Tippumisen seuraamus 16.8.
#vainmattejutut #Dana #hinari /
Inari Riri “Lähen Inarin kanssa maastoilemaan muutamaks tunniks, joten mua ei kannata kaipailla”, selostin lähinnä itselleni keräillessäni tallikamoja ja heppanameja reppuuni.
“Hihii, meeksä jonkun tytön kanssa ulos?” Lili naljaili huoneeni ovensuusta vihertävän harmaat silmät loistaen. Ilmeisesti Lilillä oli tänään vähän rasittava päivä.
“Inari on mun luokka- sekä tallikaveri. Tallilla kun ei juurikaan muita poikia ole, niin joudun tai pääsen, miten sen nyt ottaa, Inarin kanssa. Mennään maastoon, koska sattumoisin omistan hevosen, kuten hyvin tiedät, joka pitää liikuttaa, enkä ulos sanan siinä merkityksessä mitä tarkotat”, kerroin tylsistyneenä. Tosin mietin tiesikö tyttö tosissaan minua paremmin Inarista. Lili vain virnisti hampaat vilkkuen ja hiippaili sitten takaisin omaan huoneeseensa. Luultavasti tekemään jotain tärkeitä kymmenenvuotiaan juttuja. Nappasin sinisen hupparini sängynpäädystä ja kiskoin sitä niskaani huidellessani ulos huoneeni oviaukosta. Vedin lenkkarit jalkaan ja otin pyöräilykypärän hyllyltä. “Heippa, lähen nyt tallille!” huusin omakotitalon läpi ja sanoin heipat myös Sirulle, joka pyöri jaloissani. Kävelin pihalle ja irrotin pyöräni telineestä.
Laskettelin pyörällä tallimäkeä alas heinäkuun auringon polttaessa huppariin verhottua selkääni. Poikkeuksellisesti näilläkin leveysasteilla oli lämpötila lähellä hellettä ja ilmakin oli loistava. Kolariin oli ensi viikolle luvattu melkein kymmentä astetta vähemmän, joten nyt pitäisi nauttia ihan huolella. Huppari hiosti ja päälläni olevat harmaat verkkarit liimautuivat ihoon kiinni pyöräillessäni eteenpäin. Talli näkyi jo, ja enää yksi mutka niin olin pihalla. Jätin vihreän maastopyöräni tallin seinää vasten ja lukitessani sitä Inari ilmestyi taakseni.
“Tervehdys Henkka! Mitäs jos mentäis ilman satulaa? Siis sinne maastoon. Eikö me tää päivä oltukin sovittu?” tyttö kysyi iloisesti höpöttäen. Vaikka Inarin ruskeat hiukset olivatkin viime aikoina tiuhaan tahtiin vilahdelleetkin mielessäni, hämmennyin silti aina nähdessäni hänet. Ruskeat silmät tapittivat minua odottaen vastausta.
“Joo, mm, mennään vaan. Sitten ei ainakaan tarvi vaihtaa inhottavia ratsastushousuja jalkaan. Ja joo, kyllä me tää päivä taidettiin sopia”, nauroin hieman hämmentyneenä ja hieraisin niskaani.
Löntystimme Inarin kanssa sisään viileään tallirakennukseen jutellen lähinnä lähestyvästä lukion kakkosen alusta. Inari halusi moikata Matteakin ennen maastoa, joten kävin hakemassa suitset ja harjapakin karsinan eteen ja lähdimme hakemaan ratsujamme riimut kourassa. “Mä en kestä, kun toi Muta on niin hieno”, Inari hymyili, kun ruuna ravasi korkein askelein luoksemme. Hymähdin tytölle ja otin vastaan ruunan tervetulohörinät.
“Terve poju. Mitäs kuuluu?” sössötin hevoselle pujottaessani sille riimua päähän. Se hörisi uudestaan ja annoin sille jonkun taskussa nahistuneen porkkanan palan tai kaksi. Tunsin veren kohisevan poskissani, kun huomasin Inarin virnistelemässä ruunan oikealla puolella. Vähin sanoin siirryimme hakemaan Danaa toisesta tarhasta ja sen kautta takaisin talliin.
“10 minuuttia, sit nähään pihalla”, Inari painotti ja meni menojaan pääoven vieressä sijaitsevalle Danan karsinalle. Talutin ruunani karsinaansa ja otin sinisen riimun pois.
“Nyt vedetään vaan nopee harjaus, koska kohta oot kuitenki taas ihan hiessä ja pölyssä”, mumisin Matelle, joka vain lotkautti korvaansa minua päin.
“Kerro mulle miten ihmeessä sä pystyit könyämään ittes vajaa 150 senttisen ponin selkään?” kysyin, kun Inari odotti jo meidän saapuessa pihalle Danan selässä.
“En pääsekkään. Siksi fuskasin ja käytin hoitopuomia apuna”, tyttö nauroi.
“Hah, niimpä tietenkin”, vastasin pyöräyttäen silmiäni. Kävelin itsekin puomin luokse ja ohjasin Maten sen viereen.
“Älä kuvittelekaan liikkuvasi siitä”, manasin ruunaa, joka vain heilautti päätään hätistellessään kärpäsiä. Kiipesin ähkien puomin päälle ja siitä, joten kuten könysin ruunan selkään. Miten Inari oli päässyt edes ylipäätään selkään asti?
“Jaa sitten lähdetään! Ai moi Riri”, Inari huikkasi hoitoponinsa takaa ilmestyvälle punatukkaiselle naiselle.
“Moi Inari. Hei Henkka. Melkosen hyvä sää maastoilulle, jos sinne aiotte?” Riri kysyi ja hymyili. Jo pelkästään tallinomistajan mukava ulkomuoto sai olon tervetulleeksi.
“Jep, sinnehän me”, Inari vastasi aidon kestohymyn loistaessa kasvoillaan.
“Onnea matkaan. Toivottavasti saadaan kakkua, kun tuutte”, nainen vitsaili nauraen ja lähti työntämään hevosen lannan täyttämiä kottareita kohti lantalaa. Me käänsimme ratsumme kohti järvelle johtavaa metsätietä ja patistimme ne käyntiin. Inari ja Dana ottivat johdon, jotteivat he jäisi paljoa jälkeen pitkäjalkaisesta oldenburgista.
“Mitäs sulla on repussas?” kysyin Inarilta huomatessani lehtikuvioisen bägin roikkumassa tytön muuten pinkkiin T-paitaan verhoutuneessa selässä.
“Hahaa, arvasin, että kysyisit”, Inari virnisti ja kääntyi puoliksi minuun päin,
“Karkkia, juomapullo, puhelin, ensiapu mikä lie pakkaus, jonka äiti pakotti ottamaan mukaan ja hepoille nameja a.k.a. omenoita. Jos vaikka joku päättäis karata”, tyttö nauroi.
“Jaa-a”, sanoin muka mietteliäästi, “ihan hyödyllistä ehkä.” Jatkoimme matkaa hetken hiljaisuudessa, jonka rikkoi ensimmäisenä Inari kysyessään ravia. Vastasin myöntävästi ja siirsin Maten kevyesti reippaampaan askellajiin. Maastossa se oli usein aika virtaisa ja jouduinkin välillä vähän hidastelemaan ja ottamaan kaulaan kiedotusta riimunnarusta tukea, jotta pysyisin selässä eikä mentäisi Inarista ja Danasta ohi.
Kello läheni kahta, kun saavuimme Lehtovaaran alueen ainoan järven rantaan.
“Kukas haluaa uimaan?” kysyin virnistäen. Matte pärskähti ja oli jo ihan valmis syöksymään veteen. Pitäisi varmaan ottaa paita pois, jos ruuna pääsisi veteen. Se kun kasteli kaikki ja kaiken, enkä halunnut olla ihan läpimärässä puserossa.
“Minä ainakin!” Inari hihkui ja liukui alas Danan selästä. Tyttö otti reppunsa pois selästään ja pienen harkinta hetken päästä myös t-paitansa. Kengät ja sukat lensivät kaaressa nuotiopaikan penkeille ja sitten Inari olikin takaisin vuoniksensa selässä.
“Meinaaksä mennä ratsastushousut jalassa uimaan?” kysyin hämmentyneenä. Jo valmiiksi inhottavalta tuntuvat ratsastushousut tuntuisivat märkänä varmaan painajaiselta.
“Missä housuissa mä sitten menisin, jos en näissä? Sitä paitsi nää on urheilutrikoot eikä ridahousut”, Inari sanoi ja virnisti ilkikurisesti. Punastuin pisamat helottaen omalle tyhmyydelleni ja peittääkseni nolostumiseni mutisin, “Kuka hullu lähtee liukkaissa trikoissa ilman satulaa maastoon?” Revin itsekin lenkkarini sukkineen pois jaloista ilman poistumista Maten selästä. Ruuna oli niin korkea, etten jaksanut vielä laskeutua sieltä pois. Enää huppari ja t-paita ja Muta kahlasi pärskien veteen.
“Onks sun hevoses rikki, vai miks se räiskyttää tauotta vettä?” Inari kysyi ja nauroi katketakseen. Dana lähinnä tölläsi Maten kummallista käytöstä. Mitä nyt välillä sekin vähän kauhaisi vettä.
'“Noup, se on vaan vähän sekopäinen, kun se pääsee veteen”, nauroin mukana. Oli ollut ihan fiksu päätös ottaa ylimääräiset kamat pois päältä, sillä Matte oli taas räiskytellyt vettä vähintään puolen neliökilometrin alueelle.
“Nonnis Matte. Nyt me uidaan”, sanoin ja patistin hevosta syvemmälle veteen. Oldenburg totteli mielellään ja pian kaviot irtosivatkin jo pohjasta. Oli lehtisläisten onni, että lähin järvi oli kuin suunniteltu hevosten uitolle. Pohja oli hyvää hiekkaa ja syveni tasaisesti. Löysäsin ruunalle pidempää ohjaa ja annoin sen uida sen verran kuin halusi, ennen kuin kääntyi takaisin rantaa päin. Päästin ohjat kokonaan irti ja laskeuduin selälleni hevosen selkään. Märkä karva tuntui oudolta paljasta selkää vasten, mutta muuten olo oli oikein mukava. Suljin silmäni ja nautin lämpimästä auringosta. Kypärä hiosti varmaan karmeaa rajaa otsaan, mutten oikeastaan välittänyt. Annoin Maten kurluttaa makeaa järvivettä niin paljon, kun sielu sietää. Vaistosin katseen ihollani ennen kuin kuulin Inarin nauravan äänen,
“Henri hyvä. Paljon sä nukuit viime yönä? Ettet vaan nukahda siihen.” Hymyilin, mutten vastannut. Nousin hetken päästä varovasti ylös ja varjostin kädellä silmiäni.
“Oisko nyt karkkien aika?”
Vedestä päästyämme kiinnitimme hevosten kauloille sidotuilla riimunnaruilla molemmat puuhun ja otimme ohjat irti, etteivät kumpikaan sotkeutuisi niihin. Hallakko tamma jäi nuokkumaan puoliunessa pienen koivun varjoon, kun taas ruunikko mupelsi samaisen puun lehtiä. Löntystin pienellä rannalla olevalle nuotiopaikalle ja älysin samalla, että minulla oli edelleen ratsastuskypärä päässä.
“Ai kauhee mulla on nälkä. Ois pitäny ottaa jotain kunnon eväitä mukaan”, vaikersin, kun muistin, että meillä oli mukana vain karkkia ja nahistuneita omenoita.
“No jos vedetään sitte tyhjää energiaa karkeista. Ja mä luulen, ettei ne kaikki omenat oo ihan kuolleita, joten voit varmaan jonkun kaivaa sieltäkin”, Inari hymyili ja ojensi reppuaan. Otin kolmesta omenasta parhaimman näköisen ja haukkasin siitä palan. Kun kysyin halusiko Inari omenan, hän vain sanoi, että oli syönyt kotona juuri ennen tallille lähtöä. Olisi varmaan itsekin kannattanut.
“Onks karkit jo laskenu sen verran, että pystyy laukkaamaan?” Inari virnuili pitkän suoran pätkän avautuessa edessämme.
“Mitä luulet?” kysyin haastavasti kulmiani kohottaen ja siirryin ravin kautta pehmeään laukkaan. “Toi oli varaslähtö!” Inari huudahti ja Dana ampaisi laukkaan. Matte ei tietenkään pannut pahakseen pientä kilpailua, niin kuin en minäkään ja se vastasi samalla mitalla kiristämällä tahtia. Kymmenen senttiä pienemmän vuonohevosen hyväksi oli kyllä pakko sanoa, että se pysyi melko hyvin vauhdissa mukana, vaikkei oldenburg nyt mennytkään ihan lujinta laukkaansa. Nelistimme hyvän matkaa eteenpäin tuulen viistäessä kasvojamme, ja vihdoin hevosten hidastaessa kaikki neljä puuskuttivat. Auringon lämmöllä taisi olla jotain arpaa siihen.
“Laukkaaminen on parasta”, Inari totesi painottaen viimeistä sanaa. En voinut olla eri mieltä ja virnistin vain vastaukseksi. Saavuimme pienelle metsä polun pätkälle, kun viereisestä pusikosta kuului kovaa kahinaa. Matte sekä Dana jähmettyivät korvat hörössä tuijottamaan samaista varvikkoa ja yhtäkkiä sieltä syöksähti iso koirasmetso.
Dana säikähti puskasta syöksyvää lintua ja kääntyi äkisti 180 astetta väärään suuntaan. Metso häipyi jonnekin yhtä nopeasti kuin ilmestyikin ja Inari, joka oli kääntänyt itsensä minuun päin, joka ratsasti takana, kiepsahti kuperkeikalla alas Danan selästä. Kuului vaimeaa kiroilua ja kops ääni. Tamma näytti hämmentyneeltä, kun paino oli yhtäkkiä kadonnut sen päältä. Matte ei minun onnekseni ollut säikähtänyt Danan lailla. Tiputtauduin itsekin selästä ja nappasin Danan ohjista kiinni. Onneksi kumpikaan hevosista ei ollut karkailevaa sorttia ja tulivat hyvin toimeen.
“Ooksä viel ihan hengissä?” kysyin epävarmana.
“Joo, enköhän mä oo. Olin näköjään unohtanu laittaa kypärän remmin kiinni ja se pyörähti pois päästä ja osu tohon kiveen. Onneks se tosin suojas pahimmalta osumalta”, Inari sanoi hieman tokkuraisen näköisenä. Tytön kyynärpäästä ja toisesta kämmenestä valui hieman verta, mutta päällisin puolin hän näytti olevan kunnossa.
“Ooksä varma, ettet saanu aivotärähdystä tai mitään muutakaan?” varmistin vielä uudestaan.
“Joo oon kunnossa”, tyttö sanoi ja yritti nousta ylös.
“Odota, odota, mä autan”, mutisin ja sidoin molemmat hevoset hätäisesti viereiseen koivuun. Matte tarkasteli tilannetta vielä hetken korvat höröllään Danan taas ryhtyessä heti imuroimaan heiniä reheviltä mättäiltä. Inari ojensi kätensä, jotta voisin nostaa hänet pystyyn. Vedin kevyesti tytön seisomaan ja löysin itseni hieman liian läheltä Inaria. Ups, mites tässä nyt näin kävi?
“Sun pitäis varmaan juoda jotain, ettei sua ala pyörryttämään”, sanoin käheästi. Kun Inarin silmät olivat edelleen kiinnittyneet kasvoihini, pyyhkäisin epävarmasti letistä karanneen hiussuortuvan tytön korvan taakse. Se taisi riittää Inarille, sillä hän kietoi varovasti kätensä niskani taakse ja painoi huulensa huulilleni. Suljin vaistomaisesti silmäni ja vedin tyttöä lähemmäs itseäni. Tästä hetkestä olin tavallaan haaveillut viikkoja, mutten siltikään osannut odottaa sitä ollenkaan. Eikä se sinänsä mikään hohdokas hetki ollutkaan. Molemmat olivat yltä päältä hiestä tai järven vedestä märkiä, toisella oli ratsastuskypärä päässään ja takana odotti kaksi hevosta syömässä heinää maasta. Irtautuessamme toisistamme ainoa mitä sain suustani, oli, “Ooksä ihan sata varma, ettet saanu aivotärähdystä?” Inaria vain nauratti.
Jankattuani vielä Inarilta oliko hän varmasti kunnossa, punttasin tytön Danan selkään ja kipusin itsekin viereisen kannon päältä oman ruunani selkään. Jatkoimme kiusallisen hiljaisuuden vallitessa vähän aikaa tallille päin, kunnes molemmat aloittivat samaan aikaan keskustelun tutusta ja turvallisesta lukiosta. Vähitellen molemmat vähän rentoutuivat ja keskustelu tuntui normaalimmalta, vaikka tapahtunut pyörikin edelleen päässäni. Merkitsikö se mitään vai oliko Inari tosiaan vain tärähtänyt? Saapuessamme tallin pihaan, liu’uimme molemmat alas ratsujemme selästä ja talutimme hevoset sisään rakennukseen. Sanoimme epäviralliset heipat ja katosimme molemmat omille puolillemme tallia. Vedin Matelta suitset päästä ja rupesin harjaamaan ruunaa kumisualla. Uiton jälkeen se ei enää onneksi ollut hionnut juurikaan, joten pesaria ei juuri tarvittu.
Hiippailin Danan karsinalle saatuani Maten hoidettua ja takaisin tarhaansa. Kurkkasin tamman karsinaan vain huomatakseni, ettei Inaria tai Danaa näkynyt.
“Meitäkö etsit?” kuului ruskeatukkaisen ääni pesarista.
“Ai sielläkö te oottekkin”, vastasin hymyillen ja kävelin pesariin. Vuonohevonen oli riimunnaruilla molemmilta puolilta kiinni ja leputti toista takajalkaansa, kun Inari valutteli sen selkään vettä. “Meinasin vaan tulla sanomaan, että äiti käski tulla syömään. Joten moikka, mun pitäis varmaa lähtee”, sanoin, mutta jäin silti kiusallisesti seisomaan paikoilleni. Ojensin käteni Danaa kohti rapsuttaakseni sitä korvan takaa ja auoin jo suutani kysyäkseni aikaisemmasta, kun Inari nappasi kädestäni kiinni, antoi minulle nopean suukon poskelle ja sanoi, “Mennään jossain vaiheessa uudestaankin maastoilemaan. Mulla oli ainakin hauskaa.” Hymyilin tyhmänä ja nyökkäsin. Inari vilkuili nopeasti ympärilleen ja virnisti kuin salaliittolainen. Tallilla kun tuntui seinilläkin olevan korvat.
Kotimatkan taitoin pyörällä hymyn yltäessä edelleen korvasta korvaan. Kävellessäni kotiovesta sisään päästin suomenlapinkoiramme pihalle juoksemaan ja vedin kenkiä pois jalasta. Säpsähdin, kun siskoni syöksyi yhtäkkiä eteiseen.
“Hahaa, mä tiesin!” Lili kiljui ja juoksi pihalle Sirun kanssa vilkaistua kerran naamallani olevaa ilmettä.