Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
10.5.2020 #Nalle #TieTähtiin2020 Mukana Zaida ja Edna 14. Aihe toiselta ihmiseltä
Aihe: Karvainen jänishirviö Antaja: pikkuveli
Hirviömäinen äitienpäivä
Olin saapunut tallille varhain ja uurastanut karsinoiden siivoamisen parissa vaikka kuinka kauan muutaman muun tallilaisen kanssa. Kunhan hevoset saapuisivat sisään illalla, niitä odottaisivat putipuhtaat karsinat. Lisäksi olimme järkänneet varustehuonetta, joka pyrki aina ajan kuluessa muuttumaan siististä ennemminkin hallitsemattomaksi kaaokseksi. Huolimattomat tuntilaiset tuppasivat laittamaan tavaroita vääriin paikkoihin, ja ehkä jotkut tunnollisetkin hoitajat olivat joskus niin kiireisiä, ettei varustehuoneen siisteys ollut ykkösprioriteetti. Kun varustehuonekin oli tiptop, suuntasin taukohuoneeseen haukotellen. Oli sunnuntai, mutta olin silti herännyt varhain, ja nyt kehoni muistutti, että muutama lisätunti unta olisi voinut tehdä terää. Olin katsonut Netflixiä koko eilisillan - aina aamuyöhön saakka. Sunnuntaina tallilla oli hiljaista - erityisesti siitä syystä, että oli äitienpäivä. Vain meitä hoitajia pyöri paikalla auttelemassa tallitöissä. Nallellakin oli vapaapäivä, joten olin itsekin saapunut vain auttelemaan. Säällä tätä sunnuntaita ei kyllä oltu siunattu - tullessani oli satanut lunta, ja edelleenkin ikkunoiden takana maahan lotisi räntää, joka ei kertynyt lumeksi vaan suli saman tien pois ja teki maasta ainoastaan märän.
Samaan aikaan taukohuoneeseen tulleet Zaida sekä vielä suhteellisen uusi tuttavuus, Donnan hoitaja Edna, istuutuivat pöydän ääreen. Edna kyseli Tie Tähtiin -kisojen kuulumisia, ja minäkin osallistuin keskusteluun rojahdettuani tummanvihreälle sohvalle. Kerroin lyhyesti viime osakilpailun yhdeksännestä sijasta, jonka olin napannut tuplana molemmista luokista. "Toivottavasti saataisiin sijoitus finaalista, se olisi mahtavaa", mumahdin ja nojauduin paremmin sohvan selkänojaa vasten. Zaida alkoi kertoa esteluokasta napatusta voitostaan ja koululuokan kolmannesta sijasta. Olin kuullut tarinan jo, ja Zaidan miellyttävä ääni sai minut vain uneliaammaksi, vaikka hänen sävynsä olikin iloinen eikä unettava, eikä tarinakaan missään nimessä ollut tylsä. Suljin silmäni, ja ennen kuin kerkesin huomata, olin vajonnut kevyeen uneen sohvannurkkaan.
"Seuraavana vuorossa: Deeann Roberts ja Silent Eternity!" Ravasin Nallen selässä esteradalle, jota ympäröivät valtaisat, korkeat katsomot. Ne olivat täynnä jotenkin oudon tummiin pukeutuneita, hiukan uhkaavan oloisia hahmoja, joilla ei ollut selkeitä kasvoja. Esteet olivat ainakin viisikymmentä senttiä korkeammat, kuin ne, mitä yleensä hyppäsin Nallen kanssa. Jostakin syystä en kuitenkaan kyseenalaistanut mitään oudoista asioista, vaan valmistauduin suorittamaan radan, jonka tiesin jostakin syystä olevan osa Tie Tähtiin -kisoja siitä huolimatta, ettei ympäristö ollut tuttu. Kun lähtömerkki annettiin, ohjasin Nallen kohti ensimmäistä estettä, korkeaa pystyä. Huomasin kuitenkin samaan aikaan, että kentän vastakkaisessa päädyssä avattiin portti, jota en ollut ensin huomannut. Sieltä laukkasi esiin ainakin viisi mustaa ratsukkoa kookkailla hevosilla. Kummastelin heidän läsnäoloaan - ei radalla kuulunut olla mitään tuollaisia samaan aikaan minun ja Nallen kanssa. Nalle hyppäsi oudon kevyesti pystyn ylitse samalla, kun minä ihmettelin tummia ratsukoita, jotka olivat lähteneet kiitämään epäilyttävästi minua kohti. Katsomon tummanpuhuvat ihmiset hurrasivat heille. Kun Nalle hyppäsi käskystäni seuraavan esteen ylise, huomasin kauhukseni, etteivät mustien hevosten ratsastajat olleet ihmisiä.
Hevosten selässä oli pitkiä, lihaksikkaita ja täysin mustaan karvaan peittyneitä olentoja, joilla oli pitkät korvat ja niin ikään pitkät hampaat kuin jäniksillä. Ne pitelivät käsissään mustia keihäitä. Kun ratsukot lähestyivät minua, oli ilmiselvää, etteivät keihäät olleet vain rekvisiittaa. Ymmärsin, että noita jänishirviöitä olisi parempi vältellä, sillä ne yrittivät estää minua ja Nallea suorittamasta rataa. Kun ylitimme vielä yhden esteen ja käännyimme seuraavalle, kaksi hevosta ratsasti eteemme niin, että reitti oli tukossa. Käänsin Nallen kauhuissani sivummalle, mutta sielläkin oli hirviö, joka louskutti outoja leukojaan pitkät hampaat kiillellen. Nalle hirnahti peloissaan, kääntyi ympäri ja nousi takajaloilleen, kun sielläkin oli yksi hirviö. En ollut varautunut siihen, ja rojahdin taaksepäin, alas Nallen selästä. Iskeydyin kipeästi selälleni maahan, ja Nalle laukkasi kauemmas onnistuttuaan kiertämään yhden jäniksen.
Viisi karvaista ratsastajaa näyttivät nyt olevan kiinnostuneita vain minusta. Kun yritin kampeutua jaloilleni, ne piirittivät minut mustat hevoset korskuen ja laskeutuivat yksi kerrallaan satulasta. Ne alkoivat solvata minua - olin kuulemma huono ratsastaja, epäonnistuin kaikessa mitä yritin, Tieni Tähtiin oli todellisuudessa tie pelkään epäonnistumiseen, ja niin edelleen. Sydämeni hakkasi hulluna rintakehässäni, kun etsin pakotietä, mutta sellaista ei ollut. Yksi jänishirviöistä kohotti keihäänsä ja aikoi varmaan heittää sillä minua, mutta ei kerennyt - heräsin siihen, että olin valunut sohvalla outoon asentoon ja meinasin pudota.
"Nukuitko sinä?" Zaida kysyi nauraen. Ednakin katseli minua huvittuneen kiinnostuneena vesipullonsa takaa. "Taisin nukahtaa.. Näin tosi outoa unta", sanoin enkä voinut olla naurahtamatta, kun hilasin itseni parempaan asentoon. "Olin Tie Tähtiin -kisoissa, ja sellaiset jänishirviöt yrittivät estää suoritukseni kisaradalla", kerroin. Kaksikko repesi nauramaan, kun nousin seisomaan ja istahdin heidän seurakseen pöydän ääreen. Kerroin lisää unesta, ja muut olivat yhtä mieltä siitä, että näin outoja unia. "Onneksi oikeissa TT-kisoissa ei ole karvaisia jäniksiä jahtaamassa", Zaida totesi. "En usko, että Fosse pitäisi niistä", hän lisäsi. Keksimme huviksemme muita outoja sattumuksia, jotka voisivat estää kisasuoritukset Tie Tähtiin -kisoissa - ehdotukset olivat toinen toistaan mielikuvituksellisempia, mutta meillä oli yhtä kaikki hauskaa. Päädyimme ruotimaan kisoja muutenkin läpi, kuin mahdollisten epäonnistumisten suhteen, kunnes isä patisteli minua viesteillä kotiin syömään, ja päätin lähteä kotiin. Vaikka oli äitienpäivä, minua ei odottaisi kotona mitään erityistä, ja siksi tallilla luuhaaminenkaan ei juuri haitannut. Olin menettänyt äitini vuosia sitten, joten meillä ei juhlittu äitienpäivää muuten kuin lähettämällä isoäideille onnitteluja. Sanoin Zaidalle ja Ednalle heipat kerättyäni kamppeeni ja lähdin taukohuoneesta. "Varo jänishirviöitä kotimatkalla!" Edna huikkasi nauraen perääni.
Miltä ihmisten kuului näyttää tallilla? Dee oli sanonut, ettei kannattaisi tälläytyä - hänen mukaansa lentäisin selälleni johonkin lantakasaan tai jotain muuta yhtä hienoa, joten sotkisin vaatteeni kumminkin. Halusin näyttää kuitenkin jotenkuten siedettävältä, siellähän saattaisi olla vaikka söpöjä hevospoikia. Hymyilin itsekseni peilikuvalleni ja pyyhkäisin poninhäntäni olan yli selän puolelle. Näytin ihan mukiinmenevältä, mutta esiin tasaisesti puskenut juurikasvu häiritsi silmiäni. Hiukseni vaihtoivat liukuvärinä sävyään mustasta ruskeaan, mutta nyt oma maantienharmaa väri työnsi mustaa tieltään, vaikkei viimeisimmästä värjäyskerrasta ollut kauankaan. “Ollaan pihassa ihan kohta, oletko valmis?” Deen lähettämä viesti välähti puhelimeni näytölle. Vastasin myöntävästi ja vilkaisin viimeisen kerran peiliin. Olin valmis viettämään päivän hevosentuoksuisessa talliympäristössä, vaikka en tiennytkään yhtään, mitä odottaa.
Kun pujahdin hetken kuluttua istumaan Deen isän auton takapenkille, Dee vilkaisi minua etupenkiltä ja tuhahti huvittuneena. "Farkut? Ihan oikeasti?" "Nämä ovat ikivanhat! Soveltuvat sinne sinun tallillesi taatusti ihan hyvin", sanoin silitellen kulunutta farkkukangasta toisella kädelläni. Dee pyöräytti silmiään hyvin ominaisella tavallaan ja kääntyi taas eteenpäin. "Miksikäs sinä Anitra päätit lähteä mukaan? En tiennyt, että pidät hevosista", Deen isä, Liam, sanoi kaasuttaessaan tielle, ja vilkaisi minua taustapeilistä. “Kyllä minä pidän hevosista, en vain niin paljon, että harrastaisin niitä”, naurahdin kieputellen yhtä hiuskiehkuraa sormeni ympäri. “Olisin joutunut olemaan yksin koko päivän kotona, joten päätin mieluummin lähteä Deen mukaan”, lisäsin. “Sinuna en olisi niin varma, että päivästäsi tulee näin yhtään mielenkiintoisempi”, Liam virnisti, ja sai tyttäreltään mulkaisun siitä hyvästä.
“Vai että olisit joutunut olemaan yksin kotona ja olisit tylsistynyt. Pah, lähdit mukaan vain bongailemaan poikia”, Dee virnuili, kun hänen isänsä oli jättänyt meidät tallin pihaan ja ajanut matkoihinsa. “Enhän. Lähdin viettämään aikaa sinun kanssasi ja katsomaan, missä sinä luuhaat koko ajan”, totesin filosofiseen sävyyn takaisin. Dee pyöräytti jälleen silmiään ja johdatti minut kohti punaista tallirakennusta, joka oli rakennettu kiviselle perustalle valkoisin puittein. Kaikki näytti ihan kotoisalta ja siistiltä, mutta harjaantumaton silmäni ei osannut sanoa mitään muuta. Kauempana näkyikin pari hevosta, mutta en kerennyt toljottaa niitä pidempään, koska Dee vei minut lähimmästä ovesta sisään. Tulimme käytävälle, jossa käännyimme saman tien vasempaan. Kaikki käytävän varrella olevat karsinat olivat tyhjiä, mutta hevosen, heinän ja lannan hajut leijailivat ilmassa. Yritin kovasti olla nyrpistämättä nenääni. “Eihän täällä edes ole hevosia”, totesin astellessani eteenpäin Deen rinnalla. “Ne ovat ulkona tähän aikaan päivästä”, tämä naurahti ja kääntyi oikeaan.
Menimme sisään huoneeseen, joka vaikutti jonkin sortin taukotilalta päätellen elämää nähneestä sohvasta ja suuresta pöydästä, jonka ympärille oli kokoontunut varmaan kymmenen ihmistä. Dee moikkasi heitä ja meni viemään kassinsa yhteen seinustan kaapeista, mutta minä jäin ovensuuhun odottamaan hiukan ulkopuolisena. Yksi pöydän ääressä istuvista tytöistä katsoi minua kiinnostuneena ja katsahti sitten Deehen. “Kuka sinun kanssasi on, Dee?” hän kysyi. Dee vilkaisi tyttöä, ja sitten minua. “Tässä on Anitra, ystäväni koulusta. Hän halusi tulla katsomaan millainen meininki täällä on", Dee esitteli. Monet kasvot tervehtivät ja osa esitteli itsensä saman tien. Moikkasin takaisin, mutta nimien sekamelska meni minulta suurimmaksi osaksi ohitse. Vain yksi nimi jäi mieleen, kaiketi siksi, että se oli joukon ainoan pojan nimi. Poika oli hoikka, ruskeatukkainen ja pisamainen, ja etäisesti tutun oloinen. Hän esitteli itsensä Henkaksi, ja muistelin, että hän oli varmaan samassa koulussa. Myös hänen vieressään istuva ruskeatukkainen tyttö näytti tutulta. Nimimuistini oli kuitenkin niin auttamattoman huono, etten muistanut kuin juuri ja juuri lähimpien kavereideni nimet. En kerennyt tutkia paikallaolijoita enempää, koska Dee veti minut perässään pois huoneesta hakemaan sitä hoitoponiaan, josta olin kuullut hänen kertovan niin paljon.
“Eikö täällä ole kuin yksi poika?” kysyin mahdollisimman tavallisella äänellä, kun olimme hakeneet Nallen tarhastaan ja tuoneet sen talliin - tai okei, Dee haki ja toi, minä kävelin vieressä. Dee vilkaisi minua naurua pidätellen, ja pudisti päätään kevyesti. Hän oli taikonut jostain harjoja, ja suki Nallen karvaa nyt rivakoin vedoin puhtaaksi. Nalle tuntui olevan kiinnostunut minusta ja töykki minua turvallaan, joka oli hämmentävän pehmeä. “Hoitajina ei taida olla yhtään poikaa. Taukohuoneessa ollut Henkka on yksärin omistaja ja on toinenkin miespuolinen yksärin omistaja, Mer. Tuntilaisina heitä saattaa olla, mutta heitä en siinä tapauksessa taida edes tuntea”, Dee kertoi. “Mikset sinä tutustu? Voisit iskeä jonkun”, virnuilin, mutta tumma ystäväni vain heitti minulle toisen harjan ja sanoi: “Tee itsestäsi hyödyllinen ja harjaa sitä toista kylkeä."
Hevosen harjaaminen oli oikeastaan ihan mukavaa, se minun täytyi todeta. Nalle seisoi kiltisti aloillaan eikä välittänyt aluksi hiukan epävarmoista otteistani. Juttelimme niitä näitä Deen kanssa samalla, kun me - eli Dee - valmistelimme Nallen ratsastusta varten. Ystäväni aikoi treenata niitä isoja kisojaan varten, eihän hän juuri muuta ollut tehnyt viime aikoina. En muistanut kisojen nimeä kunnolla, mutta niiden perässä Dee oli ravannut ympäri Suomenmaata viime aikoina. Yritin kysyä, oliko Dee oikeasti nähnyt tallilla ketään, jota saattoi katsoa sillä silmällä, mutta hän väitti kivenkovaan, ettei varteenotettavia vaihtoehtoja ollut. Nyt hän sai poninsa valmiiksi ja irrotti sen käytävältä. "Pitelepä sitä hetki puolestani niin käväisen hakemassa tavarani", hän sanoi virnuillen ja heitti ohjat minulle. Jäin kauhuissani seisomaan käytävälle ponin ohjasten kanssa ja katsoin Nallea pöyristyneenä. "Ethän pliiiiiis yritä nyt mitään", suhahdin sille kuin salaliittolaiselle ja puristin nahkaohjia sormissani kuin elämäni riippuisi niistä.
Dee palasi pian kypärä päässään, ratsastussaappaat lenkkarit korvanneina ja hanskoja käsiinsä kiskoen. Hän nauroi ja sanoi, että näytin heinäseipäältä, ja että ei Nalle minua murhaisi. Mulkaisin häntä pahasti. "Et saa jättää minua tällä tavalla kaksin sen kanssa! Se voisi vaikka karata!” "Hyvinhän sinä pärjäsit", Dee tuhahti huvittuneena - hän aikoi nähtävästi vain nauraa minulle koko tämän reissun. Tyttö näytti minulle, miten Nallea talutettiin oikeaoppisesti ja käski minun taluttaa poni ulos tallista. Hän onneksi tuli toisella puolella mukana, joten selvisin tehtävästä kai ihan hyvin. Dee ohjasi minut kentälle, joka oli tyhjillään. "Saatko sinä aina vain ratsastaa Nallella, kun tahdot? Noin vain?" utelin, kun Dee alkoi säätää jotakin Nallen satulan kanssa. "En todellakaan. Nalle on ratsastuskoulun hevonen - se käy tunneilla, joten en voi omia sitä noin vain. Hoitajapesti on suurimmaksi osaksi kaikkea muuta kuin ratsastamista, mutta Tie Tähtiin -kisat ovat vähän muuttaneet tilannetta. Saan treenata tämän kanssa, ja se on vähemmän tunneilla", Deeann selitti ja yhtäkkiä leiskautti itsensä Nallen selkään. "Aiotko sinä treenata nyt jotain kouluratsastusjuttuja?" kysyin. Dee oli kertoillut, että kisoissa kouluratsastus ei ollut sujunut niin hyvin, kuin olisi ollut toive. "Itse asiassa ajattelin pistää sinut hommiin. Haluaisitko rakentaa minulle vähän esteitä?"
Dee lämmitteli Nallea selästä käsin samalla, kun opasti minut hakemaan varastosta kentälle tolppia ja puomeja. Rakensin niistä oikean kokoisia esteitä ympäri kenttää samalla, kun ystäväni pujotteli niiden lomassa ponillaan. "Etkö sinä tämän korkeampia hyppää?" kysyin, kun laskin viimeisen punavalkoisen puomin pidikkeilleen ja silmäilin aikaansaannostani. “Toki, mutta en tänään. Ilman valvontaa on fiksumpi ottaa varman päälle. Treenailen sopivia reittejä ja lähestymisiä, joten korkeus saakin olla matalahko", Dee selitti, mutta en oikeastaan tajunnut mitä hän tarkoitti. Vetäydyin kentän laidalle ja jäin nojailemaan aitaan venytellen käsiäni, kun Dee sai Nallen verryteltyä ja lähti ylittämään esteitä. Nalle näytti innostuvan esteistä, ja tyttö sai toppuutella sitä hiukan. En kyennyt tajuamaan, miten hän sai ponin tottelemaan ohjeitaan ja hyppäämään kaikkien esteiden yli ilman, että puomikaan värähti.
"Harrastatko sinä hevosia?" joku kysyi yhtäkkiä takaani. Vilkaisin aidan toiselle puolelle. Rähjääntyneeseen, harmaaseen huppariin pukeutunut tyttö nojasi aitaan, ja hänen vierellään oli se Henkka, joka seuraili juuri silmillään Deen ja Nallen menoa. Tyttö oli juuri se etäisesti tuttu, jonka olin varmasti nähnyt koulussa. "Ai, en yhtään. En tiedä niistä hölkäsen pöläystä", totesin rennosti ja hymyilin kaksikolle. "Vaikka on tätä ihan kiva katsoa", totesin perään vilkaisten ystäväni menoa esteillä. "Hei Dee, kai sinä pistät hänetkin käymään selässä?" ruskeatukkainen tyttö huikkasi Deelle, joka olikin juuri tulossa meitä kohti huomattuaan hänet ja Henkan. "Todellakin", Dee virnisti pysäyttäen Nallen eteemme. "Hei, ei siitä ollut mitään puhetta", minä toppuuttelin nostaen käteni torjuvasti ilmaan. "Et pääse täältä pois, ennen kuin olet käynyt selässä, turha yrittää", Dee totesi kääntyen jälleen pois päin. Tyttö ja Henkka nauroivat, ja sitten Henkka sanoi: "Joko mennään, Inari?" "Joo", Inariksi kutsuttu tyttö sanoi, ja kaksikko lähti jonnekin tarhoille päin.
Hilasin itseni istumaan kentän aidalle ja hurrasin tahallani välillä Deen harjoittelulle. Hän taisi todellakin treenata jotakin reittejä, koska välillä hän saapui esteille tosi tiukoista mutkista tai teki muita outoja reittivalintoja. Jonkin ajan päästä hän sai harjoiteltua tarpeekseen, laskeutui satulasta ja alkoi taluttaa ponia. Hän väitti, että voisi auttaa keräämään esteet kohta pois, mutta minä tein sen vapaaehtoisesti ennen kuin hän kerkesi. Kun palasin vietyäni viimeisenkin puomin varastoonsa, Dee odotteli minua kypärä kädessään, ja ojensi sitä minua kohti hymy huulillaan. “Onko minun pakko?” inahdin. “On”, Dee sanoi jämäkästi ja asetti kypärän päälaelleni. Kiinnitin sen huuliani mutristellen, ja hetken kuluttua löysin itseni Nallen selästä. Dee sääti jalustimet sopivan mittaisiksi - olin häntä pidempi - ja vilkaisi minua. Ilmeeni oli varmaan jotenkin outo, koska hän nauroi jälleen ja otti Nallen ohjat käsiinsä. “Älä näytä tuolta. Minä talutan, joten ei hätää. Pidä vaikka harjasta kiinni”, hän sanoi. “Ja rentoudu vähän, et sinä sieltä minnekään putoa."
Vähitellen uskaltauduinkin rentoutumaan ja jopa nauttimaan rauhallisesta menosta, vaikka toisaalta maan kamaralle pääseminen oli ihan mukavaa sen jälkeen. “Minä selviän tuosta juuri ja juuri. En tajua, miten sinä saat sen tekemään kaikkia hienoja juttuja ja hyppimään esteiden yli”, totesin, kun lähdimme takaisin talliin. “Se on vuosien kokemuksen tulosta. Mene alkeistunneille, ja kohta osaat saman kuin minä”, Deeann sanoi. “Niin, vuosien päästä on sama asia kuin kohta, jep jep. Enpä usko, että…”, lauseeni jäi kesken, kun bongasin tallin ovilla mielenkiintoisen henkilön, ja vauhtini hidastui. “Mitä nyt?” Dee pysäytti Nallen ja katsoi minua kummissaan. “Ai et ole nähnyt ketään varteenotettavia vaihtoehtoja täällä? Kukahan tuo komistus sitten on”, tuhahdin virnistäen Deelle ja nyökäytin päätäni ovia kohti. Dee seurasi katsettani pitkänhuiskeaan, ruskeatukkaiseen poikaan, joka nojaili ovenpieleen kuin jotakin odotellen. Hän kasvoillaan oli hiukan hapan ilme, mutta hyvältä hän näytti silti. “Voi ei. Mister Töykeä on palannut", Dee sanoi nenäänsä nyrpistäen. “Niin kuka?” kysyin naurahtaen epäuskoisena. "Törmäsin häneen yhtenä päivänä, eikä hän ollut kovin hurmaava”, hän sanoi. “Ainakin hän näyttää hurmaavalta, jos ei muuta”, minä totesin ykskantaan. “Moni kakku päältä kaunis”, Dee urahti.
Dee jatkoi matkaa suoraan pojan ohi vilkaisemattakaan tähän, mutta minä yritin tavoittaa hänen katseensa. Siniset silmät katsoivat kuitenkin vakaasti toiseen suuntaan, joten luovutin ja otin Deen poninsa kanssa kiinni. “Kuka hän oli?” utelin. “No en minä nimeä tiedä. Mene kysymään, sinähän se aina juokset poikien perässä”, hän tuhahti. “Katsohan sinua, olet ihan hapan! Mitä hän oikein teki sinulle?” nauroin nojautuen Nallen karsinan oveen. “Ja enpä mene, hevospojat eivät ole ihan minun juttuni”, lisäsin. “Ei hän ole hevospoika, senhän näkee kilometrien päähän”, Dee lausahti riisuessaan Nallen varusteita. “Ai? Mitä hän sitten tekee täällä?” “Edelleenkään - en tiedä. Katsoo siskonsa ratsastusta tai jotain”, tämä kohautti harteitaan. Vilkaisin oville, mutta poikaa ei näkynyt. Mielenkiintoista. Kuka tulee katsomaan siskonsa ratsastusta näin usein? Hän joko piti sisarestaan todella paljon tai sitten hän oli vain outo. Vaikka tämä kokemus oli ollut ihan mukava ja vaikka pidin Deestä, en tulisi tänne joka päivä vain katsomaan, kun tämä tekee ympyröitä ponillaan tai hyppää esteiden ylitse. Yksi kerta riitti minulle, ainakin näin ensi alkuun.
11.5.2020 #TieTähtiin2020 10. Tarina kirjeen muodossa
Kirje isoäidille
Hei isoäiti!
Sain kirjeesi, oli todella mukava kuulla sinun ja isoisän kuulumisia pitkästä aikaa! Kirjoitit, että hän osti sinulle puhelimen syntymäpäivälahjaksi, joten liitän puhelinnumeroni kirjeen mukaan. Voit siis jatkossa kirjoittaa minulle viestejä, jotka tulevat perille nopeammin kuin kirjeet, tai voit myös soittaa. Voit myös lähettää puhelimellasi minulle kuvia Sikuriinasta ja Rullakartiinasta! Minulla on niitä kamala ikävä, toivottavasti saan kesällä tulla kylään, jolloin pääsen näkemään sekä teidät että ne. Ja tietenkin Mörön, vaikka se kissa ei taida minusta niin välittää.
Kysyit, että miten kevään hevoskuviot ovat sujuneet. Olen jatkanut siellä Lehtovaaran Ratsutilalla, josta kerroin aiemmin. Ja ei, ei siellä taida olla kuin yksi tai kaksi suomenhevosta. Voisit kuitenkin tulla katsomaan Nallea, sitä hoitoponiani, josta mainitsin. Itse asiassa minulla on uutisiakin Nallea koskien, joista unohdin kokonaan mainita edellisessä kirjeessä. Toisaalta osallistumisemme ei ollut silloin varma, mutta nyt osaankin kertoa enemmän!
Sain siis luvan osallistua Nallella Tie Tähtiin -kisoihin! Kyse on isommasta kisakokonaisuudesta, jossa on kolme osakilpailua ja finaali. Osallistuimme sekä koulu- että esteluokkaan, tasoilla helppo B ja 80cm. Ensimmäinen osakilpailu pidettiin Hallava-nimisellä tallilla, ja siellä nappasimme sijan viisi esteluokasta! Toisessa osakilpailussa täällä kotona Lehtovaarassa saimme saman sijoituksen - viidensiä esteluokassa. Valitettavasti näissä kahdessa ensimmäisessä osakilpailussa koululuokat menivät päin seiniä, ja olimme sijoitusten häntäpäässä. Täytyy myöntää, että unohdin kokonaan antamasi opetukset viime kesältä, kun treenailin Sikuriinalla.
Kolmannessa osakilpailussa Hopiavuoressa olimme yhdeksänsiä molemmissa luokissa - aika lailla keskiverrot suoritukset siis molemmista. Finaali Hallavassa on vielä edessä, se pidetään ensi sunnuntaina. Minulla on siis vielä noin viikko aikaa kertailla sinun oppejasi kouluratsatuksen puolelta ja treenailla esteitä. Finaalihumina on vielä edessä, jo mutta tähän mennessä kokemus on ollut ihan paras! Rankka toki - olen kiertänyt ympäri maata valmennusten ja osakilpailujen perässä. Välillä olen hukannut niin itseluottamukseni kuin kykyni keskittyä, mutta en vaihtaisi tätä kokemusta kevääseen, jossa näitä kisoja ei olisi ollut. Pitää nauttia finaalista vielä kun kerkeää, mutta sen jälkeen jään mielelläni viettämään toivottavasti rauhallisempaa hevoskesää.
Kisojen ja tallin ulkopuolella elämä on ollut ihan tavallista. Koulunkäyntiä ja kavereiden tapaamista. Isä puhuu koko ajan, että hän haluaisi hankkia meille koiran, mutta vaikka minä ja Kristian tuemme ajatusta totaalisesti, hän hidastelee. Minusta voisimme mennä jo tänään hankkimaan jonkin söpöläisen meille pyörimään. Varsinkin jos Kristian muuttaa pian pois, talosta tulee hiljainen - koira voisi paikata hänen jättämäänsä tilaa. Pitää varmaan ruveta käyttämään jankuttamistaktiikkaa, isä ei yleensä siedä sitä ja myöntyy jossakin vaiheessa.
11.5.2020 #Nalle #TieTähtiin2020 Rosa 13. Toimittaja
Haastattelu
Tallilla oli aika hektinen meininki - lähes jokainen hoitaja oli harjaamassa hoitohevostaan puhtaaksi, kuin edessä olisi ollut suurikin tapahtuma. Seurasin menoa sivummalta - olin nimittäin harjannut Nallen jo aiemmin, enkä uskonut, että sen vaalea karva yhtäkkiä puhdistuisi yhtään sen enempää. Riri oli maininnut minulle Minjan, toimittajan, saapuvan pian, ja olin tietenkin informoinut asiasta muitakin - olin myös muistanut mainita, että toimittajalla olisi kamera mukanaan. Kyseinen toimittaja kameroineen olikin syypää kaikkeen puunaamiseen ja harjaamiseen, joka oli oikeastaan aika huvittavaa. Minjan oli määrä haastatella ihmisiä Tie Tähtiin -kisoihin liittyen. Miltei toivoin, ettei hän kysyisi minulta mitään, koska en varmaan osaisi sanoa mitään järkevää kisoista hänelle vastaukseksi. Lisäksi olin varma, että muut osaisivat muutenkin kertoa paremmin, koska moni oli kisannut kyseisissä kisoissa aikaisimpinakin vuosina, toisin kuin minä.
Vilkaisin ympärilleni ja näin Rosan selvittelevän Fionan häntää samalla, kun tämä puhui Zaidan kanssa. Zaida pudisti juuri päätään ja lähti poispäin. Ehkä hän ei halunnut osallistua kuumeiseen harjaamisoperaatioon. Astelin mietteliäänä Nallen karsinalle, missä poni tällä hetkellä vielä odotteli toimittajan saapumista. Se saisi palata tarhaansa sen jälkeen, kun Minja olisi poistunut. Rapsutin ponin otsaa ja jutustelin sille vaimeasti hetken, ennen kuin kävin ulkona tarkistamassa, joko toimittaja saapuisi. Häntä ei kuitenkaan näkynyt, joten palasin sisään kuullakseni juuri ajoissa, kun Rosa pohti, pitäisikö Fionalle laittaa lisää showshineä. Totesin, että se kiilsi jo ihan tarpeeksi, ja Rosa myöntyi nauraen. Siitä hetkestä ei kulunut kauankaan, kun Iiris kiiruhti sisään pihamaalta, ja ilmoitti, että toimittaja oli saapunut.
Minja kierteli tallilaiselta toiselle, sillä hän tuntui haluavan juttuunsa laajasti eri mielipiteitä ja kokemuksia. Hän näkyi ottavan kuvia ainakin Fionasta, joten Rosan puunaaminen ei ollut ollut turhaa. Vaikka yritin jättäytyä hiukan sivummalle, koska annoin mielelläni valokeilan muille, Minja löysi minutkin jossakin vaiheessa käsiinsä. Hän esitteli itsensä, ja minäkin kerroin kuka olen myöntyen samalla vastaamaan muutamaan kysymykseen. "Kisaat siis näissä kisoissa medium-tasolla ponilla Silent Eternity?" Minja varmisti. "Juuri niin. Nämä ovat ensimmäiset Tie Tähtiin -kisat minulle Nallen kanssa", kerroin hiukan hermostuneena. "Millainen kokemus kisat ovat olleet?" toimittaja uteli lehtiö valmiina. "Itse asiassa kaikki on ollut todella kivaa, ja tämä on ollut upea kokemus. Osittain rankka tietenkin, kun on kuljettu ympäri Suomea, ja ei kaikki ole missään nimessä sujunut aina niin kuin olisin tahtonut. Olemme kuitenkin saaneet muutaman sijoituksenkin ja vaikeudet ovat vain vahvistaneet minun ja Nallen suhdetta", sanoin ja olin salaa yllättynyt siitä, miten järkevältä vastaukseni kuulosti. "Millaiset fiilikset ovat finaalia koskien?" Minja kysyi hymyillen ystävällisesti. "Odotan innolla, että päästään kisaamaan vielä finaalissa. Eihän meillä mahdollisuuksia kokonaiskilpailun voittoon ole, mutta ei se voitto olekaan tärkeintä. Finaalista tulee varmasti upea kokemus, ja on mukavaa päästä vielä kerran Tie Tähtiin -kisaradalle", lausahdin. "Jos kisat järjestetään ensi vuonna, ajattelitko osallistua?" "Ehdottomasti, jos vain saan täältä luvan osallistua. Tämän kevään kisat ovat olleet niin opettavainen ja kiva kokemus, että mielellään lähtisin mukaan uudelleenkin", kerroin. "Selvä, tämä riittää tältä erää. Kiitos!" Minja sanoi, ja katosi jahtaamaan lisää haastateltavia. Katsahdin naisen perään ja olin salaa iloinen siitä, että olin onnistunut vastaamaan kysymyksiin järkevästi. Lähdin viemään Nallea tarhaan - siitä ei tänään oltu otettu kuvia, mutta eipä se mitään haitannut.
"Hei, mites siellä on tähän mennessä sujunut?" isän ääni kuului puhelimesta. "Ei kai mitenkään erikoisen ihmeellisesti. Saavuttiin jokin aika sitten perille, majoitettiin hevoset, ja nyt ollaan täällä majatalolla", kerroin tuijotellen kattoon samalla, kun makoilin majatalon huoneeni vuoteella. "Millainen paikka se on?" isä uteli ja kuulin, että hän teki samalla jotain muuta, koska puhelun taustalta kuului epäilyttävää kolinaa. "Tosi hieno. Sellainen vanhantyylinen, mutta jotenkin todella nätti ja maalaisromanttisella tavalla elegantti", kuvailin. "Kuulostaa hienolta", isä nauroi puhelimeen ja sitten kuulin hänen kiroavan vaimeasti. "Mitä sinä oikein puuhaat siellä?" kysyin nauraen ja heiluttelin toista jalkaani ilmassa, vaikka tiesinkin, että jos joku olisi nähnyt, se olisi näyttänyt erittäin typerältä. "En mitään erikoista. Siivoan näitä työhuoneen kaappeja. Sinähän olet ikuisuuksia valittanut, että nämä kaipaavat siivoamista", isä mutisi puhelimeen ja kuulin jälleen kolahduksen. "Ai, hyvä. Niistä ei koskaan löydä mitään, vaikka siellä on kaikkea tarpeellista", tuhahdin. "Niinpä niin. No, millainen päivä huomisesta on tulossa?" isä kysyi vaihtaen aihetta. "Jännittävä, mutta toivottavasti hyvä", sanoin hymyillen itsekseni. "Aion nauttia, kun vielä voi, mutta ihan mukavaa että huomisen jälkeen tämä urakka on ohitse", kerroin ja kieputtelin vapaalla kädelläni yhtä kiharaa sormeni ympärille. "Niin, ehkä tältä vuodelta. Katsotaan vaan, niin ensi vuonna juokset taas ympäri maata", isä sanoi epäuskoiseen sävyyn. "Ehkä niin", sanoin pyöräyttäen silmiäni. "Mutta se on sitten ihan toinen juttu ja se nähdään ensi vuonna."
"Hei, Dee? Tuletko meidän kanssa katselemaan ympäristöä? Ajateltiin käydä kävelyllä", Henkka oli työntänyt päänsä huoneeni ovesta ja näytti kysyvältä. "Tulen, ihan pikkuhetki", sanoin siirtäen puhelinta kauemmas korvaltani ja osoitin sitä toisella kädelläni. "Nähdään alakerrassa", Henkka sanoi, ja katosi ovelta. "Okei isä, pitää mennä. Lähdemme tutkimaan ympäristöä", sanoin siirrettyäni puhelimen takaisin korvalleni. "Selvä se. Muista käyttäytyä kunnolla ja olla varovainen. Ja onnea huomiselle näin etukäteenkin jo", isä luetteli ja kuulin, että hän kolisteli taas jotakin. "Ainahan minä. Olet rakas, moimoi", sanoin puhelimeen, suljin sen, ja lähdin huoneesta.
"Täällä on ihan todella nättiä", Inari sanoi, kun kuljimme poispäin majatalolta aika suurella porukalla. "Niin on. Kiva, että tällä kertaa ei tarvinnut tulla aamuvarhain vaan saadaan nukkua kisojen edeltävä yö täällä", joku sanoi, mutta koska olin pysähtynyt sitomaan kengännauhoja, en erottanut tarkemmin, kuka. "Meidän pitää sitten keretä tulla ajoissa takaisin. Avajaiset, muistattehan", Zaida muistutti kaikkia. "Kukapa ne unohtaisi", Henkka tuhahti huvittuneena. "No niin, veikkauksia kehiin. Kuka voittaa huomenna?" "Et ainakaan sinä", joku sanoi sarkastiseen sävyyn, ja kaikki alkoivat arvailla huomisen tuloksia.
Katselin ulos ruokasalin suurista ikkunoista. Pihlajapuiden keskeltä näkyivät Ratsumajatalon tarhat, ja tallirakennuskin pilkotti loivan alamäen päässä. Ilta-aurinko kultasi ne valollaan ja korosti tilan maalaisromanttista tunnelmaa. Käänsin katseeni sivuun ja vilkaisin ympärilleni etsien muita lehtisläisiä katseellani. Majoituimme Ratsumajatalossa, joten olimme saapuneet avajaisiin ensimmäisten joukossa. Tosin nyt, kun avajaiset olivat alkamaisillaan omistajien puheella, kaikki muutkin olivat jo varmaankin saapuneet paikalle. Tunnistin joitakin hallavalaisia ratsastajia, ja muutamat ihmiset näyttivät niin fiineiltä, että he olivat varmasti auburnilaisia. Löysin Zaidan viereisten tarjoilupöytien äärestä, jossa tämä silmäili tarjontaa arvioivin katsein. Ruokaa oli tarjolla monenlaista, varmasti kukaan ei jäisi tyytymättömäksi ja kaikille löytyisi jotain. Näin nopealla silmäyksellä niin voileipä- kuin täytekakkuakin, useammanlaisia keksejä, muffineja ja suolaiseen nälkään ainakin pieniä karjalanpiirakoita. Pelkästä katselusta alkoi tulla nälkä, vaikka varsinaisesti viimeisimmästä ruuastani ei ollut kovinkaan kauan.
Suuntasimme Zaidan kanssa kauemmas muutaman muun lehtiläisen luo. He arvioivat juuri, kenen kanssa kehtaisi ruveta juttusille, koska sosialisoituminen ei koskaan ollut pahitteeksi ja nyt olisi hyvä tilaisuus tutustua muihin kisaajiin. En osallistunut varsinaiseen keskusteluun, vaan silmäilin ympärillä pyöriviä ihmisiä. Uusien tuttavuuksien saaminen ei tosiaan olisi mikään huono ajatus, mutta toisaalta en ollut sitä tyyppiä, joka marssii suoraan uusien ihmisten luo juttelemaan. Pitäisi olla puheenaihe. Räpsäytin silmiäni palauttaen itseni maanpinnalle pilvilinnoistani, sillä majatalon omistajat, Naava ja Elyssa, saapuivat paikalle. En tiennyt heistä juuri mitään, vaikka olimmekin ohimennen tavanneet, kun Lehtiksen porukka oli saapunut aiemmin tänään majatalolle. Kaksikon majatalo oli niin uusi, että olimme ensimmäisiä asiakkaita, saapuneet käytännössä jo ennen näitä virallisia avajaisia.
He asettuivat tarjoilupöytien ääreen, ja Elyssa alkoi pitää avajaispuhetta. Kuuntelin sitä kohteliaan tarkkaavaisena muiden vieraiden mukana. Elyssa oli taitava puhuja, hän osasi olla samaan aikaan asiallinen, mutta rento. Molemmat vaikuttivat olevan innokkaita pääsemään vauhtiin majatalon pitämisen kanssa. Vaikka en ollutkaan perehtynyt Ratsumajatalon historiaan ja kehitykseen, minusta kaksikko sai olla ylpeä työnsä jäljestä. Olin kuullut, että paikka oli ollut hyvin ränsistynyt, ennen kuin he olivat kunnostaneet paikan. Nyt se oli upea, maalaisromanttinen paikka, jossa oli helppo viihtyä. Kun omistajien avajaispuhe oli ohitse, ihmiset pääsivät nauttimaan tarjoilupöytien antimista ja juttelemaan keskenään. Keräsin itsevarmuuteni, ja lähdin muiden kanssa kuljeskelemaan ja hakemaan syötävää. Ehkäpä tästä illasta selvittäisiin kunnialla.
Silmäilin itseäni peilistä, joka oli kyllä liian pieni näyttämään minut kokonaan, mutta sainpahan ainakin tsekattua suurinpiirtein, oliko nutturani ojennuksessa. Yksi hiussuortuva oli hiukan löysällä, mutta nitistin sen pinnillä aloilleen ja vilkaisin lopputulosta. Saisi luvan kelvata. Oikaisin hiukan hermostunein elkein takkini kaulusta. Olin pukeutunut samoin kuin edellisiinkin osakilpailuihin, mutta olin jotenkin enemmän tietoinen ulkonäöstäni - olihan nyt kyse finaalista. Olin siistinyt kaiken ihan viimeisen päälle. Valkoinen kisapaitani oli silitetty ja pysynyt onneksi matkojen aikana suorana ja rypyttömänä. Musta kisatakkini oli myös siististi ojennuksessa, saappaat ja kypärä oli huollettu viimeisen päälle. Valkoiset ratsastushousuni olivat myös puhtaat ja toivoin, että ne myös pysyisivät puhtaina suoritukseemme saakka. Toisaalta minulla oli mukana suunnilleen jokaista vaatekappaletta kohden myös varavaatteet, jos jotakin ei-toivottua tapahtuisi. Vilkaisin itseäni viimeisen kerran peilistä, nappasin valkoiset kisahansikkaat mukaani ja poistuin laittamaan Nallea valmiiksi.
Nalle oli aika täydellisellä tuulella - se oli virkeä saatuaan levättyä viime yön, eikä sen ollut tarvinut matkustaa kisapäivän aikana. Se ei kuitenkaan ollut liian energinen, vaan sopivalla tavalla tyyni ja kuuliainen. Toivoin koko sydämestäni, että samanlainen mielentila säilyisi koko päivän läpi. Poni tiiraili valppaana ympärilleen, kun nostin satulan huopineen sen selkään ja liu'utin ne oikeaan kohtaan. Musta satula hohti auringonpaisteessa kiiltävänä - olin puunannut kaikki varusteet ennen matkaanlähtöä. Valkoinen satulahuopa heijasti auringonvaloa pois itsestään niin, että minua miltei häikäisi. Pyyhkäisin miltei näkymättömän pölyhiukkasen pois huovan pinnalta ja pujotin mustat suitset Nallen päähän. Se otti kuolaimet kiltisti vastaan eikä muutenkaan esittänyt mitään vastalauseita. Ilmassa leijui grilliltä päin herkullisia tuoksuja, ja muistutin itseäni, että pitäisi ostaa jotakin sieltä luokkien välissä. Nyt nälällä ei kuitenkaan ollut sijaa vatsassani, koska se oli täynnä jännityksen perhosia. En tiennyt yhtään, mitä odottaa koululuokalta. Suorituksemme olivat olleet sangen epätasaisia, mutta toivoin, että ahkera harjoittelu tuottaisi tulosta.
Kun Nalle oli valmis, lähdin taluttamaan sitä kohti maneesia, jossa verryttelyn oli määrä tapahtua. Katsahdin Nallea vielä arvioivasti. Se näytti minun silmääni ainakin erittäin hyvältä. Mustien varusteiden ja valkoisen satulahuovan välillä oleva terävä kontrasti toistui omassa vaatetuksessani, joten kaipa me näytimme kelvolliselta kisaratsukolta. Sen ajatuksen jälkeen mieleni täyttyi aivan muista ajatuksista, kuten kisaohjelman muistelusta ja yrityksistä karkottaa vatsassa kipristelevä jännitys. Minun pitäisi päästä samaan mielentilaan kuin Nalle, jotta kouluratamme onnistuisi. Hyvällä keskittymisellä ja huolellisella tekemisellä pääsisi jo pitkälle.
Kouluratasuorituksemme lähestyi, joten nousin maneesissa Nallen selkään ja liityin muiden siellä verryttelevien ratsujen joukkoon. Näin Inarin ravaavan Danan kanssa maneesin toisella laidalla. Hänen suorituksensa olisi edessä juuri ennen minun vuoroani. Nallen korvat pyörivät ja se tutki valppaasti muita hevosia, mutta se rauhoittui, kun ohjasin sen uralle. Hallavan kisa-alue oli ponilleni jo tuttu, mutta totta kai se oli aina kiinnostunut erilaisesta ympäristöstä ja oudoista hevosista, joita paikalla oli enemmän kuin normaalisti. Onneksi Nalle tuntui olevan kisailmapiiristä huolimatta erinomaisella tuulella, kuten olin jo aiemminkin havainnut. Se oli sopivan tyynellä tuulella, mutta reagoi herkästi ja kuuliaisesti apuihini. Ohjasin Nallea miltei automaattisesti muiden ratsujen joukossa, koska omat ajatukseni askartelivat nopeaan tahtiin. En ollut lähelläkään Nallen kaltaista tyyntä mielentilaa, mutta sitä kohti minun pitäisi pyrkiä.
Ensimmäisten osakilpailuiden koululuokat olivat nimittäin palanneet mieleeni. Ensimmäisessä osakilpailussa Hallavassa olimme olleet toiseksi viimeisiä, ja halusin polttavasti suoriutua tällä kertaa paremmin. Toisaalta olin sen suhteen positiivisella mielellä. Ensinnäkin olin viettänyt enemmän aikaa Nallen kanssa, ja tunsin ponini paremmin. Toiseksi olimme harjoitelleet enemmän, kuin ensimmäistä osakilpailua varten. Kolmanneksi Tie Tähtiin -kisat olivat minulle nyt tutummat, ja myös Hallava oli paikkana tuttu. Positiivisista, itsevarmuuttani nostavista asioista huolimatta jossakin sydämeni pohjalla eli edelleen se lamaannuttava pelko, joka oli aikaisemmin vaikuttanut suorituksiini. Vaikka suhteeni Nalleen oli ollut huonompi, eikä ponini ollut aina ollut parhaimmillaan kouluradoillamme, suurin syy huonoihin suorituksiimme oli oma mielentilani eikä Nallen venkoilu.
Olin jännittänyt kouluratojen suorittamista niin paljon, että jännitys oli oikeastaan muuttunut peloksi. Kahden ensimmäisen osakilpailun jälkeen olin menettänyt itseluottamukseni kokonaan, ja sen takaisinsaaminen oli vaatinut paljon tsemppaamista. Muun muassa Mer oli auttanut minua itsevarmuuden keräämisessä ennen viime osakilpailun koulurataa. Hän oli miltei pakottanut minut luottamaan itseeni ja antanut arvokkaita neuvoja siihen, miten hermot sai pidettyä kurissa. Tapahtuneen muisteleminen sai pienen hymyn nousemaan kasvoilleni, ja se sai myös mieleni tyyntymään. Viime kisoissa olin jo suoriutunut paremmin, ehkä nyt voisin parantaa vielä lisää. Muistelin Mer'in vinkkejä ja pakotin itseni keskittymään pelkästään ratsastamiseen sysäten ajatukset epäonnistumisista pois mielestäni. Jos vain luottaisin itseeni ja Nalleen, sekä yhteistyöhömme, tästä tulisi vielä ihan hyvä rata, olin siitä varma. En saisi antaa lamaannuttavan pelon nostaa jälleen päätään, kuten aikaisemmissa osakilpailuissa oli tapahtunut. Lievä jännittäminen oli hyväksi, mutta pelkääminen ei.
Helppo B:n koululuokka oli päättynyt jo jokin aika sitten, ja seuraava, helppo A, oli jo täydessä vauhdissa kentällä. Oloni oli helpottunut, kun yksi luokka oli nyt takanapäin, ja edessä oleva toinen ei jännittänyt minua läheskään niin paljon. Olin vaihtanut vaatetusta hetkeksi niin, että oli rennompi olla - jalassani oli saappaiden sijasta lenkkarit, ja päälläni huppari kisatakin sijaan. Olin hoitanut koululuokan jälkeen Nallen niin, että se saattoi tyytyväisenä odotella esteluokan alkua. Myös Zaida ja Inari olivat hoitaneet ratsunsa kuntoon, ja olimme yhdessä päättäneet mennä haukkaamaan jotakin syötävää tässä välissä. Nyt kun jännitys oli hetkeksi hiukan lieventynyt, olin huomannut kurnivan nälän kaivertavan koloa vatsaani. Inari ja Zaida olivat myöntyneet ehdotukseeni syödä jotain, ja suuntasimme yhdessä kohti tallituvan ulkopuolella olevaa grilliä. Grillistä leijuvat tuoksut olivat houkutelleet ainakin minua puoleensa jo koko päivän, mutta nyt oli vasta aikaa rauhoittua nauttimaan sen antimista. Päädyin valitsemaan hampurilaisen, koska minulla oli niin kova nälkä, enkä uskonut pelkän makkaran hillitsevän sitä. Muut kaksi valitsivat saman, ja kun saimme ruuat, löysimme vapaan pöydän pihamaalta. Istahdin yhteen puutarhatuoleista ja iskin hampaani hampurilaiseeni.
Hetken olimme vain hiljaa, koska kaikki nauttivat hampurilaisistaan ja suu täynnä oli vähän vaikea puhua. Sitten Zaida sanoi: "Enää esteluokka, sen jälkeen tämä on tältä keväältä ohitse." "Ihan mukava oikeastaan. Pääsee rentoutumaan eikä tarvitse treenata hiki hatussa koko ajan", Inari totesi suoraan. "Samaa mieltä", naurahdin hörpäten sitten vesipullostani. "Ei siinä, ihan mukavaa tämä on ollut, mutta alkaa vähitellen jollakin tasolla väsyttää tämä ympäriinsä juokseminen", jatkoin. "Nimenomaan. Eikä tarvitse hetkeen jännittää, miten rata tulee menemään tai mikä lopullinen sijoitus on", Zaida myötäili ja upotti sitten hampaansa hampurilaiseensa. "Ja alkaa kesäloma. Onko teillä suunnitelmia?" Inari kysyi. Juttelimme hetken aikaa kesäsuunnitelmistani - minä kerroin, että aioin mennä etelämmäs entiselle kotipaikkakunnalleni tapaamaan isovanhempiani, jotka omistivat pari suomenhevosta siellä, ja muut jakoivat omia suunnitelmiaan. Sitten keskustelumme kääntyi takaisin Tie Tähtiin -kisoihin. Vertailimme suorituksiamme ja mietimme, ketkä voisivat vielä voittaa kokonaiskilpailun. Minä myönsin heti kättelyssä, että siihen en kykenisi vaikka haluaisinkin, koska suorituksemme olivat olleet sen verran heikkoja ja epätasaisia. Zaidalla ja Inarilla oli sen sijaan mahdollisuuksia. Jouduimme kuitenkin toteamaan, että tiimikisassa Lehtovaara ei tulisi loistamaan, ei sitten millään.
Sain hampurilaiseni syötyä, ja oloni oli heti parempi. Kun energia tästä palautuisi, suuntaisin esteradalle hyvillä mielin ja valmiina koitokseen. "Toivottavasti saataisiin tästä viimeisestäkin luokasta hyvä sijoitus", Zaida mumisi kuin puoliksi ajatuksissaan. "Teillähän on mennyt ihan sikahyvin, varmasti nytkin menee", hymähdin kieputellen vesipulloa käsissäni. "Ehkä sen takia juuri nyt menee pian huonommin", tyttö sanoi epäillen, mutta pudistelin päätäni. Vaihdoimme vielä jonkin aikaa ajatuksia kisoista ja muustakin, mutta sitten oli aika antaa pöytäpaikkamme jollekin muulle. Suuntasimme yhdessä kohti kentän laitoja voidaksemme seurata vielä meneillään olevia koululuokkia.
Hallavan tallirakennuksesta oli varattu meidän lehtisläisten käyttöön muutama karsina, ja Nalle oli saanut majailla yhdessä niistä nyt hetken. Esteluokka oli alkamaisillaan piakkoin, joten olin tullut valmistelemaan Nallen, jotta voisimme lähteä verryttelyyn. Olin vaihtanut oman vaatetukseni taas vastaamaan kisaradalle menoa, ja oioin takkini helmaa astellessani käytävää pitkin karsinalle, jossa Nalle oli. Poni kurkotti kaulaansa ja tökkäsi minua rintaan, kun aloin varustaa sitä. "Joo joo, kohta mennään radalle, ihan rauhassa nyt", jutustelin samalla, kun kiinnitin suojat ponin jalkoihin. Minulla ei mennyt kauankaan saada Nalle valmiiksi. Karsina jäisi nyt jonkin muun Lehtiksen hevosen käyttöön. Lähdin taluttamaan Nallea käytävää pitkin ulos tallista, jossa leijaili jännityksen täyteinen ilmapiiri. Samassa jostakin takaamme kuului erittäin äänekäs kolahdus, ja Nalle säpsähti. Se loikkasi eteenpäin, ja ohjat lipesivät sormistani. Kompuroin omiin jalkoihini Nallen vetäisyn takia, mutta pysyin onneksi jaloillani. Katselin kauhuissani, kun ponini ravasi kauemmas häntä koholla. "Nalle! Pysähdy", huikkasin tiukasti, mutta ihan kuin poni sellaista olisi totellut.
Minut kuitenkin pelasti vaalea tyttö, joka astui jostakin Nallen eteen kädet levällään, ja kun hämmentynyt ruuna etsi reittiä tytön ohitse, tämä oli jo napannut Nallen ohjista kiinni. Harpoin kiireesti käytävää pitkin heidän luokseen ja otin vastaan tytön ojentamat ohjat. "Kiitos avusta!" henkäisin helpottuneena. "Ja anteeksi, se säikähti jotakin ja pääsi irti", lisäsin hätäisesti ja puristin ohjia nyt tarpeettomankin kovaa. Tyttö hymyili, ja hänen harmahtavan sinisissä silmissä oli ystävällinen katse. "Ei se sinun vikasi ollut, ihan ymmärrettävää että ponisi säikähti", hän sanoi ja pyyhkäisi vaaleaa polkkatukkaansa pois silmiltä. "No, kiitos kuitenkin avusta.. ööö..", jäin pohtimaan tytön nimeä, koska olin varma, että hän oli jotenkin tuttu. "Alva. Me taidetaan kisata samassa luokassa", hän sanoi ja ojensi kätensä. "Ai, totta. Minä olen Deeann, mutta sano vain Dee", esittelin itseni ja puristin hänen kättään onnistuen hymyilemään.
Vaihdoimme muutaman sanan kisoista ja siitä, miten ne olivat sujuneet, mutta sitten totesin, että minun pitäisi kiiruhtaa verryttelyyn. Alvakin kertoi olevansa menossa sinne, ja selvisikin, että hän oli lähtölistassa heti jälkeeni. Sanoin tytölle moikat ja suuntasin maneesiin. Ei mennyt kauankaan, kun Alva tuli sisään suomenhevostammansa kanssa. Emme kuitenkaan kerenneet enää jutella, koska kummankin täytyi keskittyä verryttelyyn ja edessä olevaan rataan. Nalle tuntui onneksi olevan edelleen hyvällä tuulella, ehkä hiukan energisempi kuin kouluradalla, mutta edelleen kuulolla. Toivottavasti tästä kisojen viimeisestäkin radasta tulisi onnistunut.
Valkoiset aidat näyttivät korkealta vain kapeilta vaaleilta viivoilta maassa, jotka rajasivat keskelleen hiekkakentän. Sinne oli rakennettu värikkäitä esteitä, jotka näyttivät pieniltä siitä kulmasta katsottuna. Esteiden todellista korkeutta oli vaikea arvioida, mutta tällä hetkellä niitä ylitti hevosta pienempi ratsu, jolla oli vaalea karva ja mustina kiiltelevät jouhet. Harja oli letitetty siisteille sykeröille, joita ei kylläkään meinannut edes erottaa näin korkealta. Häntä leiskahteli esteiden ylitysten tahdissa, valkoinen läsi hohteli auringon säteiden koskettaessa sitä. Ponin selässä istui tumma tyttö, mutta tämän kasvoja ei näkynyt, koska kypärä peitti ne. Oli kuitenkin aikaa varmaa, että niillä olisi keskittynyt ilme tytön ohjatessa poniaan esteeltä toiselle. Tyttö oli pukeutunut mustaan ja valkoiseen, tummat hiukset olivat tiukalla nutturalla niskassa, joka erottui nyt kun laskeuduttiin vähän alemmas. Vaikka esteiden järjestystä oli vaikea hahmottaa näin ilmasta käsin, tyttö näytti tietävän, mitä hän teki ohjatessaan ratsunsa sujuvasti esteeltä toiselle. Hänen ratsunsa hyppäsi mielellään, ja ainakin tähän mennessä puhtaasti. Pian poni kaarsikin jo viimeiselle esteelle, ja puhtaan ylityksen jälkeen se heitti takapuoltaan hiukan ilmaan, ennen kuin suostui hidastamaan vauhtia.
Tyttö vaikutti tyytyväiseltä suoritukseen. Valkoisen hansikkaan peittämä käsi vilahti taputtelemaan ponia samalla, kun kaksikko siirtyi pois kentältä. Hänen tilalleen kentälle saapui kookkaampi ratsu selässään vaalea tyttö, joka tervehti poistuvaa ratsastajaa nyökkäyksellä ja hymyllä, jota oli kylläkin vaikea erottaa siitä kulmasta. Vaalean ponin tumma ratsastaja laskeutui maahan päästyään pois kentältä, ja talutti poninsa kauemmas kentältä. He sulautuivat ihmisten sekamelskaan, joka koko tallialueella oli. Ylhäältäpäin ihmiset näyttivät oudon kapeilta ja muodottomilta, pää keikkui hartioilla, jalat viuhtoivat alla, mutta eleitä ja ilmeitä ei voinut erottaa. Tyttö poneineen sulautui ihmismassaan ja muiden edes taas kulkevien hevosten joukkoon, ja heitä oli enää vaikea erottaa muiden seasta. Kisat olivat vetäneet Hallavaan väkeä enemmän kuin taas moneen viikkoon, ja heidän äänensä tuntuivat rasittavilta. Tallialueen ilmassa leijui ihmisten ruuan tuoksu, mutta lintu ei enää jaksanut seurata vaaleaa ponia ja tämän ratsastajaa, saatika ketään muutakaan tallialueella. Niinpä se levitti siipensä, liihotti kauemmas metsään ja asettui erään puun oksalle tyytyväisenä siitä, ettei ihmisten mekkala kuulunut sinne saakka.
"Hei Mörkö, tule tänne." Kirjava kissa ei ollut kuulevinaan sanojani, vaan katosi häntä pystyssä pitkänä rehottavaan ruohoon. Seurasin sen pörheää hännänpäätä katseellani, kunnes se katosi marjapensaiden taakse, ja huokaisten nousin seisomaan. Olin istunut isovanhempieni talon portailla odotellen isoäitiä saapuvaksi kaupasta, mutta tätä ei kuulunut. Olisin todellakin kaivannut jäätelöä, jota hän oli lähtenyt ostamaan, sillä sää oli lämmin ja täydellinen jäätelösää. Isoisä oli jossakin talon takana hoitamassa puutarhaa, sillä sieltä kuului välillä kopsahduksia ja rahinaa. Etupihan sora tuntui hiukan inhottavalta paljaiden jalkojeni alla, joten hipsin nopeasti nurmelle ja lähdin kiertämään marjapensaita päästäkseni kohti tallia, joka oli rinteessä hiukan sivummalla. Isovanhempani asuivat syrjäisellä tilalla, johon kuului tallirakennus, päärakennuksen virkaa toimittava omakotitalo ja muutamia muita ulkorakennuksia. Maisemat olivat upeat, sillä tallin jälkeen rinne jatkui alas laitumille ja niiden takana siinsi järvi. Taivaan sini heijastui järven pinnasta ja sai sen hohtamaan näinkin kauas saakka. Tila oli muuten metsän ja peltojen ympäriöimä, eli täydellinen hevosteluun. Kiersin mansikkamaan ja näin Mörön istumassa kaivon kannella. Se näytti myrtyneeltä, mutta niinhän se taisi aina näyttää. Kissa ei ollut kovin seurallinen, eikä se ollut koskaan pitänyt minusta.
Astelin pitkässä ruohossa tallin oville saakka, työnsin ne auki ja pujahdin viileään talliin. Sikuriina ja Rullakartiina eivät kuitenkaan olleet sisällä, eivät tietenkään, vaan laitumella tallin takana. Ulkona oli lämmin ja aurinkoinen keli, ja tammat olivat laidunlomansa ansainneet. Kävin varustehuoneessa etsimässä Rullakartiinan suitset ja oman kypäräni, ennen kuin palasin lämpöiseen ulkoilmaan. Järveltä päin kävi tuulenvire, joka viilensi hiukan ilmaa – onneksi. Astelin pensaiden välistä neulasten peittämää polkua pitkin valkoisten aitojen luokse, ja näin heti tammakaksikon notkelmassa hiukan kauempana. Neulaset pistelivät jalkojani, joten menin nopeasti sisään laitumen portista ja astelin pehmeällä nurmella kohti hevosia. Sikuriina huomasi minut ensimmäisenä, ja lähti ravaten kohti. Musta tamma pärskähti iloisesti saapuessaan luokseni, ja ojensin käteni rapsuttamaan hevosta. "Mitäs tyttö? Onko hyvää ruohoa", jutustelin rennosti ja silitin tamman pehmeää turpaa. Sikuriina havaitsi nopeasti, etten ollut tuonut mukanani herkkuja, ja perääntyi antaen tilaa Rullakartiinalle, joka töykki minua ystävällisesti turvallaan. Rautiaan karva kiilsi auringonvalossa kultaisena. "Lähtisitkö mukaan? Käydään vähän maastoilemassa", ehdotin Rullakartiinalle. Tamma näytti nyökäyttävän päätään. Naurahdin sen elkeille ja puin suitset tamman ylle. Talutin sen lähimmän kiven luo, ja ponnistin kiven päältä hevosen leveään selkään. Painoin paljaat pohkeeni sen kylkiin ja tamma suuntasi ohjeideni mukaan laitumen eteläpäähän. Sikuriina ei ollut enää kiinnostunut menostamme, vaan musta tamma oli löytänyt mehevän ruohotuppaan ja iskenyt hampaansa siihen.
Saavuin Rullakartiinan kanssa eteläportille, ja laskeuduin satulasta saadakseni sen auki. Rullakartiina kulki omatoimisesti portin läpi heti kun olin saanut jäykän salvan auki, ja suljettuani portin taiteilin itseni takaisin sen selkään. Käänsin tamman polulle metsän siimekseen, ja se lähti energisesti liikkeelle lennokkain astelin. Nautin rennosta menosta ja hyvästä säästä. Tätä oli kunnollinen hevoskesä – lämmintä säätä, maastoilua.. Rullakartiina tuntui olevan yhtä hyvissä fiiliksissä kuin minäkin, sillä se yritti kiihdyttää vauhtia. Pidättelin sitä kuitenkin vielä, sillä lyhyen metsäkaistaleen jälkeen tulisi laukkaamiseen soveltuva pelto, jonne asti Rullakartiinan täytyi nyt odottaa. Tamma asteli varmajalkaisesti metsän juurakoiden ja kivien ylitse. Metsässä oli hiukan viileämpi, mutta kun puut harvenivat ja saavuimme kahden pellon väliselle tielle, aurinko laski jälleen säteensä yllemme ja lämpö palasi. Käänsin Rullakartiinan vasemmalle ja se asteli innokkaasti pellon tasaiselle pinnalle. Sitä ei tarvinnut paljon kannustaa, ennen kuin vauhti oli kiihtynyt ja tamma laukkasi eloisasti pitkin pellon pintaa. En voinut mitään naurulle, joka purkautui huuliltani ilmoille. Kasvoja vasten hakkaava viima vei kuitenkin äänen mukanaan ja piiskasi kyyneleitä silmiini. Se ei kuitenkaan haitannut mitään, sillä tämä kesä oli kaikista paras pitkiin aikoihin!
Isä ei ollut hirveän iloinen, kun ilmoitin, että halusin osallistua Lehtiksen maastoestekurssille. Hänen mielestään oli ensinnäkin typerää, että halusin päästä hyppäämään vaarallisia esteitä keskelle epävakaita metsäpolkuja, mutta enimmäkseen hän ei ilahtunut kuullessaan, että koko hoito maksaisi 130 euroa. "Etkö sinä voi hypätä niitä joskus toiste ilman tällaista hintaa?" hän oli kysynyt. Ei, enpä oikeastaan voisi. Tilaisuudet päästä hyppäämään maastoesteitä osaavan, vierailevan valmentajan valvonnassa olivat harvassa. Jos tällainen tilaisuus heitettiin eteen piristämään syksyn pimeneviä iltoja.. Totta helvetissä otin sen vastaan. Pitkän taivuttelun jälkeen sain isänkin taipumaan samalle kannalle kanssani. Hänkin ymmärsi, että selviäisin todennäköisemmin hengissä maastoesteiden hyppäämisestä taitavan ohjaajan valvovan silmän alla. Siitä huolimatta, vielä lauantaiaamunakin, kun olin suuntaamassa tallille kurssin ensimmäistä päivää varten, hän yritti vielä taivutella minua kääntämään pääni. Oliko minun oikeasti ihan pakko päästä kurssille mukaan? Oli. Niinpä isä jäi kotiin tyytymättömänä ja satakolmekymppiä köyhempänä, kun taas minä läksin tallille tyytyväisenä ja iloisin mielin. Syksyyn nähden yllättävän hyvä sää tuntui vain heijastavan hyvää mieltäni, kun pyöräilin muutamat minua ja tallia erottavat kilometrit kuunnellen samalla musiikkia.
Kurssin alku tuntui hujahtavan ohi nopeasti - eräänä hetkenä Heidi oli tarkistamassa, että kaikkien turvaliivit täyttivät vaatimukset, ja toisena hän jo hymyili leveästi, kun joku oli ylittänyt vesiesteen onnistuneesti. Lauantain ohjelmassa oli yksittäisiin esteisiin sekä ylipäätään koko lajiin tutustumista. Maastoesteiden hyppäämisen periaatteet olivat minulle tuttuja – olin katsellut kenttäratsastuskisoja pienestä saakka ja tutustunut lajiin muutenkin teoriassa. Omat kokemukseni olivat kuitenkin vähäisiä. Olin päässyt hyppäämään muutaman matalan maastoesteet edellisellä tallillani Pohjois-Pohjanmaalla, mutta sieltä oli puuttunut kunnollinen rata. Lehtovaarassa oli kuitenkin upea rata upeine esteineen, ja olin enemmän kuin innoissani päästessäni hyppäämään niitä.
Innostukseni ja ylitsevuotava kiinnostukseni tuntuivat siirtyvän myös allani puksuttavaan Nalleen, sillä ponilla riitti hyppyintoa ja energiaa. Ilmeisesti se piti esteistä siitä riippumatta, sijaitsivatko ne kentällä vai maastossa. Me molemmat taisimme löytää jonkin rohkeuden siemenen sisimmistämme, sillä kumpikaan meistä ei kaihtanut vaikeidenkaan esteiden ylittämistä maastossa. Myönnän kyllä, että ensialkuun muutamat esteet näyttivät niin uhkaavilta, että meinasin jo sanoa Heidille, että jättäisin ne tällä kertaa väliin. Niinä hetkinä kuulin kuitenkin isän marmattavan äänen jossakin aivojeni perukoilla: "Minä maksoin tästä kurssista yli satasen, joten sinä saat myös hyödyntää ne rahat hyppäämällä jokaisen pirun esteen sieltä radalta."
Niinpä minä hyppäsin – me hyppäsimme. Heidin ohjauksen alla minä ja Nalle ylitimme jokaisen esteen, joka eteemme pistettiin. Nalle tuntui luottavan ohjaukseeni, ja jostakin syystä minäkin luotin itseeni. Siihen vaikutti luultavasti monikin asia. Ensinnäkin Nalle, joka tuntui olevan erityisen hyvällä tuulella ja suoritti kaikki tehtävät varmajalkaisesti korvat hörössä. Toiseksi Heidi, jonka rento ja huomaavainen valmennustyyli ei antanut sijaa epäröinnille vaan sai kaikkien itseluottamuksen nousemaan. Kolmanneksi oma valmiiksikin määrätietoinen luonteeni tuntui päättävän, että nyt oli aika onnistua. Näiden kolmen seikan seurauksena saimme heti kurssin alkuun läjän onnistumisia, jotka boostasivat itseluottamustani ja fiilistäni koko loppukurssinkin ajan. Lauantaina ylitimme yksittäiset esteet suurimmilta osin hyvin – ainahan mukaan mahtui muutama hiomista kaipaava suoritus – ja sunnuntaina ratsastin ensimmäistä kertaa kokonaisen maastoesteradan Nallen avustuksella. Heidi totesikin radan jälkeen, että meiltä ei ainakaan rohkeutta ja sen suomaa vauhtia ollut puuttunut. En voinut mitään kasvoillani leijuvalle leveälle hymylle kun rapsuttelin Nallen kaulaa ja seurasin muiden suorituksia. Oli kannattanut osallistua ja samalla unohtaa liiallinen varovaisuus ja turha epäröinti. Vauhdilla vaaroja päin – ja niiden kautta onnistumisiin.
Maanantai ei kuulu kovin monen ihmisen lempiviikonpäiviin, enkä minäkään ollut poikkeus. Yleensä yritin kuitenkin pitää mielen positiivisena – uusi viikko, uusi alku ja niin pois päin. Tämä maanantai oli kuitenkin erityisen vaikea jo aivan alusta saakka. Sängynpohjalta ylös raahautuminen tuntui mahdottomalta jo pelkän ajatuksen tasolla, ja fyysisesti se oli aivan ylitsepääsemätön ongelma. Kun tuijotin huoneeni kattolautoja ja kuuntelin seinäkellon tikitystä, harkitsin erittäin painavasti lintsaamista. Kiltti koulutyttö sisälläni ei kuitenkaan antanut periksi, ja lopulta löysin itseni koulun pihalta suurin piirtein ajoissa. Kiireen takia välistä jäänyt aamupala aiheutti kuitenkin kamalan nälän ensimmäisten tuntien ajaksi ja aamukärttyisyyteni nousi aivan uusiin sfääreihin. Kun tuskien taival oli lopulta ohitse, astelin yksin kuulokkeet korvissa kohti kotia. Taivas oli paksun pilvipeitteen takana, mutta lunta ei satanut. Vasemman jalan kenkä oli ilmeisesti rikki, koska sukka alkoi vähitellen kastua matkan edetessä. Lompsin lumessa eteenpäin entistäkin surkeampana yrittäen valita Spotifyn listoilta jotakin biisiä, joka saisi mielialani kohenemaan. Sellaista biisiä ei kuitenkaan näyttänyt olevan olemassa. Inhosin itseäni aina tällaisina päivinä. Jokainen pieni vastoinkäyminen tuntui maailmanlopulta, koska niitä kerääntyi samalle päivälle niin useita. Miten se oli edes mahdollista? Aina kävi näin, jokainen hiton ongelma löysi tiensä samalla kalenteripäivälle.
Joulukuu ei ollut tähän mennessä loistanut sellaista taianomaista valoa kuin kaikissa kliseiden täyttämissä jouluelokuvissa. Kuun vaihtumista ei ollut edes huomannut koeviikon kiireiltä, ja nyt, viimeisen kouluviikon alkaessa, fiilikseni olivat yhä sangen utuiset. Kotonakaan joulun lähenemistä ei oikein huomannut, kun Kristian oli armeijassa ja isä jatkuvasti ylitöissä. Minä istuin huoneessani koulukirjojen parissa miettien, miksi opettajat päättivät antaa kasoittain tehtäviä juuri joulun alla, ja hyvällä tuurilla raahauduin illoiksi tallille. Pohjoisen pimeys iski päälle, välillä olin aivan sekaisin kellonajoista ja siitä, mitä päivä oikein oli. Saavuin kotiovelle havahduin ajatuksistani. Sovittaessani avainta lukkoon päätin, etten tasan tarkkaan menisi tallille tänään. Mielialani oli niin alhainen, että veisin mukanani vain synkänharmaan pilven joka masentaisi kaikkia muitakin. “Haloo?” Kotona ei ollut ketään, miksipä olisikaan ollut. Heitin ulkovaatteet pois, sidoin kiharat suttuiselle nutturalle ja kävelin suorinta mahdollista linjaa jääkaapille. Hetken päästä löhösin erittäin epäerkonomisessa asennossa sohvalla ja mussutin leipää tuijottaen televisiota, vaikka sieltä ei mitään järkevää katsottavaa tullutkaan.
Puhelin kilahti. Kerran, toisen kerran, kolmannen kerran. Kurottauduin katsomaan näyttöä ja näin Mer’in nimen. Olin viime kuussa sopinut, että voisin autella poikaa Dinon liikuttamisessa, koska tällä oli itsellä paljon kiireitä töiden ja toisen hevosensa kanssa. Nämäkin viestit koskivat sitä: hän pyysi minua ratsastamaan Dinon. Pojan oli ollut tarkoitus hoitaa liikutus tänään itse, mutta yllättävä työkiire oli tullut eteen. Tuijotin viestejä hetken miettien, miten voisin kohteliaasti kieltäytyä. Se tunnollinen olento, joka oli pakottanut minut aamulla kouluun, nosti kuitenkin päätänsä jossakin sisälläni. Sen mukaan minun pitäisi mennä tallille ja auttaa toista, koska auttamatta jättäminen olisi inhottavasti tehty. Olennon äänessä oli myös kriittinen vivahde; minun pitäisi lopettaa itsesäälissä rypeminen, ryhdistäytyä ja painua tallille. Huokaisten myönnyin sisäiselle äänelleni ja naputtelin vastaukseksi, että totta kai hoitaisin homman. Olin hippusen ylpeä itsestäni, kun lopulta löysin itseni tallin pihasta värjöttelemästä. Oli pimeää, ja siihen nähden tallin valot näyttäytyivät kutsuvina ja lupauksena lämmöstä, joka odotti sisällä. Keräsin kuitenkin henkisiä voimia sisään menemiseen; en oikeastaan halunnut nähdä yhtään ketään enkä puhua kenenkään kanssa. Se ei ollut minulle ominaista, minkä tiedostinkin vahvasti. Yleensä viihdyin ihmisten seurassa, erityisesti tuttujen ihmisten, mutta nyt sosiaalinen mittarini oli nollissa ellei miinuksenkin puolella. Pakotin itseni tallin oville ja niistä sisään. Kaikella sillä energialla, jota minulla ei oikeastaan ollut, kävelin taukotupaan, moikkasin hymyillen siellä olevia ihmisiä, jätin kassini kaappiin talteen ja pakenin paikalta. Miltei helpottuneena hipsin yksityisten hevosten puolelle, jossa sai yleensä olla rauhassa. Tuntui miltei rikolliselta olla siellä siihen nähden, etten omistanut hevosta, mutta onneksi minulla oli kuitenkin oikea syy olla siellä. Jätin mukanani kantamani ratsastuskypärän ja muut tavarani Dinon karsinan ulkopuolelle ja kävin hakemassa varustehuoneesta ruunan varusteet myös valmiiksi karsinalle. Sitten vain takaisin kylmyyteen hakemaan itse hevonen sisään.
Jonkin ajan kuluttua talutin Dinon pihan poikki maneesille ja menin sisään. Tyhjyyttä täynnä. Pitkän sivun peileistä tuijotti takaisin surkean ja yksinäisen näköinen tyttö. Käänsin katseeni sivuun ja rupesin kiristämään Dinon satulavyötä vähän turhankin tarmokkaasti, mistä ruuna ilmoittikin astahtamalla hermostuneesti sivuun. “Anteeksi. Ei ole sinun vikasi, että minulla on huono päivä”, mumisin laskiessani jalustimia. Yritin saada itseni oikeaan mielentilaan, jota Dinon ratsastaminen vaati. Nalle oli tottunut minuun ja se oli oppinut tottelemaan, mutta Dino haastoi omia kykyjäni jatkuvasti, eikä sen kanssa yleensä ollut helppoa. Tänään en tosin aikonut tehdä käytännöllisesti katsoen mitään, kunhan pyrkisin purkamaan ruunan energiat ja liikuttamaan sen tyydyttävällä tasolla. Pujotin jalkani jalustimeen ja ponnistin hevosen selkään. Tuntui oudolta; Dino oli aivan valtava Nalleen verrattuna. Keräsin ohjat ja käänsin sen uralle yrittäen asettua selkään. Mitähän tästäkin tulisi.
Ei siitä ihan hirveästi mitään kivaa tullutkaan. Muutamaa hyvää ja rentoa pätkää lukuunottamatta Dinokin tuntui turhautuvan otteisiini, jotka olivat sinä iltana erittäin epäammattimaiset. Vakaata kättä ei tuntunut olevan olemassakaan ja välillä en ollut varma, kuvittelinko ratsastavani virtahevolla vai hevosella, sillä apuni olivat niin epäselviä. Dino oli taitava ratsu osaavan käsittelijän alla, eikä ollut sille reilua, että sillä kertaa sen selkään oli noussut taitamaton kääpiö. Kun loppukäyntien jälkeen talutin ruunan ulos maneesista olin onnellinen, ettei kukaan ollut ollut näkemässä ja toivoin, että kukaan ei tulisi tallissakaan vastaan. Silmäluomieni takana nimittäin poltteli erittäin epäilyttävästi, ja halusin vain hoitaa hommat ja paeta kotiin sängyn pohjalle. Kiiruhdin Dinon kanssa yksityisten puolelle ja aloin riisua ruunan varusteita. Hevonen kuikuili minua hiukan uteliaasti, kuin yrittäen tutkia, mikä minua vaivasi. Hymyilin väsyneesti Dinolle ja unohduin hetkeksi silittelemään sen päätä. “Tänään ei vain ole mun päivä… Katsotaan joskus uudelleen, josko saisin ratsastettua vähän paremmin.”
“En tiennytkään, että sä tykkäät puhua itseksesi.” En vaivautunut kääntämään päätäni heti. Tiesin kyllä, kuka takanani oli, Henkan kun tunnisti äänestä hyvin helposti. Karkotin synkät pilvet huolellisesti kasvoiltani, ennen kuin käännyin pojan puoleen. “En mä puhu itsekseni, puhun Dinolle”, korjasin. Henkan kasvoille levisi tämän tuttu hymy, ja hän vilkaisi takanani puhisevaa hevosta. “Mer vai anto ohjat taas sulle?” hän kysäisi. “Niinpä teki.. sillä oli taas jotain kiireitä”, kerroin pohtien, oliko Henkka kuullut, mitä höpisin Dinolle kuin joku vähäjärkinen. Toisaalta hevosille puhuminen taisi olla ihan yleinen vaiva hevosihmisten keskuudessa. Henkka vilkaisi kelloa puhelimensa näytöltä ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta minä kerkesin ensin aavistaen, että tämä oli ollut matkalla jonnekin pysähtyessään luoksemme: “Ala mennä vaan, mä pärjään kyllä tän hömelön kanssa.” “Aivan. No, me nähdään varmaan huomenna koulussa. Moikka”, Henkka hymähti. “Moikka”, vastasin hymyillen, mutta hymy sammui heti, kun poika ohitti Dinon ja poistui paikalta. Käännyin Dinon puoleen ja hoidin sen loppuun ajatuksiini vaipuneena. En onneksi nähnyt enää ketään loppuaikana, jonka vietin tallilla, lukuunottamatta muutamaa taukotuvassa istuksivaa henkilöä, mutta heillekään en sanonut mitään. Pakenin bussipysäkin suuntaan piiloutuen huppujen ja huivien suojaan pohtien, osaisinko tulevaisuudessa sanoa ei ihmisten pyyntöihin, jos oloni oli oikeasti näin alakuloinen.
Pimeässä en ollut nähdä, miten päin avain kuului lukkoon, mutta lopulta työnsin kotioven auki ja potkin kengät jaloistani. “Haloo?” Tällä kertaa huhuiluuni vastattiin. Isän ääni huikkasi, että hänet löytäisi keittiöstä. Raahauduin ovelle ja nojauduin sen pieleen katsellen hetken, kun isä puuhaili jotain hellan äärellä, ennen kuin tämä aisti tuijotukseni ja kääntyi ympäri. Isän kasvoilla oli leveä hymy, mutta se katosi sinä silmänräpäyksenä kun hän huomasi minun ilmeeni. “Mikä hätänä?” isä heitti kauhan kädestään ja astui lähemmäs, huolestunut vivahde äänessään. “Ei mikään”, yritin vastata, mutta ääneni murtui puolessa välissä. Isä ei edes yrittänyt kysyä enempää. Hän astui viereeni ja veti minut syliinsä. Hautasin kasvoni isän flanellia vasten hengittäen sisään hänen tuttua tuoksuaan. “Hirveän epäonnistunut olo”, mumisin paitaa vasten. “Shh.. Mitä jos otettaisiin ruokaa ja katsottaisiin joku niistä typeristä joululeffoista, joita sinä väität inhoavasi mutta todellisuudessa rakastat? Huomenna kaikki on paremmin.”
Isä vetäytyi sen verran taaemmas, että hän saattoi kurkistaa itkettyneitä kasvojani. Tyydyin nyökkäämään, ja isän kasvoille levisi hymy, johon minun oli pakko vastata. Isä oli luultavasti oikeassa. Huomenna kaikki olisi paremmin.
Tarinaan liittyvä kuva; Dee ja Dino jollain niistä pätkistä, jolloin jokin ehkä onnistuikin.
