosanoja, että en olisi itse osannut sellaisia edes keksiä. Olisin ehkä nauranut, ellen olisi tajunnut, että jotain oli tapahtunut. Vilkaisin Henkkaa, joka kohtasi katseeni ja kannusti sitten saman tien Maten laukkaan.
Kaarsimme kulman takaa esiin ja näimme polulla Dinon, joka näytti hämmentyneeltä, ja Mer'in, joka oli jalkautunut. En ollut varma, oliko hän horjahtanut alas Dinon selästä vai laskeutunut itse, mutta molemmat näyttivät olevan onneksi kunnossa. Mer oli Dinon pääpuolessa ja kuulin, kuinka hän mutisi jotakin, joka kuulosti 'voihan perkeleen perkele'eltä. "Mitä tapahtui?" kysyin ja ohjasin Nallen lähemmäs. "Dinon ohjat katkes", Mer murahti. "Katkes?" kummastelin. "Niin", Mer näytti meille ohjia, jotka olivat nyt kahdessa osassa - toisesta kuolaimesta roikkui joidenkin kymmenien senttien mittainen pätkä, toisesta loput. "Oh shit", mumahdin. "Tätähän tähän vielä kaivattiin", Mer murisi sovitellen päitä yhteen. Mer'in viikko ei tosiaan alkanut ihan parhaalla tavalla. Poika luovutti ja nosti pidemmän ohjan Dinon sään päälle, jottei se lerpattaisi ruunan jaloissa. "Aiotko sinä nousta vielä selkään?" Henkka kysyi kulmat kurtussa. "Kokeilen, josko tämä kulkisi pelkällä istunnalla", Mer ilmoitti ja ponkaisi Dinon selkään. "Ole varovainen", kehotin hiljaa ja ohjasin Nallen sivuun, jotta Mer pääsi etenemään.
Jonkin aikaa homma toimi - Dino seuraili Mattea ja Nallea suhteellisen kiltisti, vaikka se olikin kummastuneen oloinen kun ohjista ei tullut tavanomaisia ohjeita, ja Mer kykeni hallitsemaan tilannetta pelkän istunnan avulla. Jonkin ajan kuluttua Mer'in oli kuitenkin luovutettava, ja hän jatkoi matkaa taluttaen Dinoa. Reissumme tunnelma ehkä latistui hivenen tapahtuman seurauksena, mutta juttelimme kuitenkin niitä näitä muun muassa lempihevosroduistamme, siitä, millaisia upeita satulahuopia oli juuri tullut myyntiin ja siitä, millaisia koitoksia Tie Tähtiin -kilpailut toisivat tullessaan kevään edetessä. Kukaan meistä ei nimittäin ollut koskaan käynyt Hopiavuoressa, jossa kolmas osakilpailu pidettäisiin. Matka taittui vähitellen näissä tunnelmissa. Onneksi emme olleet enää kamalan kaukana tallilta, joten Mer'in ei tarvinnut olla jalkamiehenä kovin pitkään.
Tallipihassa pudottauduin alas Nallen selästä. Ruuna vaikutti edelleen pirteältä, aivan kuin maastolenkki ei olisi vienyt siltä hippustakaan energiaa. Eihän se toki mikään hikilenkki ollut ollutkaan, mutta silti. "Kiva kun saimme tulla mukaan", Henkka sanoi taputellen Mattea. "Eipäs kun kiva että oli seuraa, oli paljon mukavampi näin", hymyilin. Suuntasimme porukalla talliin ja yksärikaksikko suuntasi omaa siipeään kohti. Talutin Nallen karsinaansa ja aloin riisua siltä varusteita. Jokin tuntiryhmä piti meteliä käytävällä juuri päättyneen tunnin seurauksena, mutta heistä välittämättä hoitelin Nallen valmiiksi ja lähdin viemään sitä takaisin tarhaan. "Heipä hei herra, nähdään taas", sanahdin ja suikkasin suukon ponin poskelle. Nalle ei tuntunut sitä arvostavan, vaan lähti poispäin häntäänsä heilutellen. Soin hymyn sen takapuolelle ja suuntasin sitten takaisin tallia kohti.
Spotify ei koskaan osannut soittaa hyviä biisejä. Premium-tilaukseni oli päättynyt pari päivää sitten, enkä ollut raaskinut vielä jatkaa tilausta. Nyt olin kärsinyt koko pyöräilymatkan shuffle playsta, joka yritti suoltaa aivoni täyteen jotakin, joka kuulosti naapurin kissan kiduttamiselta. Olin yrittänyt etsiä uutta musiikkia kuuntelemalla joitakin satunnaisia listoja, mutta toinen toistaan kammottavammat biisit pakottivat minut vaihtamaan takaisin omiin listoihini, jotka eivät tunnetusti sisältäneet kuin hyviä biisejä. Onneksi Lehtovaaran rakennukset näkyivät jo edessä päin, joten polkaisin pyöräni viimeiselle etapille uudella energialla - olin saanut Mer'iltä luvan ratsastaa Dinolla tänään, mikä oli minulle suuri asia. Sitä ei voisi edes spotifyn kamala musiikkimaku pilata. Olin ajatellut, että Mer ei antaisi kenenkään koskea Dinoon, mutta kyllähän tämäkin tilanne minulle kävi. Samalla minua kuitenkin jännitti, miten pärjäisin ruunan kanssa. Mitä olin Dinosta kuullut Mer'iltä, se oli herkkä ja taatusti vaativampi kuin Nalle. Nalle osasi joskus ärsyttää temppuilullaan, mutta se pysyi käsissä ja oli jo hyväksynyt minun päätösvaltani yhteisten kuukausien aikana. Dino olisi toista maata, nousisin sen selkään ensimmäistä kertaa, ja totuttelua varmasti riittäisi - niin minulla kuin Dinollakin.
Jätin pyöräni lojumaan sivummalle päivän ajaksi, kuten aina ennenkin, ja astelin käytäviä pitkin taukohuoneeseen nauttien hevosen ja heinän tuoksusta, jotka leijailivat käytävillä. Kävin heittämässä tallikassini kaappiini moikaten taukohuoneessa pyöriviä ihmisiä, ja astelin takaisin talliin. Aioin siivota Nallen karsinan ennen kuin oli aika lähteä hakemaan Dino tarhasta. Kävin hakemassa kottikärryt ja talikon, ja liu'utin Nallen karsinan oven auki. Juuri samaan aikaan Julie saapui viereiselle karsinalle taluttaen hoitohevostaan Reiskaa. "Moi!" moikkasin tyttöä, joka kiinnitti Reiskan käytävälle. "Moikka! Lantahommia vai", Julie hymyili ja silitteli hetkisen pohjoisruotsinhevosen kaulaa, ennen kuin kurottautui nostelemaan ruunan jalkoja. "Joo, pitää kai niitä näitäkin välillä tehdä", hymähdin ja aloin paiskoa kikkareita kottikärryihin. "Huh, ei tällä kertaa kenkiä irti", Julie sai tarkistettua Reiskan kaviot ja otti harjan käsiinsä. "Irtoileeko siltä herkästikin?" kysäisin kulmat koholla. "Joo, ne pitää tarkistaa päivittäin. Ihme hemmo kun aina kengät löysällä", Julie naurahti taputtaen ruunan kaulaa. Vilkaisin Nallen karsinan ovelta Reiskaa. Olin tainnut ehkä kerran ratsastaa sillä tunnilla, mutta muuten ruuna oli aika tuntematon tapaus. Se oli kuitenkin komea hevonen, ehkä vähän pörröinen rotunsa omaisesti, mutta sillä oli oma erityinen ulkomuotonsa herasilmänsä vuoksi. Julie oli tainnut saada oikean nallekarhun hoitohevosekseen. Minä heittelin lantakikkareita kottikärryihin, Julie harjaili Reiskaa, joka alkoi nuokkua, ja juttelimme samalla niitä näitä - hevosista, mitäpä muuta kahdelta hevostytöltä saattoi odottaakaan.
Kun Nallen karsinassa oli taas tuoreet aluset ja olin kumonnut lemuavan lastini lantalaan, lähdin hakemaan Dinoa. En ollut ihan varma, missä Mer oli tänään, koska poika ei kerennyt itse ratsastaa hevostaan, mutta olin ottanut liikutuspestin mieluusti vastaan. Harpoin tallipihan halki tarhalle, jossa Dino kohotti päätään tutkaillen minua ruskeilla silmillään. "Heipä hei herra", totesin nojautuen aitaan katsellen hetken liinakkoa hevosta. Huhuilin sitä luokseni, mutta ruunaa ei tuntunut kiinnostavan. Kun alistuin siihen, että Dino piti hakea ja pujahdin sisään tarhaan, se lähti astelemaan kaukaisimpaan nurkkaan minua pakoon. Huokaisten astelin tarhan poikki nakittaen hevosen nurkkaan ja pujotin riimun sen päähän napsauttaen ketjunarun paikoilleen. Dino alistui kohtaloonsa ja lähti seuraamaan minua, kun talutin sen ulos tarhasta. Kun suljin porttia perässämme, se yritti steppailla kauemmas. "Äläpä mene minnekään", komensin ja astuin itse johtoon. Dino säpsyi kuin huvikseen jokaisesta pikku asiasta, kun talutin ruunan pihan halki. Riri kulki ohitse bordercolliensa Wilma mukanaan, ja Dino sai siitä hyvän syyn tanssahdella hermostuneena. En antanut sille huomiota vaan talutin ruunan jämäköin ottein sisään talliin. Oli hauskaa astella ruunan kanssa yksityissiiven puolelle. En käynyt siellä oikeastaan koskaan, mutta nyt sain mennä sinne luvan kanssa. Siipi oli hiljainen ja tyhjä. Kiinnitin Dinon hyräillen käytävälle ja hain sen harjat. Aloin sukia hevosen silkkistä karvaa puhtaaksi reippain ottein. Dino oli ensin hieman jäykkä, mutta kummasteltuaan tarpeeksi uutta ihmistä hääräilemässä ympärillään, se hyväksyi läsnäoloni ja uskaltautui rentoutumaan. Kun liinakko ruuna oli valmis, lähdin hakemaan sen varusteita. Yksäreiden oma varustehuone oli niin ikään tyhjillään - missä lie kaikki luuhasivat. Löysin Dinon varusteet ja palasin sen luo. Hyräillen hiljaa itsekseni satuloin hevosen, mutta jätin satulavyön vielä suhteellisen löysälle. Pujotin suitset ruunan päähän - tällä kertaa ohjat olivat ehjät - ja kiedoin sen jalat pinteleihin.
Maneesissa pidettiin tuntia, joten suuntasin Dinon kanssa kentälle. Se oli onneksi suhteellisen kuiva ja hyvässä kunnossa. Oikaisin kypärääni ja vedin hanskat paremmin käsiin johdattaen Dinon kanssani kentälle. Se kuikisteli ympäriinsä katsoen minua epäileväisesti. "Joo, minä aion ratsastaa sinulla tänään, äläs nyt enää ihmettele", hymähdin ja jatkoin hölynpölystä juttelua samalla, kun kiristin satulavyön ja nostin ohjat ruunan pään yli. Dino oli kamalan korkea, erityisesti kun olin tottunut Nalleen. Onnistuin kuitenkin nousemaan sen selkään ja säädin jalustimet sopivan lyhyiksi. Mer oli varoittanut, että Dino oli erittäin herkkä ja vaati vakaan, virheettömän käden. Niistä virheistä en ollut varma, mutta olin tottunut vikureihin poneihin, omaa päätään käyttäviin hevosiin ja muihin itsepäisiin otuksiin, joten vakaa, määrätietoinen ratsastus luultavasti onnistuisi. Kokosin ohjat ja kannustin Dinon käyntiin kääntäen sen uralle. Ruunan korvat pyörivät ja se tuntui miettivän, mitä tekisi kanssani, mutta totteli mukisematta ohjeitani. Olin päättänyt työskennellä Dinon kanssa sileällä, en kehdannut hyppiä esteitä noin vain toisten hevosilla, en todellakaan. Huomasin alkuverryttelujen aikana, että Dino oli todellakin herkkä hevonen ja vaati minulta selkeitä, tarkkoja ja oikeita apuja, jotta se suostui toimimaan. Siksi alkuverryttelyt ehkä venähtivätkin vähän, kun tutustuin Dinoon ja opettelin oikeita nappuloita, joista ruunan sai toimimaan. Huomasin kuitenkin myös, että Dino oli todella kiva hevonen - kun sain ratsastettua oikein, siitä kuoriutui rauhallinen ratsu, joka jaksoi keskittyä hyvin tehtäviin.
Dino kantoi itsensä hyvin alkuverryttelyjen jälkeen ja aloin olla sitä mieltä, että olin saanut alleni oikean kultakimpaleen. Kyllähän Dino vaati minun aktiivisuuttani ja sinnikkyyttä toimiakseen, joten helpolla en päässyt. Alkuverryttelyjen jälkeen ohjasin Dinon laajalle ympyräkahdeksikolle käynnissä. Taistelin jonkin aikaa saadakseni Dinon taipumaan hyvin kahdeksikon ympyröillä. Olin aika varma, että oma ulkopohkeeni lipsui väärään kohtaan, mutta sitä oli vaikea tarkistaa ilman maneesin peilejä. Kun pyrin aktiivisesti korjaamaan omat virheeni ja ratsastin huolellisesti, sain Dinon liikkumaan hyvin kahdeksikolla niin, että suunnanvaihdoksista tuli sujuvia ja Dino taipui nätisti ympyröillä. Pienensin ympyröitä volttikahdeksikoiksi kooten Dinon käyntiä ja keskityin jyrkempään taivutukseen sisäohjan ja ulkopohkeen avulla. Kun sekä pienet että suuret ympyrät toimivat, yhdistin ne niin, että ratsastin ensin isomman ympyrän kahdeksikon ensimmäisenä osana ja sen jälkeen pienemmän ympyrän toisena osana. Näin jouduimme treenaamaan vaihtoa loivemmasta taivutuksesta ja pidemmästä askeleesta nopeasti jyrkempään taivutukseen ja pidempään askeleeseen. Dino oli niin herkkä, että se reagoi apuihini nopeasti ja suorituksista tuli yllättävänkin hyviä. Sain silti harjoitella hiki hatussa ja keskittyä täysillä. Vaihdoin välillä ympyröiden paikkaa, jotta Dino taipuisi molempiin suuntiin, ja tein saman harjoituksen käynnin lisäksi myös ravissa. Välillä pidimme taukoja ympyröistä ja kävimme uralla rennossa käynnissä, jotta Dino pysyi aktiivisena ja virkeänä tehtävien parissa.
Ympyrätyöskentelyni lomassa en edes huomannut, että jossakin vaiheessa Mer ilmaantui tummana hahmona kentän laidalle. Vasta kun olin päättänyt, että käynti- ja ravityöskentely riittäisivät ja ohjasin Dinon lepäämään uralle, huomasin Mer'in. Ohjasin Dinon pojan luokse. "Ai hei, en edes huomannut sinua", naurahdin, "Kerkesitkö kauankin katsella?" "Vähän aikaa", Mer myönsi harteitaan kohauttaen ja näin samalla hänen kädessään kameran. "Missä olit?" kysäisin muina miehinä ja vilkaisin kameraa merkitsevästi. "Olin kuvailemassa kaverin valkkaa", hän kertoi. "Joko olit lopettelemassa?" "En ihan vielä, ajattelin kokeilla vielä laukkaa", sanoin pyyhkäisten itsepäisen kiharan pois kasvoiltani. "Ookei, anna mennä", Mer sanoi ja olin näkevinäni jopa pienen hymynpoikasen hänen kasvoillaan. Ohjasin Dinon takaisin uralle. Olimme jo työstäneet ympyröitä aika kauan, joten en enää rasittaisi Dinoa paljon laukkatyöskentelyllä. Otimme uralla hieman sekä myötä- että vastalaukkaa, ennen kuin käänsin Dinon taas ympyröille kokeillen laukkaa niilläkin. Meidän kummankaan keskittyminen ei kuitenkaan enää riittänyt aktiivisen ja hyvän laukkatyöskentelyn hakemiseen, joten muutamien laukkaharjoitusten jälkeen päätin jäähdytellä Dinon ja lopetella. Huomasin sivusilmällä, että Mer taisi napsaista meistä muutamat kuvat kamerallaan, mutta se ei minua haitannut. Loppuverryttelyissä huolehdin, että Dino sai venyttää kroppaansa kunnolla, ja laskeuduin sitten selästä talutellen loppukäynnit.
Mer lähti mukanamme talliin ja auttoi minua hoitamaan Dinon. "Sait sitten uudet ohjat hommattua", hymähdin ottaessani Dinolta suitset pois. "Pakkohan se oli, vähän vaikea ratsastaa ilman", Mer sanoi sarkastiseen sävyyn ja soin hänelle hilpeän hymyn. Kävin viemässä varusteet takaisin varustehuoneeseen ja pesaisin Dinon kuolaimet, samalla kun Mer alkoi jo harjailla liinakkoaan. Kaksistaan hommasta tuli nopeasti valmis, ja minä sain kunnian palauttaa Dinon tarhaan, kun kaikki oli kunnossa. Tapasin Mer'in jälleen taukotuvassa tarhaanviennin jälkeen. "Kiitos että sain ratsastaa Dinon, se oli ihan todella kivaa", sanoin. "Eipä mitään, kiitos että autoit liikuttamaan sen", poika sanoi heilauttaen kättään ja istuutui tallituvan pöydän ääreen. Minulla ei ollut vielä kiire kotiin, aioin varmaankin jäädä pyörimään tallille vielä joksikin aikaa ja auttelemaan ihmisiä, jos joku apua kaipasi. Lösähdin tummanvihreälle, elämää nähneelle sohvalle ja liityin kiivaana käytyyn keskusteluun, jota taukotuvassa istuksivat ihmiset minun ja Mer'in lisäksi kävivät.
Näytin peikolta. Tuijotin itseäni peilistä kasvoille valuvien mustien kiharoiden läpi. Nenäni ympärys oli veritahrojen peitossa, hartiani lysähtäneet, sinisen paidan kaulus oli rytyssä ja käsissäni oli niin ikään veritahrainen nenäliina. Siinä katsellessani väsyneen näköistä peilikuvaani, toisesta sieraimesta pujahti esiin punainen vana, ja huokaisten käänsin paperista puhtaan puolen esiin ja puristin sillä nenääni. Miksi, oi miksi? kysyin itseltäni kymmenennen kerran sinä aamuna. Miksi nenäni piti vuotaa väkivaltaisesti verta juuri tänä aamuna? Tänä aamuna, kun oli tarkoitus lähteä kohti Auburn Estatea ja Tie Tähtiin -valmennusta? Sälekaihtimien välistä näkyi viisto auringonsäde, joka osui peiliin ja heijastui peilistä silmiini. Käänsin mielenosoituksellisesti selkäni peilille ja katselin huonettani. Sänky oli petaamatta, tallikassini vain puoliksi pakattu ja hyvä hansikasparini hukassa. Heittelin kiharoita vapaalla kädelläni pois kasvoiltani ja nousin ylös valmiina käymään taistoon aikaa vastaan, jotta kerkeäisin tehdä kaiken tekemättömän. Huh, silmissä pimeni. Peräännyin takaisin tuoliin ja kirosin ääneen. En ollut mikään veren ystävä. Pieninä määrinä se ei haitannut, mutta kun nenä päättää vuodattaa sinut kuiviin yhtenä tavallisena aamuna... Huimaukseni vain paheni.
Turhautumisen kyyneleet sumensivat katseeni. Tähän ei oikeasti ollut aikaa nyt, ei tänä aamuna. Minun pitäisi olla jo kohta tallilla lastaamassa Nallea, jotta matka Auburnin valmennukseen voisi alkaa. Isä ei ollut ollut kovin tyytyväinen kuullessaan, että olin lähdössä - jälleen - valmennukseen muualle. Lauseet "etkö sinä jo osaa ratsastaa tarpeeksi hyvin" ja "onko niistä valmennuksista edes mitään hyötyä" kaikuivat korvissani kun muistelin, kuinka vaikeaa oli ollut saada isä antamaan rahat valmennuksen maksamiseen. Lopulta olin maksanut sen osittain itse, jotta sain lähteä. Kristian, isoveljeni, oli sentään täysin toisella asenteella. Isän ollessa nyrpeä hän oli jopa suostunut heittämään minut autollaan tallille, jottei minun tarvitsisi pyöräillä. Ugh, mitähän siitäkin olisi tullut tämän vuotavan nenän kanssa.
Vilkaisin peiliin irrottaen paperin nenältäni. Nenä oli punainen, kun olin puristanut sitä niin kauan, mutta enää se ei vuotanut. Jes, bileet pystyyn. Nousin varoen seisomaan, ja kun tunsin, että jalkani kantoivat tarpeeksi, hipsin huoneestani kylpyhuoneeseen ja pesin varoen nenäni ja kasvoni. Sidoin hiukseni nopeasti niskaan jonkinlaiselle suttunutturalle, ja tällä kertaa peilistä näkyi määrätietoisen näköinen ilme ja enemmän ihmiseltä kuin peikolta näyttävä olento. "Huhuu systeri? Joko olet valmis?" Kristian kopautti rystysillään kylppärin oveen. "En", totesin murahtaen ja avasin oven. "Miksi nenäsi näyttää noin kamalalta?" veli kysyi virnuillen. "Sinun nenäsi näyttää kohta samalta", uhkailin kärttyisenä ja ohitin hänet palaten huoneeseni. "Lähtö on ihan kohta", tämä vain totesi sanoistani välittämättä ja lähti alakertaan. "Jäkäjäkä", mutisin niin hiljaa, ettei tämä kuullut, ja heittelin tavaroita kassiini. Bongasin kadoksissa olleet hanskat sänkyni alta - eivät ne siellä kyllä aikaisemmin olleet, olin tarkistanut - ja nappasin nekin mukaani, ennen kuin poistuin huoneesta. Nyt ei kerennyt miettiä, mitä unohtaisin, koska Kristian kiskoi jo takkia niskaan eteisessä ja huuteli minua jälleen.
Kristian jarrutti tallin pihaan ja naputteli rattia odottaessaan, kun nousin autosta ja otin kassini takapenkiltä. Poika oli soittanut koko matkan musiikkia luvattoman kovalla, ja samalla kun kiitin häntä kyydistä, soin hänelle toruvan mulkaisun. Hän vain virnisti ja kaasutti matkoihinsa. Pudistin päätäni itsekseni ja harpoin kiireesti talliin, jossa muutkin valmennukseen lähtijät hyörivät ja pyörivät hevostensa kimpussa. Saimme ennätysajassa hevoset lastattua ja kaikki tavarat mukaan, ja pian olimmekin tien päällä. Meni jonkin aikaa, ja aloin vajota horrokseen kuten aina automatkoilla, kun Zaida joutui huomauttamaan, että nenästäni valui jälleen verivana. Onneksi olin varautunut. Kaivoin takkini taskusta paperia ja painoin nenääni. "Tämä on tehnyt tätä koko aamun..", huokaisin. Tällä kertaa verenvuoto loppui onneksi miltei heti, paperini hädin tuskin tahriintui. Minua ei edes alkanut huimata. Toivoin, ettei nenäni päättäisi enää jatkaa typerää huomionhakuaan veren avulla, koska valmennuksessa se pahentaisi oloani. Jännitin jo tarpeeksi tätäkin valmennusreissua, vaikka edellinen viime viikonloppuna Hallavassa olikin loppujen lopuksi ollut ihan mukava kokemus. Ylimääräisiä häiriötekijöitä ei kuitenkaan kaivattu, halusin keskittyä täysillä oppimiseen. Pyyhkäisin nenääni vielä muutaman kerran varmuuden vuoksi, mutta kaikki oli kunnossa ja loppumatka sujui jutellen ja korttia pelaten.
Auburniin saavuttiin ajoissa, ja seuraavassa hetkessä olimmekin jo hiekkakentällä lämmittelemässä ratsujamme. Mediumin ryhmä oli lehtispainotteinen, koska lisäkseni sekä Inari että Zaida olivat ratsuineen mukana. Nalle tuntui valmennuksessa mukavan rennolta ja energiseltä, mutta toisin kuin Hallavassa, energisyyttä ei ollut liikaa. Huomasin kuitenkin jännittäväni itse liikaa, ja jo ennen valmennusta sain siitä huomautuksen Ririltä, joka katseli verryttelyä aidan takaa. Yritin rentouttaa itseni satulassa, ja kun oli aika siirtyä maneesiin itse valmennukseen, oloni oli jo parempi - ainakin hetkellisesti. Olin koko aikamme Auburnissa ihaillut salaa paikan ulkoasua. Rahaa oli varmasti palanut, mutta samalla vaikutelma ei ollut pröystäilevä vaan hienostunut ja nätti. Myös maneesi oli komea - valtavan kokoinen mahonkipuinen rakennus, jonka seinillä komeili koristeellisia peilejä. Oletin näyttäväni erityisen typerältä saapuessamme kun tuijottelin silmät suurina ja suu auki ympärilleni, mutta napsautin sitten ilmeeni taas normaaliksi nolostuneena ja keskityin aiheeseen. Valmentajamme Lauri Merikanto odotteli maneesin keskellä esteiden lomassa ja aloimme saman tien hommiin. Vilkaisin vaivihkaa neljättä ratsukkoa, joka oli seuranamme valmennuksessa. Nuori nainen ratsasti nättiä suomenhevostammaa. Hänkään ei tainnut olla Auburnista kotoisin, kuten emme me muutkaan.
Valmennus alkoi vähän sähläten. Ensimmäisellä tehtävällä Nalle teki kyllä kaiken niin hyvin kuin osasi, mutta minä en keskittynyt kunnolla vaan hermoilin, ja sen seurauksena saimme parikin korjaavaa, napakkaa kommenttia valmentajalta. Katsellessani muiden suorituksia heidän vuoroillaan päätin hiljaa mielessäni, että seuraava rata hoidettaisiin paremmin. Hitto vie, olin ollut valmennettavana ennenkin, ei tämä niin kummallista ollut. En tiennyt, mikä hermoissani oli vikana, yleensä onnistuin pitämään ne kurissa. Ehkä vain uusi, elegantti ympäristö ja pätevän mutta ennestään minulle tuntemattoman valmentajan läsnäolo saivat minut sekaisin. Sain kuitenkin pääni sisällä asiat kuntoon, osittain ehkä Lauri Merikannonkin avulla, koska hän selvästi taitoi myös psyykkisen puolen valmentamisen. Valmennuksen edetessä sain häneltä paljon hyviä vinkkejä, kuten varmasti myös muut. Muutamat pätkät sujuivat erityisen hyvin, enkä voinut estää hymyä kasvoillani niiden jälkeen.
Nenäni kuitenkin teki tenän yhden onnistuneen radan jälkeen, jo valmennuksen lopussa. Kuuntelin valmentajan selitystä, kun yhtäkkiä tunsin jotakin lämmintä ylähuulellani. Pyyhkäisin kasvojani ja näin hansikkaani sormella verta. Hitto. Juuri silloin kuulin, että oli meidän vuoromme hypätä. "Anteeksi, voiko joku muu mennä ensin. Nenäni vuotaa verta", sanoin hätäisesti ja kaivelin takkini taskuja. Löysin puhtaan nenäliinan ja painoin sen kiireesti nenälleni pitäen toisella kädellä Nallen aloillaan sivummalla, jotta muut pääsivät suorittamaan rataa. Kiroilin mielessäni varsin komeat litaniat, mutta en sanonut mitään ääneen. Tätä juuri en ollut halunnut, miksi juuri nyt, kun verenvuoto oli jo pysynyt poissa koko muun valmennuksen ajan. Purin huultani ja katselin muiden suorituksia odotellessani, että nenäni suvaitsisi käyttäytyä. Onneksi piakkoin kaikki tuntui olevan kunnossa ja keräsin Nallen ohjat. Merikanto varmisti kohteliaasti, että kaikki oli hyvin, ennen kuin antoi luvan mennä. Kyseessä oli valmennuksen viimeinen rata, ja Nalle hyppäsi puhtaasti vaikka omat ajatukseni askartelivatkin kehää - nenä, älä pliis vuoda nyt enää, jooko.
Taluttaessani Nallen maneesiin huomasin, että siellä oli jo kaksi ratsukkoa. Mer ravaili Dinolla juuri ohitse ja toisessa päässä maneesia Inari istui Danan selässä. Sekaan onneksi mahtui, olihan maneesissa tilaa. Olin saanut luvan treenailla Nallella Tie Tähtiin -kisojen toista osakilpailua varten, ja siinä puuhassa kaksi muutakin taisivat olla. Viime kerralla Hallavassa kouluohjelmamme oli ollut enemmän tai vähemmän epäonnistunut. Nalle oli hukannut keskittymiskykynsä ja minä hermoni, joka oli tietenkin ollut osasyynä siihen, miksi Nallekaan ei ollut ollut ihan vireessä. Olin kuitenkin päättänyt suoritua kotikentällä ensi sunnuntaina paljon paremmin. En tahtonut päätyä toiseksi viimeiseksi uudelleen. Kouluratsastuksen treenaaminen oli jäänyt aika lailla itsenäisen harjoittelun varaan, mutta estepuolella olin kiertänyt kaksikin ulkopuolista valmennusta, Hallavassa ja Auburnissa. Valmennuksista oli jäänyt eväitä mukaan niin paljon, että olin menossa esteradalle sunnuntain aika varmoin fiiliksin - vaikka koskaanhan ei voi tietää, miten menee. Ehkä Nalle päättäisi heittää minut selästä keskellä rataa ja saisimme hylkäyksen.
Jotta sunnuntain koulurata menisi paremmin, me tarvitsisimme todellakin treenausta. Siksipä moikkasin muita ja nousin Nallen selkään. Ohjasin ponin uralle ja aloitin alkuverryttelyt. Kertailin mielessäni asioita, joita tänään pitäisi treenata. Harjoitusraviin pitäisi saada sopiva tempo ja uutta lentoa, ja laukkavoltit kaipaisivat hiomista. Ainakin näin ensi alkuun, muidenkin asioiden treenaamisesta olisi kyllä varmasti hyötyä. Purin huultani mietteliäänä ja vilkaisin sivulleni nähden, kuinka Inari sai Danan liitelemään erittäin nätisti ravissa vastakkaisella pitkällä sivulla. Jos tyttö saisi Danan kulkemaan samalla tavalla sunnuntaina, heillä olisi jo varmaan sijoitus plakkarissa. Käänsin katseeni taas eteenpäin, kokosin ohjia ja herättelin Nallea. Nyt pitäisi treenata ja kunnolla, jotta meidänkin menomme näyttäisi sunnuntaina hyvältä. Nostin harjoitusravin ja yritin samalla tyhjentää pääni kaikista turhista ajatuksista. Viime aikoina pääni oli nimittäin ollut täynnä ylimääräisiä mietteitä, jotka vain häiritsivät - ajatuksia ihmissuhteista ja tallin ulkopuolisista asioista, jotka eivät todellakaan kuuluneet maneesin koulutreenaamisen piiriin. Niiden takia ratsastukseni oli ollut välillä turhankin sekavaa. Ohjasin ajatukseni vain ja ainoastaan täydellisen harjoitusravin hakemiseen ja pakotin Nallenkin keskittymään aiheeseen, vaikka sen olisi tehnyt mieli vähän löysäillä.
Teimme erilaisia harjoituksia ravissa, kiemurauria ja voltteja, ja välillä palautin Nallen käyntiin lepohetkiä varten. Kun lopulta olin peilien avulla tyytyväinen omaan ratsastukseeni ja Nallen liikkeisiin, siirryimme harjoituslaukkaan ja volttien treenaamiseen. Olin turhautua, kun volteista tuli ihan väärän muotoisia - ne olivat kaukana näteistä ympyröistä. Samaan aikaan Inarin ja Danan voltit toisessa päässä maneesia näyttivät kuin harpilla piirretyiltä. Hitsit, nyt ei saanut häiriintyä - tai olla kateellinen - muiden onnistumisista. Palautin Nallen hetkeksi käyntiin, kokosin oman keskittymiseni uudelleen ja ohjasin Nallen taas laukkavoltille. Tällä kertaa se oli enemmän oikean mallinen, ehkä jopa oikean kokoinenkin. Maneesissa oli ollut koko tämän ajan hyvinkin hiljaista, koska kaikki keskittyivät omaan treenaamiseen. Hiljaisuus kuitenkin rikkoutui, kun Inari kysäisi ohimennen, miten sujui. Vaihdoimme muutamia sanoja ja Merkin osallistui keskusteluun. Hänen ja Dinon treeni oli tuntunut menevän ihan hyvin. Inari oli myös tyytyväinen, ja oli syytäkin olla. Mitä minä olin kerennyt näkemään, Dana oli liikkunut ihan todella hyvin. Inari lähti pian keskustelumme jälkeen maneesista, koska he olivat jo harjoitelleet tarpeeksi. Minä jäin hiomaan vielä joitakin liikkeitä, eikä Merkään lähtenyt vielä.
Lopulta olin suhteellisen tyytyväinen siihen, miten asiat sujuivat. Olihan se vaatinut treeniä, ja tunsin hikipisaroita niskassani, kun laskeuduin alas Nallen selästä. Olin kuitenkin varma, että jos saisimme edes vähän tämän suuntaisia liikkeitä näytettyä sunnuntaina, ehkä emme olisi toiseksi viimeisiä. "Hyvin meni", mumisin pieni hymy huulillani Nallelle, joka ei kuitenkaan arvostanut kehujani vaan halusi jo talliin. Lähdimme Mer'in kanssa yhtä aikaa jutellen vähän niitä näitä tulevista kisoista ja treenistä. Tiemme erosivat tallissa, kun Dinon kaviot kopistelivat Mer'in johdattamina yksityisten siipeen ja minä suuntasin Nallen karsinalle. Hoidin ponin huolellisesti ja palautin sen tarhaan, ennen kuin lähdin itsekin kotia kohti.
Tuijotin mitään näkemättä eteeni, nojaten leukaa käsiini ja käsiä polviini. Istuin taukohuoneessa kaappini edustalla. Ympärilläni seuraavaan koululuokkaan valmistautuvat ihmiset etsivät hansikkaitaan, oikoivat kisatakkiensa helmoja ja kiristivät nutturoitaan. Minä en kuitenkaan huomioinut hyörinää mitenkään, ja kun ihmiset vähitellen vähenivät paetessaan kiireisenä hevostensa luo, jäin taukohuoneeseen hetkeksi jopa täysin yksin, mikä oli harvinaista, erityisesti tällaisena päivänä. En kuitenkaan vieläkään havahtunut horroksestani, vaan tuijotin lattiaa muutaman metrin säteellä itsestäni. Käytävältä ulkopuolelta kantautui kavioiden kopinaa ja yksi äkämystynyt hirnahdus jonkun hevosen suusta, mutta sitten lankesi hetkeksi hiljaisuus, joka soi korvissani. Se sai minut havahtumaan, ainakin hikan. Kohottauduin parempaan asentoon, ja vieläkin hiukan hajamielisenä ja unenomaisissa tunnelmissa vedin kisatakin yltäni, laitoin sen kaappiin ja riisuin saappaani. Työnsin nekin kaappiin odottamaan esteluokan alkua ja vedin niiden sijaan jalkaani kuluneet ratsastuskengät. Pyyhkäisin nutturastani irronneen kiharan korvan taakse ja nousin haparoiden seisomaan. Vilkaisin peilikuvaani puhelimen näytöltä - minun pitäisi ryhdistäytyä.
Syy erittäin matalalla leijailevaan mielentilaani oli äskeinen koulurata, jonka olin suorittanut Nallen kanssa. Olimme olleet vuorossa miltei viimeisinä, ja hetki sitten, juuri ennen kuin olin saapunut taukohuoneeseen, oli pidetty luokan palkintojenjako. Inari ja Zaida olivat molemmat napanneet sijoitukset, enkä tiennyt missä iloisen oloiset tytöt olivat tällä hetkellä. Olin toki iloinen kaksikon puolesta, mutta koska oma suoritukseni oli ollut jotakin aivan muuta, tyytymättömyys ja turhautuminen peittivät ilon heittämällä alleen. Minä ja Nalle olimme sijoittuneet kolmanneksi viimeisiksi. Tavoitteeni oli ollut suoriutua paremmin kuin Hallavan osakilpailussa - ja jos oltiin tarkkoja, olinhan minä suoriutunut paremmin. Nousu toiseksi viimeisistä kolmanneksi viimeisiksi oli todellinen voitto, eikö? Juhlimisen arvoinen. Olin harjoitellut kouluratsastusta kovasti ensimmäisen osakilpailun jälkeen, mutta se, että suoriuduimme taas radalla heikosti, sai itsevarmuuteni kouluratsastuksen suhteen putoamaan aikaisempaakin matalammalle. Tuntui, etten jaksaisi enää edes yrittää ensi osakilpailua varten.
Taukohuoneen ovi avautui ja sisään saapui ratsastajia useampikin. Tervehdin tuttuja vaimeasti ja poistuin samalla ovenavauksella ulos. Suuntasin ulos tallista, mutta sen sijaan, että olisin jatkanut matkaa maneesille katsomaan seuraavaa luokkaa tai hakemaan ruokaa kanttiinista, suuntasin poispäin, tallialueen laitamille. Halusin tuulettaa mieltäni ja ajatuksiani rauhassa, ilman uteliaita katseita. Vapautin hajamielisesti hiukseni nutturalta, jolla ne olivat olleet koululuokan ajan, ja ravistelin hiukset normaaliin asentoon - jolloin tuttuun tapaan muutama itsepäinen kihara valahti otsalle. Potkiskelin kiviä kengänkärjelläni ja yritin keskittää ajatukseni kaikkeen muuhun, kuin epäonnistuneeseen koulurataan. Olin keskittynyt tutkimaan kauempana vilahtelevaa oravaa, kun puhelimeni soi. "Niin?" nostin puhelimen korvalleni nähtyäni näytöllä isoveljeni Kristianin nimen. "Minne sinä katosit? Isä ja minä etsimme sinua kaikkialta?" Perheenjäseneni olivat - yllättävä kyllä - vaivautuneet paikalle katsomaan kilpailuja. Olin kokonaan unohtanut, että heidätkin olisi voinut tavata tässä välissä. Olin vain hoitanut Nallen ja pyörinyt sen jälkeen pahassa olossani yrittäen paeta kaikkia sosiaalisia kontakteja. "Piti saada vähän raitista ilmaa", totesin puhelimeen. "Ihan kuin löytäisit sitä jostakin tallilta. Tukehdun hevosenhajuun", isoveljen ääni kuului takaisin. Naurahdin hiljaa ja avasin sitten suuni: "Tulen takaisin ihan kohta, nähdäänkö Tunturikonissa? Lounas voisi tehdä hyvää", ehdotin. "Oookei", Kristian myöntyi ja sulki puhelun.
Hetken kuluttua löysin itseni kanttiinista, jossa olimme ostaneet hengettärenä toimivalta Inarilta ruokaa ja asettuneet yhden pöydän ääreen. Sekä isä että Kristian yrittivät piristää minua käyttäytymällä tavallistakin typerämmin. He eivät oikein sopeutuneet hevosmaailman keskelle, mutta mitäpä se haittasi. Lopulta perheenjäseneni saivatkin houkuteltua hymyn kasvoilleni. Ehkäpä se kisarata ei ollut niin paha asia, ei aina voinut onnistua. Sain sysättyä pahan olon mörköni siis hetkeksi piiloon, ja myöhemmin hyvin onnistuva esterata, keltainen ruusuke ja tallikavereideni seura saivat mörön pysymään piilossaan vielä pidempään. Asenteeni epäonnistunutta koulurataa kohtaan oli siis lopulta ennemminkin kriittinen kuin järkyttyneen tyytymätön. Tiesin, että saisin taistella löytääkseni kouluratsastusmotivaationi, koska sekin oli piiloutunut pahan olon kanssa jonnekin, mutta toivottavasti se tulisi vielä esiin - ja ihan yksin, ilman mörkötoveriaan.
Vilkaisin ulos maneesin ikkunoista. Ulkona paistoi aurinko, mutta sen luoma kuva hyvästä säästä oli pelkkä illuusio. Tiesin sen, koska pyöräillessäni tallille vastatuuli oli yrittänyt kiskoa minut pois tieltä. Pyyhkäisin hiuksia pois kasvoiltani ja kokosin ohjat paremmin käsiini samalla kun käänsin katseeni taas oikeaan suuntaan. Itsenäinen verryttely oli juuri päättynyt, ja valmennus oli alkamaisillaan. Olin vihdoin ilmoittautunut kouluvalmennukseen, joka pidettiin meillä kotona, Lahtovaarassa - eipähän ollut isälläkään mitään sanomista siitä, että ramppasin ympäri maata kiertämässä kaikenmaailman kissanristiäisiä. Olin kaivannut kouluvalmennusta enemmän kuin mitään muuta viime aikoina. Surkeat suoritukset aikaisemmissa osakilpailuissa olivat leijuneet pääni päällä kuin mustat pilvet, ja halusin kovasti parantaa seuraavaan kisaan. Toisaalta motivaationi ei ollut ihan haluni mukainen, koska välillä minun teki mieli vain heittää hanskat tiskiin.
Palautin ajatukseni maan pinnalle samaan aikaan, kun valmennusta pitävä Karo alkoi ohjeistaa ensimmäistä tehtävää. Tänään oli tarkoituksensa treenata ympyrätyöskentelyä, joka sopi minulle kyllä aivan mainiosti. Minä ja Nalle kaipasimme niissä treeniä, mutta niin me taisimme kaivata treeniä ihan kaikissa asioissa. Minun pitäisi myös saada tsempattua mielentilani oikeaan kuntoon, koska sen kanssa tuntui välillä olevan eniten ongelmia. Hermoilin, keskityin vääriin asioihin ja säädin jotakin turhaa, jolloin kisasuoritukset painuivat päin prinkkalaa. Olinhan minä enemmän esteratsastaja, sen olin huomannut, mutta en antaisi koulupuolen unohtua tällä tavoin. Kannustin Nallen ensimmäisen tehtävän pariin käynnissä ja vilkaisin samalla muita tilassa olevia ratsukoita. Tällä kertaa porukan puolesta ei tarvinnut hermoilla, kukaan outo, tuntematon tai ulkopuolinen ei osallistunut helppo been valmennukseen, joten ylimääräisiä silmiä ei ollut. Inari, Zaida ja Tessa olivat kaikki tuttuja. Keskityin taivuttamaan Nallen kauniisti ympyrälle, ja vaikka minusta tuntui, että ympyrä oli ympyrä ja kaikki oli kunnossa, sain Karolta saman tien kommenttia käsieni asennosta.
Valmennuksen aikana Karo ei todellakaan antanut mahdollisuutta ajatuksilleni seilata muihin asioihin. Hänen napakat otteensa pitivät minut keskittyneenä, ja yritin imeä jokaisen rakentavan kommentin itseeni kuin pesusieni, jotta muistaisin asiat myöhemminkin. Olin niin keskittynyt, että kun valmennus lopulta oli ohitse, minusta tuntui että olisin herännyt jostain unesta. Olin onnistunut pitämään myös Nallen hyvin keskittyneenä, se ansaitsisi jotakin palkinnoksi tämän jälkeen. Karokin oli kehaissut hyvää keskittymistämme, vaikka hän oli myös saanut korjailla virheitämme tämän tästä. No, kommentteja tänne olinkin tullut hakemaan, oli pakko oppia, mikä oli pielessä, jotta voisi korjata asian ja onnistua paremmin. Taputtelin Nallen kaulaa samalla, kun otimme loppukäynnit. Ympyrät tuntuivat pyörivän mielessäni vielä sittenkin, kun olin hoitamassa Nallea ja palauttanut sen tarhaansa. Pitäisi itsekin joutua kotiin, rentoutua ja tehdä jotakin kivaa. Välillä olisi hyvä saada mieli pois ratsastuksesta ja tulevista koitoksista.
Hopiavuoressa puhaltava tuuli teki säästä paljon epämukavamman, kuin mitä se olisi ollut ilman. Sää oli kaunis, aurinko paistoi ja linnut lauleskelivat lähialueiden puissa. Ilma oli lämpimämpi kuin Lapissa oli koskaan tähän mennessä vielä ollut, varmaan reippaasti yli kymmenen astetta. Olin pukeutunut siihen nähden liian lämpimään takkiin, minkä huomasin kun olin viettänyt kisapaikalla jonkin aikaa, mutta toisaalta se toppasi tuulen aika hyvin. Olin joutunut uusimaan kisanutturani jo kaksi kertaa, koska tuuli kiskoi itsepäisiä kiharoitani irralleen, eikä elegantista nutturasta ollut muutenkaan toivoa kun hius oli niin kihara kuin oli. Kun suorahiuksisten nutturat olivat tyylileltyjä ja sileitä, minun nutturani oli aina vähän kuhmurainen ja maalaismainen. Mutta samapa se, minulla oli suurempiakin huolenaiheita kuin yksi nuttura, nimittäin edessä olisi ihan kohta koulurata, jonka olisi parempi mennä tällä kertaa paremmin kuin viime kerroilla. En todellakaan halunnut olla enää häntäsijojen kuningatar, ja kaipa Nallellekin kelpaisi ruusuke suitsiin myös koululuokkien puolelta. En kuitenkaan odottanut liikoja - luokka oli täynnä hyviä ratsastajia ja hyviä ratsuja, mukaan lukien omat lehtisläiset toverini, Zaida, Inari sekä Tessa. Minulta ja Nallelta vaadittaisiin huippusuoritusta heidän voittamisekseen, samoin kuin muiden osallistujien.
Itsetuntoni kouluratsastuksen suhteen oli hävyttömän matalalla edellisten osakilpailujen jälkeen, ja minusta tuntui että kaikki tiesivät sen. Tallitoverini olivat tsempanneet minua vähän väliä, jos koululuokat olivat tulleet puheeksi, ja olin toki siitä kiitollinen - oli hyvä tietää että tukena oli ystäviä. Silti minua vähän nolotti, miten kaikki oli tähän mennessä sujunut. Jos Hopiavuorenkin koululuokka menisi penkin alle, julistaisin avoimin mielin, ettei minusta taitaisi koskaan tulla kouluratsastajaa. Ei sillä, että olisin halunnut, mutta ainahan saattoi toivoa olevansa hyvä usemassakin lajissa kuin yhdessä. Juuri nyt edessä oli koulurata, sillä luokka oli alkanut ja odottelin hermoillen omaa vuoroani. Olin juuri varustanut Nallen verryttelyä varten, ja olin huomannut kauhukseni, että käteni tärisivät jännityksestä. Hermoni olivat tavallistakin pahemmin hukassa, ja pelkäsin toden teolla, että se vaikuttaisi negatiivisesti suoritukseeni. Hitto vie, hermoni olivat olleet viime aikoina suurin este hyvän työskentelyn reitillä. En tiennyt, mitä kikkoja pitäisi opetella, jotta saisin tavallisen, arjesta tutun tyyneyteni takaisin. Olivathan Tie Tähtiin -kisat minulle toki ensimmäiset, mutta ei kai minun tarvitsisi tukehtua jännitykseen sen takia? Purin huultani maistaen veren suussani, kun suuntasin kohti maneesia verryttelyä varten. Perhoset leijailivat mahassani - tai pikemminkin siellä jylistivät norsut, jotka yrittivät puhkoa reittinsä ulos.
Matkalla kohtasin Mer'in, jonka luokka oli vasta minun jälkeeni, koska hän kilpaili Helppo A:ssa. "Hei", tervehdin ja huomasin, kuinka pingottunut oma ääneni oli. Poika kohotti kulmiaan. Hän oli tainnut huomata ääneni oudon vivahteen, ja kääntyi kantapäillään niin, että kulki samaan suuntaan kanssani. "Hermostuttaako?" hän kysyi ääni tasaisen ilmeettömänä. Vilkaisin minua rutkasti vanhempaa ratsastajaa kulmat kurtussa. Tulin hänen kanssaan yllättävän hyvin toimeen, sillä Mer oli todellisuudessa sangen etäinen ja vaikeasti lähestyttävä persoona. Ehkä hän oli kuitenkin jo lämmennyt minulle, koska olimme viettäneet aika paljon aikaa yhdessä, ihan vahingossakin. Mer'in jäätävän kuoren alla oli oikeasti ihan mukava henkilö, sen esiin tuleminen vaati vain hiukan suostuttelua - ja ennen kaikkea aikaa. "Hermostuttaa ja jännittää niin paljon, että haluaisin vain vajota maan alle ja kadota", mutisin ja vilkaisin Nallea, joka selvästi aisti hermostuneisuuteni ja miltei tanssahteli vierelläni eteenpäin. "Edelliset kouluradat olivat niin heikkoja, että tämäkin varmaan tulee olemaan... Mutta haluaisin niin paljon onnistua, enemmän kuin mitään muuta pitkään aikaan. Hermoni ovat kuitenkin niin riekaleina että unohdan radan ihan kohta ja varmaan kuolen, oikeasti", hölpötin ennen kuin Mer kerkesi sanoa mitään. Hölpöttäminen ei ollut minulle tavallista - olin enemmän hiljainen, mutta ilmeisesti jännitys sai tämänkin aikaan. "Hei, et sinä kuole, kaikki tulee menemään hyvin. Olet vain hukannut itseluottamuksesi", Mer sanoi vilkaisten minua. Kohtasin hänen tummien silmiensä katseen vilkaistessani häntä samaan aikaan. Mer joutui katsomaan alas, minä ylös - poika oli ihan hemmetin pitkä, ainakin minuun verrattuna. "Ai olen vai? Kappas kun en huomannutkaan", tuhahdin myrtyneenä.
Saavuimme juuri silloin maneesille, jossa verryttely oli määrä suorittaa. Minä tarkistin satulavyön ja säädin jalustimia, kun samalla Mer puhui. Hän oli yleensä sangen hiljainen samalla tavalla kuin minä, mutta tuntui ottaneen minun tsemppaamiseni henkilökohtaiseksi tehtäväkseen, joka täytyi saada suoritettua. Kun nousin Nallen selkään ja ohjasin sen uralle muiden ratsastajien joukkoon, hän käveli vieressäni vakuutellen, että kunhan vain keskittyisin omaan ratsastastukseen ja unohtaisin, että paikalla oli yleisöä katselemassa ja tuomareita arvioimassa, kaikki menisi hyvin. Hän pakotti minut kertaamaan koulurataa ääneen, jotta vakuutuin siitä, että muistin sen, antoi viime hetken vinkkejä ja ohjasi huomioni pois aikaisemmista huonoista kouluradoista. Hän teki kaiken sen yllättävän hyvin - en ollut olettanut, että pojan sisimmästä löytyisi niinkin helposti jokin tsemppaava vaihde. Mer kuitenkin onnistui, sillä kun hän joutui poistumaan kun vaihdoin käynnistä raviin, aivoni olivat lipuneet lähemmäs keskittynyttä ja tyyntä tilaa. Nalle oli ollut jännittynyt koko ajan, mutta kun minä onnistuin ainakin hetkellisesti rentoutumaan, myös poni allani rentoutui ja oli oikein kuuliainen. Kun jätin maneesin ja suuntasin pihan yli kohti kenttää, koska vuoroni oli juuri alkamaisillaan, Mer lähti seurakseni ja toivotti onnea, kun ravasin kentälle suoritustani varten. Suorittaessani alkutervehdystä näin sivusilmällä pojan asettuvan katsomoon. Päätin tarjota hänelle kahvit suoritukseni jälkeen, koska hän oli tsempannut minut rauhallisempaan mielentilaan.
Jäseniäni jomotti, koska olin istuskellut turhankin oudossa asennossa katsellessani koululuokkia. Oma luokkani oli loppunut jo aikoja sitten, ja olin Nallen hoitamisen jälkeen jäänyt katselemaan seuraavia koululuokkia. Helppo A:ssa oli varmaan tuplasti osallistujia verrattuna oman tasoni luokkaan, ja mukana oli useampikin lehtisläinen, joille pidin peukkuja pystyssä aina kun heidän vuoronsa tuli. Vaativa B:nkin luokassa kilpaili lehtisläisiä, mutta kun luokka oli puolessa välissä, koulukuviot tuntuivat täyttäneen aivoni kokonaan. Siksi päätin lähteä etsimään seuraa ja vaihtaa maisemaa hetkeksi. Kun olin poistunut kentän lähistöltä ja suuntasin kohti Lehtiksen hevosrekkoja parkkipaikalla, puhelimeni soi takkini taskussa. Kaivoin sen esiin ja huomasin näytöllä Kristianin nimen. "Mitä nyt?" huokaisin nostaessani puhelimen korvalleni. "Enkö saisi soittaa ja toivottaa onnea luokkiisi?" isoveljen ääni kuului. "Toinen luokistani meni jo", tuhahdin huvittuneena. "Ai sori. No miten meni?" tämä sanoi myös nauraen. Selitin nopeasti tulokset ja miten luokka oli mennyt, ja kerroin, että jonkin ajan päästä oli esteluokan vuoro. "Ajattelitko taas olla viides?" "Ei sitä vielä tiedä.. mutta kyllä minulle jokin eri värinenkin ruusuke kelpaisi", totesin hymyillen. "Onko sillä jotain väliä? Sillä värillä siis?" Kristian kysyi ja kuulin hänen säheltävän jotakin puhelun taustalla. "Totta kai sillä on! Sinivalkoinen on ensimmäinen, sininen toinen...", aloin selittää, mutta Kristian keskeytti minut. "Joojoojoo, en minä niin heppahöperö ole että jaksaisin nuo painaa mieleen." Pyöräytin silmiäni, mutta eihän veljeni sitä nähnyt. "Typerys." "Kiitos samoin. No, onnea siihen estehyppelyyn, älä putoa. Moikka!"
Kun puhelu päättyi, sulloin puhelimen taskuuni ja jatkoin matkaani päätäni pudistellen. Kristian oli viime aikoina osoittanut yllättävän paljon kiinnostusta hevosharrastustani kohtaan. Mitähän hänellä oli mielessään? Varmasti jotakin, veljeni tuntien hän saattoi punoa jotakin omituisia, kaukaahaettuja ja kieroja juonia. Pitäisipä ottaa selvää, kun Tie Tähtiin olisi ohitse. Löysin tallitoverini ja jäin vaihtamaan fiiliksiä koululuokista. Kävimme porukalla haukkaamassa syötävää tuvan puolella ja autoin muutamaa ratsukkoa nappaamaan kisapotretteja instagramin täyttämistä varten. Lopulta oli aika kiiruhtaa aloittelemaan valmistelut koskien esteluokkaa, jota varten piti ensin käydä tutustumassa rataan. Mukaan tulivat kaikki samalla tasolla kisaavat, ja Ririkin lähti mukaan tueksi ja keskustelemaan reittivalinnoista. Mukana oli myös Zaidan siskopuoli, Inka, joka tuntui tutustuvan kaikkiin salamannopeasti. Ehkä se oli vain hyvä asia - tyttö onnistui pitämään ilmapiirin hilpeänä, ja kaikkien stressi ja jännitys tuntui lieventyvän. Kun rata oli selvillä ja askeleita laskettu esteiden välillä, suuntasin valmistelemaan Nallen verryttelyä varten. Oloni oli paljon varmempi esteluokan suhteen, kuin se oli ollut koululuokan suhteen. Tietenkin minua hermostutti, halusin pitää hyvien suoritusten putken yllä, mutta koskaan ei voisi tietää, mitä tapahtuisi. Tiesin kuitenkin, että Nalle oli varma hyppääjä, ja minullakin oli enemmän kokemusta esteiden ylittämisestä kuin kouluratojen hinkkaamisesta. Ehkäpä me suoriutuisimme kelvollisesti.
Kapusin Nallen selkään maneesissa ja aloin verrytellä sitä esteitä varten. Nalle tuntui olevan edelleen hyvin kuulolla, ja energiaakin sillä onneksi piisasi, vaikka yksi luokka olikin jo takana. Vilkuilin muita ratsukoita maneesissa. Tunnistin monet edellisistä osakilpailuista, koska vastustajat eivät juuri vaihtuneet näissä karkeloissa. Luokkamme oli täynnä hyviä ratsastajia, joten sijoitusten nappaaminen ei todellakaan ollut mikään helppo nakki. Eihän se koskaan ollut. Korjasin asentoani Nallen selässä ja ohjasin sen muutamalla rauhoittavalle voltille, ennen kuin hyppäsin yhden verryttelyesteen yli. Nalle tuntui odottavan rataa, sillä se oli vähän turhankin vauhdikkaalla tuulella. Pidättelin sitä ja keskityin löytämään sen hyvän yhteyden välillämme, joka oli mahdollistanut aikaisempien osakilpailujen hyvät suoritukset. Yhteistyömme oli toiminut, vaikka loppujen lopuksi en ollut saanut hoitaa upeaa hoitoponiani kovinkaan kauan vielä, vain viime syksystä saakka. Toisaalta Tie Tähtiin -taipaleemme oli mahdollistanut sen, että olin saanut viettää enemmän aikaa Nallen kanssa, joten side välillämme oli vahvistunut. Kunnia kuului myös osittain Rirille, kun tallinomistaja oli antanut meidän osallistua kisoihin. Onneksi. Vaikka kouluratojen kanssa oli ollut ongelmia, ja valmennusten ja kisojen perässä sai ravata ympäri maata, oli kokemus kaiken sen vaivan arvoinen.
Esteratakin oli ohitse - vihdoin ja viimein tämäkin osakilpailu oli osaltamme paketissa. Kotimatkaa sai tosin vielä odotella, koska jäljellä olevissa luokissa oli lehtisläisiä, jotka odottelivat vuoroaan päästä näyttämään, mistä heidät oli tehty. Tulokset eivät olleet vielä selvillä, mutta olin tyytyväinen suoritukseemme - ihan sama, mikä lopullinen sijoitus tulisi olemaan. Nalle oli ollut paremmin kuulolla kuin pitkään aikaan, ja sitä oli ollut helppo ratsastaa. Radalla oli ollut vaikea tehdä reittivalintoja, jotka nopeuttaisivat tai muuten edistäisivät rataa - olimme puhuneet asiasta rataa kävellessämmekin, ja Zaidakin oli varoittanut siitä. Nyt rata oli kuitenkin takana, ja Nallekin tuntui kaipaavan palkintoa ahkerasta työskentelystä. Palasin sen kanssa hevosrekalle ja aloin riisua ponin varusteita hyräillen hiljaa itsekseni. Pian pääsisin kotiin lepäilemään, ennen kuin olisi aika alkaa miettiä finaalia. Hui, siitä tulisi jännittävää. Edessä olisi jälleen reissu Hallavaan, jonka maisemat olivat jo tosin tuttuja aikaisemman osakilpailun sekä valmennusmatkan takia. Sitä varten pitäisi vielä ottaa loppurutistus treenaamisen suhteen. Kouluradan kiemurat pitäisi saada juurtumaan selkärankaan saakka, esteillä tekniikka kaipasi aina hiomista ja ylipäätänsä yhteistyöni Nallen kanssa pitäisi hioa huippuunsa. Odotin finaalia ihan hyvin fiiliksin. Sen jälkeen tämän kevään suurin kisaurakka olisi ohitse, eikä tarvitsisi enää hetkeen huolehtia, olivatko ympyrät täydellisiä ja löytyikö harjoitusravissa sopiva tempo. Esteiden oikeaa järjestystäkään taikka sopivaa reittiä muurin ja pystyn välillä ei tarvitsisi miettiä hetkeen. Uusia kisoja ja uusia koetuksia oli varmasti edessä, mutta pieni kisatauko ei varmaan haittaisi ketään.
Sitä paitsi edessä olisi kesä - uittamista, maastolenkkejä auringonpaahteessa, ilta-auringon lämpimiä säteitä laitumella, kesäisiä, virkistäviä vesisateita.. edessä olisi mahtava kesä hoitoponini kanssa. Ensimmäinen kesä yhdessä, muttei toivottavasti viimeinen. "Moi Dee, miten meni?" Käännyin ympäri ja näin Julien, joka oli saapunut paikalle ja palauttanut minut maanpinnalle kesäisistä pilvilinnoistani. "Ai moi Julie", tervehdin ja soin punapäälle hymyn. "Ihan hyvin kai, sijoituksia odotellessa", totesin hartioitani kohauttaen ja harjailin reippaasti Nallen karvaa. "Mites teillä meni?" kysäisin vastavuoroisesti vilkaisten Julieta, joka selvitteli sormillaan hiuksiaan. Julie kertoili hänen ja Reiskan kisasuorituksista niin este- kuin kouluradallakin, ja jäimmekin joksikin aikaa puimaan kaikkea Hopiavuoren kisoista samalla, kun hoidin Nallen kuntoon kotimatkaa varten. Kun Nalle oli valmis ja tyytyväinen oloonsa, lähdimme yhdessä kohti kenttää katsomaan viimeisten esteluokkien suorituksia, jonka jälkeen tämäkin osakilpailu olisi paketissa. Nyhdin hiukseni auki nutturalta, jota olin saanut uusia päivän mittaan vähän turhankin monta kertaa. Kiharani pompahtivat sekaiseksi pörröksi pääni ympärille kuin kapinallisina ja tyytymättöminä siitä, että ne olivat joutuneet olemaan koko päivän mytyllä. Loppupäivä kisoissa hurahtikin ohi yllättävän nopeasti, ja oli aika suunnata kotimatkalle. Tiesin jo nyt, että tulisin nukkumaan suuren osan matkasta. Kisat vaativat aina veronsa, ja jäseniäni ja silmiäni väsytti. Kunhan vain pääsisin kotiin ja saisin lösähtää sänkyyn viileiden lakanoiden väliin.. oi sitä autuutta. Ehkä näkisin unia tulevasta hevoskesästä.
Pyöräilymatka tallille oli ollut tavallista työläämpi - vastatuuli oli yrittänyt pysäyttää etenemiseni, ja välillä ikävät tuulenpuuskat olivat kirjaimellisesti saaneet pyöräni heittelehtimään reitillään. Siksi olin joutunut näkemään enemmän vaivaa päästäkseni eteenpäin, ja sen seurauksena minulla oli aika kuuma, kun jarrutin Lehtovaaran pihaan ja jätin pyöräni odottelemaan paluumatkaa sivummalle. Riisuin takkini samalla, kun raahauduin lähimmästä ovesta sisään ja kävin viemässä kassini taukotuvan kaappiin. Taukotupa oli hyvin hiljainen - olin nimittäin saapunut paikalle jo aamutuimaan, eikä paikalla ollut juuri ketään. Hyräillen vaimeasti itsekseni lähdin hakemaan Nallea tarhasta, jossa se oli kerennyt jo muutaman tunnin nautiskella raikkaasta ulkoilmasta. Sää oli puolipilvinen, mutta navakka tuuli viilensi sitä roimasti. Tuuli puhalsi hupparini läpi viilentäen vauhdikkaan pyöräilyn aiheuttamaa kuumuutta. Nalle näytti kummastuneelta nähdessään minut aikaisemmin kuin normaalisti, mutta olihan nyt lauantai - saatoin saapua paikalle aiemmin, kun koulujutuista ei tarvinnut huolehtia. Nallea ei oltu tänään määrätty millekään tunnille, jonka vuoksi saisin treenata sillä Tie Tähtiin -finaalia varten, joka kolkutti edessä jo vain viikon kuluttua. Piti siis vielä treenata, kun kerkesi, ja hioa jokainen koululiike ja esteelle lähestyminen huippukuntoon.
Suuntasin Nallen kanssa maneesiin, kun olin saanut ruunan vaalean karvan puhtaaksi ja varusteet sen selkään. Suuri tila oli täysin tyhjä, kun tunnit eivät olleet vielä alkaneet, ja Nalle oletti sen tarkoittavan, että se saisi rallitella kunnolla, kun muita ei tarvinnut varoa. Poni steppaili innoissaan ja yritti lähteä liikkeelle jo silloin, kun olin nousemassa sen selkään. Toppuuttelin Nallea ja pakotin sen odottamaan, että olin päässyt selkään ja ottanut ohjat kirjaimellisesti omiin käsiini. Ohjasin sen uralle ja aloitin alkuverryttelyt. Sain varmaan toistakymmentä kertaa vain joidenkin minuuttien aikana komentaa Nallea olemaan kunnolla - se käyttäytyi tavattoman kurittomasti, varsinkin siihen verrattuna, että yleensä se oli suhteellisen helppo käsitellä. Yritin pitää itse oman mieleni tyynenä ja keskittyneenä, mutta ponin jatkuva vikurointi ei tehnyt siitä erityisen helppoa. Verryttelyjen jälkeen ja varsinaisen treenaamisen aikana Nalle sopeutui hetkeksi siihen ajatukseen, että minä olin pomo ja määräsin, mihin suuntaan voltti tehtäisiin ja mikä väli kuljettaisiin nätissä harjoitusravissa ilman turhia venkoiluja. Loppua kohden Nalle tuntui kuitenkin kyllästyvän, ja aloin vähitellen turhautua sen temppuiluun. Varoin purkamasta sitä ratsuuni - se ei koskaan ollut hyvä idea. Sen sijaan harjoittelin koulukiemuroiden lisäksi hermojen kurissa pitämistä, vaikka lopulta päädyinkin viimeistelemään treenin hiukan odotettua aikaisemmin.
Kun palasin Nallen kanssa tallia kohti, vastaan tuli pari ratsukkoa matkalla maneesiin, joka oli nyt täysin vapaa heidän käyttöönsä. Tytöt olivat kumpikin täysin minulle tuntemattomia, joten en juuri kiinnittänyt heihin huomiota. Kun pääsin tallin oville, vastaan tuli kolmaskin tuntematon - pitkä, ruskeatukkainen poika, joka näytti hiukan eksyneeltä. Siirryin Nallen kanssa sivuun päästääkseni pojan ohi, mutta tämä pysähtyikin vierelleni. "Anteeksi, osaisitko sanoa, minne sisareni meni? Minun pitäisi mennä katsomaan hänen ratsastustaan" hän kysyi iskostaen erikoisten kirkkaansinisten silmiensä katseen minuun. "Sisaresi?" kohotin kulmiani ilmaisten, ettei kyseinen ilmaus auttanut minua paljonkaan eteenpäin. "Ähh.. kerro nyt vain äkkiä missä täällä on joku ihme maneesi", poika sanoi, yhtäkkiä ärtyneeseen, töykeään sävyyn. Kurtistin kulmiani hiukan loukkaantuneena, mutta ohjeistin hänet oikeaan suuntaan ja jatkoin kiireesti matkaani. Poika ei kiittänyt, vaan harppoi matkoihinsa ärtynein, nykivin liikkein. Vilkaisin hänen peräänsä tyytymättömänä pojan käytökseen. Hän omasi nähtävästi hyvin oudon persoonallisuuden - ensin kohtelias, sekunnissa töykeä ja välinpitämättömän kylmä. Poika ei myöskään selvästi ollut hevosihmisiä - hän oli pukeutunut farkkuihin ja harmaaseen huppariin. Toinen vastaantulevista ratsukoista oli varmaan ollut hänen sisarensa. Pyh, sen kun menisi katsomaan tämän ratsastusta, ehkä hän saisi sielläkin lisää vahinkoa aikaan olemalla äärettömän epäkohtelias idiootti. Käänsin katseeni oikeaan suuntaan ja ravistin päätäni niin, että kiharat poukkoilivat kasvojeni ympärillä. Typerys mikä typerys, toivottavasti en koskaan törmäisi häneen uudelleen.
En tiedä, miksi pojan kohtaaminen otti minua niin paljon päähän, koska kyseessä oli vain nopea kohtaaminen. Ehkä lievä turhautumiseni hiukan epäonnistuneesta treenistä kalvoi mieltäni niin, että se voimisti tuollaisetkin mitättömät pikkuasiat. Hoidin Nallen rivakasti kuntoon ja palautin sen tarhaan, missä se käyttäytyi täysin yhtä energisesti kuin ennen ratsastustakin. Koulukiemurat eivät olleet juuri sen virkeyttä vähentäneet. Jäin nojailemaan hetkeksi aitaan, ennen kuin palasin talliin. Aikomukseni oli ollut jäädä pidemmäksikin aikaa, ehkä putsailemaan karsinoita tai auttelemaan muuten, mutta koska päätäni alkoi yhtäkkiä särkeä eikä oloni ollut erityisen hyvä, päätinkin lähteä pyöräilemään kotiin. Ja tietenkin tuulen suunta oli kääntynyt ratsastukseni aikana - edessä oli jälleen vastatuulinen