Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
Oli niin hiljaista, että se täytti koko tilan, vain hevosten heinien rouskutus tallissa kuului vaimeana oven läpi. Aamutalli oli tehty ja koulu alkaisi tunnin päästä, mutta aika tuntui pysähtyneen. Zaida istui tallituvan kulahtaneella sohvalla kädessään päiväkirja, jonka päälle oli ehtinyt kertoa kunnon kerros pölyä. Kirjoittaminen oli vain unohtunut. Ei ollut ollut paljoa kerrottavaa. Tai oikeastaan olisi ollut, mutta ajatukset menivät jo Zaidan päässä niin sekaisin, että niiden kirjaaminen ylös olisi ollut mahdotonta. Zaida avasi kirjan edellisen merkinnän kohdalta. Se oli kirjoitettu toukokuussa, jolloin tapahtuneet asiat tuntuivat tapahtuneen niin kauan aikaa sitten, että niiden ajatteleminen tuntui oudolta. Puoli vuotta oli kulunut. Paljon oli tapahtunut, niin hyvässä kuin pahassa. Enimmäkseen pahassa. Paperi rahisi, kun Zaida alkoi kirjoittaa.
Toukokuun lopun Tie Tähtiin -loppurutistus oli ollut arvoisensa. Vaikka finaali ei muihin osakilpailuihin verrattuna ollut sujunut niin hyvin, oli Zaida ja Fosse lopulta kruunattu Estetähti-tittelin voittajiksi 80 sentin tasolla. Kyyneleet olivat valuneet Zaidan silmistä kunniakierroksella, eikä kova vauhti ollut ollut siihen ainoa syy. Kaikki Fossen kanssa tehty työ ja kaikki ne hylätyt esteradat olivat johtaneet johonkin, jota Zaida ei vielä tänäänkään osannut kunnolla käsittää. Menestyksestä motivoituneina he olivat juhannuksen tienoilla suunnanneet Norjaan Zaidan ensimmäisiin kilpailuihin ulkomailla. Vaikka kilpailupaikalle olikin päässyt Lehtovaarasta varsin kätevästi autolla, oli reissussa ollut tietysti vielä jännittävämpää ja hienompaa kuin Suomen kilpailuissa, mutta nimenomaan jännitys oli lopulta kostautunut radalla. Varsinkaan viikonlopun viimeinen rata, Zaidan ja Fossen debyytti 90cm-tasolla ei ollut ollut varsinainen riemuvoitto. Zaida oli lentänyt leppäkeihään lailla okserin sekaan ja telonut polvensa, jota hän oli sitten puoli kesää parannellut vaihtelevalla menestyksellä. Jokavuotinen ratsastusleiri oli jäänyt väliin ja muut olivat pitäneet hauskaa, kun Zaida ei ollut saanut lähteä edes rauhalliselle käyntilenkille hevosen selässä. Ulkopuoliseksi jääminen oli tuntunut Zaidasta pahemmalta kuin hän oli antanut ymmärtää. Onneksi hän oli elokuussa päässyt äidille pariksi viikoksi ja saanut olla Inkan kanssa, vaikka ei mikään tietenkään ollut tuntunut yhtä hauskalta jalkapuolena.
Alkusyksystä Zaida oli vihdoin päässyt kiipeämään hevosen selkään. Maastolenkit ja koulutuuppailu olivat tuntuneet ihanammalta kuin aikoihin, mutta estetunneilla pala oli noussut Zaidan kurkkuun. Jo kavalettienkin ylittäminen tuntui suurelta saavutukselta. Zaida ei ollut koskaan voinut edes kuvitellut, että hän alkaisi pelkäämään hyppäämistä, mutta niin oli kuin olikin hänen pahaksi onnekseen päässyt käymään. Se ei helpottanut asioita ollenkaan. Zaida rakasti hyppäämistä, mutta onnettomuus kummitteli liian tuoreena hänen mielessään. Riri oli kuitenkin huomannut sen, että Zaida kieltäytyi mahdollisuuksista päästä hyppäämään ja ottanut asian puheeksi. Ja onneksi oli ottanutkin. Muuten pelosta ei olisi ikinä päästy. Zaidaa jännitti vielä paljon, mutta möröt oli kohdattava, jotta elämässä pääsisi eteenpäin. Sitä paitsi hän luotti Fosseen. He olivat tiimi. Aina kaikki ei sujunut suunnitelmien mukaan, mutta se kuului tähän lajiin. Niin Zaida ainakin uskotteli itselleen.
Bellekin oli päässyt taas mukaan treeneihin. Keväällä Tie Tähtiin -kisojen aikaan poni oli saikkuillut tarhassa sattuneen haaverin takia, ja sitten Zaida itse oli joutunut saikulle, mutta pieni tauko oli tehnyt terää. Maastakäsin kerätty luottamus näkyi myös ratsastaessa ja kaupan päällisiksi Belle oli oppinut pari temppuakin. Nykyään se osasi esimerkiksi hymyillä pyynnöstä! Myös Lily oli saanut paljon rapsutuksia ja huomiota kesän ratsastustauon aikana, ja oli Zaida päässyt myös maastoilemaan sillä pariin otteeseen kauneimpaan ruska-aikaan. Valitettavasti kaikki hyvä päättyi aikanaan, ja niin myös Zaidan ja Lilyn tarina, kun Ellen oli muuttanut poneineen toiselle puolelle Kolaria. Päivät tuntuivat tyhjiltä ilman Lilyä ja sen prinsessamaisia tempauksia.
Tallilta puuttui muutakin. Zaidan paras ystävä. Adelien muutosta oli jo monta kuukautta, mutta Zaida meinasi silti usein laittaa tytölle viestiä ja kysyä, lähtisikö tämä tallille, kunnes tajusi, ettei se enää ollut mahdollista. Eikö ollut tarpeeksi epäreilua, että Inka asui niin kaukana? Nyt asui Adeliekin. Vaikka Zaida laittoi viestiä joka päivä, tuntuivat heidän välinsä vain viilenevän. He olivat nähneet kesällä, mutta juttu ei ollut luistanut samalla tavalla kuin ennen. Kaikki oli tuntunut niin oudolta ja vieraalta. Adeliella oli uusia kavereita ja kohta hän ei muistaisi Zaidaa enää ollenkaan.
Muuallakin ihmissuhderintamalla oli hankalaa. Zaida ja Inari olivat lähentyneet Tie Tähtiin -kevään ja kesän aikana entisestään, mutta matkassa oli nyt yksi mutka. Inari ja Henkka olivat yhdessä. Ihan virallisesti. Zaida ei voinut puhua kummallekaan, jos pari oli yhtä aikaa tallilla. Ja niin kävi valitettavan usein. Silloin, kun pelkkä Henkka oli paikalla, viihtyi Zaida tämän seurassa epätavallisen hyvin, mutta Henkka ei näyttänyt huomaavan mitään. Ollessaan Inarin kanssa kahdestaan tunsi Zaida olonsa rennommaksi kuin kenenkään muun seurassa, mutta hän ei silti voinut tukahduttaa tunteitaan Henkkaa kohtaan. Oliko väärin toivoa, että he eroaisivat? Ja olisiko muutenkaan moraalisesti oikein olla yhdessä bestiksen eksän kanssa? Zaida ei oikeastaan edes voinut kuvitella itseään oikeaan parisuhteeseen, mutta siitä haaveilu tuntui samaan aikaan niin ihanalta ja raastavalta. Yksi Clairon biisi sopi Zaidan tilanteeseen hyvin. “I think we could do it if we tried”, siinä laulettiin, “only to say, you’re mine.” “Know that you and I, shouldn’t feel like a crime.” Juuri rikokselta Henkan ajattelu Zaidasta tuntuikin.
Zaidan katse irtosi paperista, kun hänen puhelimensa värisi. Hän oli saanut uuden sähkopostin, joka tarkoitti sitä, että viikonlopun lähtölistat olivat tulleet. Oli ihanaa päästä taas kisaamaan, vaikka perhoset lentelivät jo nyt Zaidan vatsassa. Fossen kanssa he starttaisivat tutun 80cm lisäksi uudestaan 90cm luokan. Nyt tai ei koskaan oli aika saada pelko voitettua. Viime viikkoinen esteryhmän tunti, jolle Zaida oli päässyt mukaan, oli tuntunut hyvältä, mutta Zaida ei voinut tietää, menisikö hän radalla taas lukkoon samalla tavalla kuin viimeksikin. Bellen kanssa heidän oli vielä pidemmän kisatauon jälkeen tarkoitus mennä 80cm ja lisäksi Karon puoliksi pakottamana myös koululuokka. Zaida ei tiennyt, mitä potentiaalia Karo näki heidän epätasaisessa menossaan, mutta olisihan se hauska saada taas tietää, mitä omassa ratsastuksessa voisi kehittää. Zaida ei tiennyt, odottiko hän kisoja innolla vai kauhulla, mutta ensimmäinen kisapäivä oli jo huomenna eikä hän ainakaan nyt voinut enää perääntyä.
Zaida oli säikähtää, kun ovi yhtäkkiä kävi. Siellä oli onneksi vain Riri, joka oli saapunut sovitusti kymmeneltä heittämään loput hevoset tarhoihin. Se sai Zaidan tajuamaan, että hän oli istunut tallituvassa jo yli tunnin. Koulu alkaisi kymmenen minuutin päästä, mutta onneksi ensimmäisellä tunnilla oli ruotsia. Opettaja ei osannut käyttää Wilmaa, joten Zaida oli turvassa uudelta myöhässä-merkinnältä, eikä hänellä siten ollut tarvetta laittaa hösseliksi. “Huomenta!” Riri tervehti pirteästi, “mitäs sä siinä vielä teet?” Zaida pamautti päiväkirjan kiinni. Kirjoittaminen sai luvan jäädä tältä erää. Hän kävi viemässä kirjan takaisin kaappiinsa ja ehti samalla sipaista pölyt kunniapaikalla roikkuvasta Estetähti-ruusukkeesta. “En mitään”, Zaida sanoi nopeasti lukitessaan kaapin. Riri onneksi vain kohautti olkiaan. “Mä luulin, että sulla alkaa koulu”, tämä jatkoi juttuaan sen enempää Zaidan vastausta pohtimatta. “Niin alkaakin”, Zaida myönsi hieman punastuen, “mä käyn vielä nopeesti moikkaamassa poneja ennen kun lähen.” Riri nyökkäsi hyväksyvästi ja jäi käynnistämään kahvinkeitintä Zaidan poistuessa reppu selässään ulos tallista kirpeään pikkupakkaseen.
Ohut lumikerros narisi Zaidan kenkien alla hänen kävellessään ripeästi tarhoille. Fosse nosti heti päänsä heinäkasasta, kun kuuli hoitajansa lähestyvän. Ruuna ravasi höristen portille herkkujen toivossa, mutta Zaidalla ei nyt ollut tarjota muuta kuin rapsutuksia. Fossen huurteinen turpa tutki innoissaan Zaidan taskuja. “Mä oon hemmotellut sut piloille, senkin ahmatti”, Zaida tuhahti lempeästi, “mutta ei mulla nyt valitettavasti oo mitään. Sori!” Zaida ei voinut olla nauramatta Fossen ilmeelle, kun se tajusi, ettei herkkuja ollut luvassa. Rapsutukset eivät olleet ponin mielestä tarpeeksi kiinnostavia, joten se löntysteli takaisin heinäkasansa luo. Belle sen sijaan ei edes vaivautunut tulemaan portille, se vain katseli tarhan keskeltä Zaidaa hieman ihmeissään. “Sä oot niin söpö”, Zaida hymähti, mutta ei ehtinyt jäädä ihailemaan hoitohevosiaan pidemmäksi aikaa, sillä koulunpenkki odotti. Iltapäivällä Zaida tulisi vielä liikuttamaan molemmat ponit ennen huomista kisapäivää, mutta siksi asti hän hyvästeli ponit ja lähti talsimaan parkkipaikan läpi kohti kotia. Viimeistään matikan tunnille oli nimittäin pakko ehtiä.