Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
*prr, prr, prr* tunkeutui vaativasti uneni läpi. Katsoin seinäkelloa, puoli kaksi, yöllä. Kuka helvetti muka soittaisi näin myöhään. Vilkaisin puhelintani, Mette. Hiljensin puhelimen ja jatkoin uniani, kenelläkään ei olisi tähän aikaan mitään niin tärkeää asiaa, etteikö se voisi odottaa aamuun. Metelle en toki ajatellut edes soittaa takaisin, taitaisi olla parempi, ettemme olisi missään yhteydessä enää, hän pitäköön ihanan ja täydellisen elämänsä, minä pitäisin omani. Se ei ehkä ollut enää täynnä Ashrikin tasoisia, ja vielä parempiakin, kilparatsuja, mutta oli se sentään täynnä uusia tuttavuuksia. Aksonin kanssakin oli nyt aikaa olla enemmän, olimme käyneet ajamassa hevosia useamman kerran yhdessä ja kieltämättä nainen oli ihan pirun mukava. Nukahdin uudelleen levottomaan uneen. Aamulla vilkaisin puhelimeeni; 4 vastaamatonta puhelua, Meteltä ja kaksitoista viestiä, joissa pommitettiin vastaamaan. Onneksi en ollut enää tilivelvollinen hänelle mistään. Raahustin keittiöön ja napsautin valmiiki ladatun moccamasterin päälle, jonka jälkeen huikkasin Sirun käymään aamupissalla. Joisin kupin vahvaa kahvia ja lähtisin Sirun kanssa tekemään aamutallin ja sen jälkeen töihin. Työpaikallani oli TET-harjoittelija, joka saisi tänään katsoa leikkausta. Tultuani takaisin sisään hörppäsin kahvit naamaan ja tein pikaisesti smoothien, joisin sen matkalla Lehtovaaraan. Kävelin Siru perässäni autolle ja lähdimme liikkeelle.
---
Aamutallin jälkeen vilkaisin puhelintani, tavallisesti aamu-uninen Mette oli soittanut useamman kerran, jälleen. Huokaisin kuuluvasti ja päätin soittaa hänelle takaisin samalla kun käyttäisin Sirun kunnolla lenkillä. Soitin numeroon takaisin ja Mette vastasi lähes heti. "Mikä vittu kesti, oliko sulla joku akka siellä?!?" kuului ivallinen, joskin hieman panikoiva ääni. "Mä en oo sulle millään tavoin tilivelvollinen enää, mutta ei, ei ollu. Mä yleensä nukun öisin ja äsken käväsin tekeen aamutallin ja nyt ulkoilutan Sirua. Kuinka niin? Käsittääkseni meidän välit oli täysin selvät kun lähdin Ashrikin kanssa teiltä, mulla ei oo aikaa sun draamalle" tokaisin lähes vihaisena. Metellä nimittäin oli jonkinlaista elämää suurempaa aina. Ihan fine niin pitkään kun minun ei tarvinnut olla se, joka kaikkea selvitteli. Ennenhän se oli tietyllä tapaa söpöä ja ihanaa, mutta nykyään se lähinnä vain tympi. "Ei vissiin sitte mitään ku ei kiinnosta" Mette puuskahti ja löi luurin korvaan. Ah kuinka yllättävää. Noh päästiinpähän siitäkin.
---
Töiden jälkeen olin menossa hakemaan Sirua ja sen jälkeen lähdössä käymään ystäväni kanssa koirapuistossa. Mette oli soittanut jälleen. Laitoin blondille tekstarin, jossa kysyin mikä häntä tälläkertaa risoi. Ja noh, lopputulos oli se, että ei jumalauta. Parempi varmaan soittaa Joonakselle. Eipä täälläpäin muita ole, kenelle tästä todellakaan voisin kertoa.
Olin tehnyt mukavat pari tuntia töissä, perjantai ja lyhyt päivä. Parit rokotettavat ja vähän zippailua klo 8-10. Painuin aamusalille ja treenattuani kunnon rääkin menin käymään pikasuihkussa, josta suuntaisin parturiin. Ylikasvaneelle ananakselle oli viimeinkin tehtävä jotain. Minulle upouusi kampaaja lyhensi mukavasti hiukseni ja olin ulkonäkööni tosissaan tyytyväinen. Näpyttelin viestiä ystävälleni Joonakselle, joskos sovittais lounastreffit ja lähdettäisiin illalla Lehtovaaran yöhön.
Aloiteltiin mun luona ottamalla muutamat ja pelailemalla pleikkaria. "Pitäskö meidän lähteä katsastamaan tarjontaa, sunkin pitää varmaan vaihtaa jotain siistimpää päälle" Joonas virnuili. "Siis meinaaks, etten voi lähteä farkuissa ja huppareissa" naureskelin takaisin. Enkä tietenkään ollut tosissani. Vetaisin mustan kauluspaidan päälleni ja pohdin pitkään rusettivalikoiman edessä. Totesin laittavani punaisen kaulaan ja nakkaavani biker-mallin nahkarotsin tähän päälle. Joonas oli pukeutunut vaaleansiniseen kauluspaitaan ja tummansiniseen rusettiin. Näytti se jopa ihan komealta, myös näin heteromiehen näkökulmasta.
"Mitä sä jätkä hommaat?" naurahdin Joonaksen katsoessa puhelimensa selfiekameraan silmät hieman sirrillään. "No otan snäppiä tietenki? Siirtyisit säki jo pois sieltä kivikaudelta, häh. Totta tuohon sun luuriinki snäpin saa, eiks toi oo ihan uusinta mallia?" hän vastasi. Tilasimme taksin ja virnistin kuin teinipoika. Tästä yöstä puhuttaisiin vielä pitkään.
Veronican offgame -päiväkirjat II Heppailijat isoilla mestoilla
Me oltiin saatu Eetun kanssa mitä loistavin idea aikaiseksi tallilla yksi päivä: mitä jos repäistäisi ja lennettäisi suorimmalla lennolla Lontooseen katsomaan kunnon ratsastusta hevosmessuille? Samalla vingutettaisi totta kai visaa, mitäpä muutakaan. Niinhän siinä sitten kävi, että eräs lauantai -aamu seisoimme Gatwickin lentokentällä matkalaukkuinemme ja käsimatkatavaroidemme kanssa pohtimassa, mitä hittoa keksittiinkään tehdä. Muutama KALLIS euro äkkiä punnaksi ja metroa etsimään, mistä suunta jatkuisi hotellille.
Lauantai menikin Lontoota tutkiessa: totta kai kaikki turistimestat oli pysähdyttävä läpi aina London Eyestä palatsin porteille vartijoiden vaihtoa seuraamaan. Voin sanoa, että kännykän tila loppui tyystin jälleen kerran. Kävimme myös koluamassa jos jonkinmoista ruokapaikkaa läpi.
Sunnuntai oli pyhitetty hevosille - yksinomaan hevosille. Messuthan olivat VALTAVAT. Hevosia meni monien tuhansien eurojen edestä siellä sun täällä, expo-aluekin oli hieman toista mitä koto-Suomessamme. Voi olla, että todellakin haalin ylihintaista tavaraa Sotilaalle kotiin tuliaisiksi, unohtamatta itseänikin. Seurasimme katsomossa niin este- kuin kouluratsastusta, sekä näimme ties minkälaisia "erikoisempiakin" lajeja - lännenratsastus vaikutti omasta mielestäni erityisen hauskalta. Voiton vei kyllä ehdottomasti hienot ja elegantit kouluratsut!
"Vau, tästä riittääkin sitten kerrottavaa", totesin pakatessani viimeisiäkin ostoksia matkalaukkuun, jonka kiinni laittaminen olisi kokonaan oma lukunsa tarinassa. "Joo, älä muuta sano. Toivon mukaan painorajat eivät ylity kentällä...", Eetu ähisi omaa matkalaukkuaan sulkiessaan, istuen samalla laukun päällä vetoketjuja kiinni vedellessä. "Miten hitossa ostit noin paljon tavaraa?!" jouduin kysymään ja keskeyttämään oman laukkuni sulkemisen Eetun episodia seurattuani. "Ai mitenkö? Hei, en turhaan ole kuitenkaan the tallityttö", Eetu totesi olkiaan kohauttaen sen jälkeen, kun laukku oli napsahtanut kiinni.
Jennin päiväkirja, luku 1 Uusi lemmikki, keskiviikkona 7.2.2018
Kävipä sitten yks päivä niin, että päätin ostaa lemmikin. Tietenkin on jo se Ellen-elukka ja Reiska, joka tosin ei ole omani. Mutta halusin vielä eläimen, jonka kanssa voisi nukkua, kuin lemmikki olisi unilelu. Hevostahan ei oikein voi ottaa sänkyyn... Vai kuinka?
No, joka tapauksessa sain kissan. Tai ostin, miten sen muotoilisi. Mummo maksoi puolet, kissaihminen kun on.
Niinpä tänään keskiviikkona, 7.2.2018 meille tepasteli vasta emostaan vieroitettu kissaherra. Musta kolli. Pikkusisko Joanna ehdotti nimeksi Prinssiä. Isoveli Joonas oli käymässä ja tuo taas ehdotti Mustia, Herodesta ja Sokratesta. Olin vähällä nauraa broidille. Musti oli liian koiramainen ja muutenkin tavallinen. Joonas taas on niin historiahullu, ettei ihme jos tuli Herodes tai Sokrates. Taisi läpällä heittää vielä Tutankhamoninkin.
No, kissalle tuli nimeksi Solo. Ihan okei nimi. Siitä tulikin sitten semmonen pikajuoksija. Äiti ehdotti jo sen leikkaamista, mutta katsotaan nyt. Muuten siitä tulisi laiskimus. Annetaan nyt tulevaisuuden näyttää.
Veronican offgame -päiväkirjat III Piraatti vai diiva
Helmikuu ja kävelin jo aurinkolasit silmillä missä ikinä kuljinkaan lukuun ottamatta omaa huonettani jossa olin mitä luultavimmin vetänyt pimennysverhot ikkunoiden eteen. En suinkaan ollut katsonut Vampyyripäiväkirjoja tai Twilight -sarjaa alusta maratonimaisesti viikonlopun aikana, eikä kusi ollut noussut päähäni kuitenkaan niin pahasti että se olisi ulospäin näkynyt - ainakaan tällä tavalla. Tilanteelle oli simppeliäkin simppelimpi selitys: kotona oli pieni sota pystyssä osapuolina mä ja isoveljeni Benjamin. Omina aseinani oli tyynyt ja veljelläni pyyhekumit. Yksi niistä lensi vahingossa silmääni, mikä arkoi seuraavaksi auringonvaloa. Haha, ulkona oli vielä lunta ja aurinkoa! Ei olisi paremmin voinut sattua! En halunnut leikkiä piraattia, joten mielummin myötäilin mulle tutumpaa roolia vaikka idioottina diivana.
Eräs ystäväni koulusta - uusi ystäväni, joo joo - oli pyytänyt tapaamaan keskustassa. Päästyäni paikalle oli Kiiran seurassa tosin myös Mila, jonka tunnistin nähneeni koulussa ainakin muutamaan otteeseen. Tytöt kumpikin odottivat selkeästi, että olisin napannut lasit pois kasvoiltani. "Onko meillä täällä joku stara?" Kiira räkätti kuitenkin hieman ihmeissään. "Sota jättää arvet vahevempiikin persooniin. Silmäni on kirjaimellisesti kuin Edward Cullenilla a.k.a. vampyyrien kasvissyöjillä. Kävin lääkärissä hetki sitten jossa silmäni puudutettiin. Sain kanssa söpöä kultaista väriä - mitälie - osoittamaan, jospa siellä olisi näkynyt haavoja, tai jotain. Lasit päässä ajattelin kulkea nyt ainakin viikon, sillä piraatiksi EN ala", avauduin suoraan ja kiivaasti asiat auki, ettei enempää kysymyksiä olisi tullut. Korjasin lasejeni asentoa. "Kahvia?"
Kylmäkahvin noukittuani matkaan kauppakeskuksen Robert's Coffeesta suuntasimme yhteistuumin kaupoille. Kiira halusi kahmia itselleen uusia vaatteita koulua varten kun taas Milan oli päästävä ostamaan surullisen kuuluisaa isoruutuista konseptia sekä lyijyä kynäänsä. Itse olisin mieluiten painunut shoppailemaan itselleni uutta kisapaitaa ennen kuin muistin, että hitot. Sellaisetkin kun on tilattava vain netistä. Onnekseni olin pistänyt silmäni yhteen tiettyyn kappaleeseen. Auta armiasta, jos näkisin seuraavissa kisoissa Henriikan samaan paitaan sonnustautuneena. Siinä vaiheessa lupaisin upottaa hoidetut kynteni sen akan nahkaan.
"Huomenna treeneihin?" Mila kysyi. Ai niin, tanssimme samassa ryhmässä. Olin tosiaan harrastanut iät ja ajat balettia äitini "innoittamana" (lukekaa pakoittamana) ja Milaan olin ennättänyt törmätä joskus tanssiopistolla. No mutta, voisi kai yrittää hieroa tuttavuutta tai avata silmiä paremmin. "Pikimiten tallilla käynnin jälkeen. Eikö treenit olleet vasta illalla?" "Illalla joo. Kymppiin asti saamme tappaa jalkojamme. Se venäläinen noita on taas paikalla." Hitto. Sai nähdä, näinköhän olin enään 24 tunninkaan kuluttua elävien kirjoissa. Se nainen osasi olla kiero. Meno opistolla oli muutenkin välillä hieman kyseenalaistettavaa. Kuvitelkaa nyt sadottain eri-ikäisiä tyttöjä neljän seinän sisässä. Ja näin sanon minä Veronica, joka siellä on ollut vasta kuukauden päivät.
Tuijotin matikanluokkamme kelloa, jonka viisarit tuntuivat vain matelevan eteenpäin. Uudenvuodenlupaukseni hyvästä koulumenestyksestä taisi retkahtaa heti alkumetreillä. Sen ensimmäisen, hyvin menneen englannin sanakokeen jälkeen olin saanut sitä tasaisen varmaa kuutosta ja seiskaa. Hyvänä päivänä voi paperissa olla kahdeksikkokin. Ikinä kuitenkaan en koulussa ole ollut mikään mestari, ja tämänkin kokeen aiheena olleet yhtälötsekasotkut kirjaimineen ja muine kummallisuuksineen oli vain täyttä hepreaa. Tuijotin paperiani, jonka tehtäviin olin jotakin yrittänyt tuhertaa. Luokassa oli hipihiljaista, vain kellon raksutus, lyijykynien suhina papereita vasten ja satunnaiset pyyhekumien pyyhkäisyt kuuluivat luokassa.
Kello pirahti ja nopeasti palautin säälittävän koepaperini opettajalle, jonka uskoin varmasti nauravan tarkistaessani koepaperia. Luokanoven loksahtaessa takanani kiinni, kohtasin huokaisten parhaan ystäväni Josefiinan katseen. ''No, miten meni? Mitä laitoit siihen 5 b:hen? Oliko siinä että 5x^2:0,75-3xhölöhölöhölö…'' ''Taiga! Kuunteletko sä edes!?'' ''Mmitäh?'' ''Huoh.. Niin että...''
EETU OFFGAME - Luku yksitoista, Filipen ja mun ystävänpäivä
Minä ja minun rakas kissani Filipe vietettiin ystävänpäivä yhdessä nukkuen. Pinkit lakanat ja lämmin kissa lohduttaa ihanasti sinkkuna. Aina ei ole rakkautta saa ihmisiltä joten sitä on hyvä mennä hakemaan lemmikeiltä. Rasse ja Filipe on oikein oivia siinä!
Jennin päiväkirja, luku 2 Pikkusiskon raahaamista tallille, sunnuntaina 18.2.2018
Minun piti raahata pikkusysterini tallille noin puolentoista tunnin anelun ja kiljumisen jälkeen. Joanna siis kiljui. Tuo halusi siis välttämättä Ellenin, varsinkin nyt kun se oli tiineenä. Olimme juuri nyt linja-autossa matkalla tallille. Kun tulimme sinne, Joanna melkeinpä juoksi Ellenin luo, vaikka olinkin äskettäin kieltänyt häntä juoksemasta. Joanna ihasteli tammaa jonkun aikaa, kunnes hän halusi ratsastaa. Joanna sai ratsastaa Reiskalla. Aluksi sisko ei halunnut Reiskaa, vaan hän ehdottomasti halusi ratsastaa Ellenillä, mutta nähdessään Reiskan hän suostui.
Talutin Joannaa ja Reiskaa. Sisko uskaltautui ravaamaankin. Jonain päivänä hän vielä laukkaisisikin.
Istuin autossa jota ajoi isäni ja itse istuin pelkääjänpaikalla ja jaloistani kuului yhä hieman vaimeaa vinkumista. Olimme hakeneet mun koirani, Unden, jonka vanhempani mulle ostivat. En ollut koiran perään hevostyttönä aiemmin ollut, mutta ajatus pienestä nelijalkaisesta kaverista ei kuulostanut pian enään pahalta. Niinpä sen sain. Pieni husky-pentu Unde. En tiedä mitä kissani Cleo olisi siitä mieltä, mutta saipa kestää uuden ystävänsä kunnialla. "Hyvä poika, kohta ollaan kotona...", lepertelin jaloissani olleelle koiralle, jota rapsuttelin myös korvan takaa.
Miten sitten Unde päätyi mulle?
Olin tutkinut eri rotuvaihtoehtoja netistä vähän sivusilmällä kun porukat hoitivat suurimman osan asiasta. Läpi käytiin ihan kaikki mahdollinen: setterit, mäyräkoirat, metsästyskoirat, colliet ja muut. Huskyyn kiinnitin silmäni kuitenkin hetkessä ja sen myös halusin. Vanhempi veljeni oli kiinnostunut kaikesta tekemisestä koirien kanssa, joten hän lupasi tehdä Unden kanssa tulevaisuudessa jotakin mielellään. Ehkä koira oli sitten vähän puoliksi meidän kummankin eikä vain mun omani.
Soitimme kenneliin ja kävimme tsekkaamassa kerran-kaksi koiraa. Pentu oli se koira jonka halusin ja siinähän se oli. Aikaa piti tappaa jotta pääsimme sen hakemaan. En ollut maininnut kenellekään tulevasta ystävästäni, mutta eiköhän koira joskus pääsisi mukanani käymään tallillakin.
Kaarsimme talon pihaan. Nyt Unde pääsisi tutustumaan uuteen kotiinsa!
Eemeli oli tullut vastaan ovella Kookoksen autokyydin jälkeen ja sain yllättyneen katseen osakseni kuin myös hän. Hän kysyi kuka minut oli tuonut ja minä kysyin miten hän oli jo kotona. Olohuoneen pöydällä oli kaksi kuppia ja sohvatyynyt näkyivät tuulettuvan parvekkeella. Eemeli kuikuili auton perään ja katsoi sitten vaatetustani. Loimme molemmat toisiimme epäilevän katseen. “Tallikaveri heitti kotiin”, sanoin ja aloin riisuutumaan eteisessä. Eemeli katsoi hetken kenkiini ja ylös kunnes nyökkäsi vähän ja nojasi seinään. “Toiko on sun tallivaatetus?” hän kysyi kun otin toppahousut jalasta ja alta paljastui mustat, kuvioidut ja hieman parempaa seppälää edustavat legginsit. Käännyin ympäri ja nostin kädet lanteille kohottaen toista kulmaani kysyvästi. Eemeli kallisti päätään ja virnisti. “Tyhmä”, sanoin ja heilautin huiviani piiskan lailla tuon alavatsaan ennen kuin lähdin kulkemaan keittiöön. “No auts…” hän äännähti ja tuli pian perässä heittäen huivin pesukoriin.
Aloin keittämään kahvia ja kysyin laitanko hällekin. “En mie jaksa enää”, Eemeli vastasi jääkaapilta. Aiemmin ostettuja lidlin kuppikakkuja ei ollut enää kuin kaksi neljän sijasta. Vilkaisin Eemeliin miettivästi, kun tuo otti esiin leipätarvikkeet ja alkoi voitelemaan ruispalaa. “Niin miten sie nyt jo olit kotona?” kysyin annostellen samalla puruja suodattimeen. “Töissä oli joku palaveri jonka jälkeen sai lähteä”, Eemeli vastasi selkä minuun päin ja asettui pöytään. “Aa, okei”, vastasin arvioivasti. Eemeli aukaisi puhelimen ja alkoi tekstailemaan. Istuin itsekin ruokapöytään kahvin ja ruisleivän kera hetken kuluttua ja tuijottelin loppuillan, 20 minuuttia, puhelimella värkkäävää poikaystävääni ennen kuin jouduin lähtemään töihin.
Veronican offgame -päiväkirjat V Kymmenen vuotta varpaiden murskaamista
Kesken kauden kun tanssikoululle astelee vaaleahiuksinen suomalais-ruotsalainen tyttö venäläisillä viboilla, ei vastaanotto ollut lempeimmästä mahdollisesta päästä. Asiasta huolimatta jatkoin tanssikoululle kiiruhtamista koulun jälkeen viikonpäivät toisensa jälkeen, vietin siellä muutamia tunteja ennen kuin painuin suorinta tietä tallille Sotilaan luokse. Tallilla olin saanut huomattavasti enemmän jopa ystäväksi luokiteltuja kontakteja, mitä tanssin parista. Siellä oli aina hirveä keskinäinen kilpailu käynnissä, vaikka Tukholman puolella meno oli ollut vähintään sata kertaa pahempaa...
Tykkään olla koululla aina mahdollisimman ajoissa saadakseni oman rauhan keskittymiseen sekä lämmiteltyä itsenäisesti. Olinkin jälleen melkein viisitoista minuuttia etuajassa salissa tangolla. Toimin lämmittelyiden kanssa melko kiireettömästi, yrittäen vain aktivoida keskivartaloa ja muita lihaksia hieman hereille. Herätys, aika toimia taas muutama tunti.
Valehtelematta olisin ehkä kuitenkin ainakin hitusen mielummin ollut tallilla kuuntelemassa vaikka Kookoksen tarinointia hevosten perussairauksista mitä tanssisalissa. Siinä vaiheessa kun olin hyppiä pomppinut varpaani murskaksi yli kymmenen vuotta, alkoi homma hiljalleen tuntua puuduttavalta. Piiritkin kävivät vain koko ajan pienemmiksi, jos kaikki alkoi Tukholmasta ja päätyi Lehtovaaraan. Muutos oli suuri.
"Olemme tainneet nähdä aikaisemminkin", tytön ääni keskeytti venyttelyni. Korjasin ryhtini ja käännyin kannoillani ympäri. "Et vaikuta kovin sosiaaliselta täällä. En yhtään ihmettele. Olen Mila", Mila esittäytyi. Kiiran kaveri. Sitä kautta tiesin hänet jotenkin. Puntaroin pienen hetken ajan sitä, kättelisinkö tyttöä ja esittäytyisin. Jos jossakin ympäristössä niin koululla kavereita oli oltava tai pelistä putosi pikaisesti pois. Oli hankittava ystäviä, kontakteja. Niinpä tarrasin Milan kädestä kiinni. "Veronica."
Siitä edespäin hakeuduimme koululla aikalailla automaattisesti Milan kanssa toistemme seuraan. Hirveästi emme jutelleet avoimesti toisillemme, mutta olimme käytännössä tukipylväinä tai selustan suojaajina. Ei ehkä ihan ystäväksi voinut kutsua, mutta tuttavaksi vähintään.
Käteni olivat kohmeiset nahkaisella ratilla, kun ajoin kohti Leppävirtaa. Leppävirralla minua toivottavasti odottaisi Noora kahvin kanssa, sillä muuten en heräisi tähän aamuun. Kun sitten viimein saavuin kyseisellä sijainnilla komeilevan tallin pihaan, sain huokaista. Klonks, pam, ovi auki ja kassi takapenkiltä, kellon vilkaisu ranteesta ja päättäväinen matka kohti siniharmaata rakennusta sai alkaa. Tuttu paikkahan tämä oli, hieman etelässä Lehtovaarasta, mutta tuttu. Täällä kävin ennen Lehtovaaraa, kunnes tietyt tapahtumat kävivät ja jättivät harrastushistoriaan vuoden tauon.
Siellä se Noora silti oli. Saman perimmäisen karsinan kohdalla seisoi ja odotti minua ruskean oriinsa seurassa. Puustiko se oli? "No heii", Noora kijlaisi kun ilmaannuin kokonaan käytävälle. Paikalla ei ollutkaan kuin kaksi vierasta naamaa meidän lisäksemme. "Heiii", tervehdin kädet levälläni ja ryntäsin halaukseen. Noora taputteli selkään ja rutisti kovaa. "Noniin ihanaa ku pääsit tänne! Kerkesitkö eksyä?" hän nauroi. "Hah", puistelin päätäni ja nyökkäsin sitten hevoseen. "Onko tämä Puusti?", kysyin. "Ei, se on Puustin poika, Amppi", Noora risti kätensä ja vastasi. "Mistä sie näitä nimiä vetelet..." ajattelin ääneen ja hymähdin. "Mitä eikö soo hyvä", hän virnisti ja silitti rauhallista turpaa. "On on", huokaisin. "Mutta asiaan. Missäs SE heppa on?" kysyin.
"Marumba", Noora esitteli tarhasta talutettavaa tammaa. Se oli vaalea niin harjalta kuin karvoiltansakin, kaunis lusitano tamma. Henkäisin ihastuksesta. "Niimpä", Noora nyökkäsi ja lähdimme varustamaan "Marumbaa".
Marbe on tuontihevonen Portugalista. Se kulki pitkän matkan viimevuoden kesällä lentokonein ja laivoin päästäkseen kylmään ja erilaiseen Suomeen. Millainen talvikarva sille edes muodostuu?
Tämän takia siis olin tullut Leppävirran kunnassa sijaitsevalle yksityistallille, Goomenin tilalle. Olin raahannut persukseni paholaissisarusten alueelle ja riskeerannut hermoni. Pakko myöntää että oli se riskin arvoista. Etsinnässä ei ole koulutaituri ja eihän Marbekaan taitotasoltaan ollut mikään Grand Prix-ratsu vaikka ei mikään puskapollekaan. Sellainen helppo A- tai vaativa B-tasoa. Tammalla oli luontaisesti hyvä rakenne ja lennokas liike, ryhdikäs asento. Oli siis ilo nousta Marben selkään ja päästä kokemaan jälleen erilainen persoona niin luonteeltaan kuin liikkeiltäänkin.
Kyllä, Hipun sulatellessa varsaansa ulos maailmaan tulin kaivanneeksi jotain enemmän. Toki Lehtovaara majoitti toinen toistaan ihanampia koneja mutta jotenkin mielessä pyöri vain oma hevonen. Mitään Merru ei ole päässään laittanut lukkoon mutta Marbe oli kiistämättä mukava tammukka tavata eikä syvempi suhde kuulostaisi hullummalta.
Teimme maneesissa ympyröitä ja testailtiin pohkeenväistöä, halkaisijalla laukanvaihtoja sekä kulmissa takaosakäännöksiä, tosin käynnissä. Noora ja kauhistuksekseni pirtsakka blondi ilmaantui katsomoon. Hänenkin naamansa näytti valahtaneen hetkeksi kunnes tämä otti kännykän esiin ja alkoi kiivaasti näpyttelemään ruutua. Sen enempää en ratsastukselta ehtinyt nähdä, sillä uppouduin painamaan kevyesti Marben sivulle ohjeistaen samalla kädellä ja istunnalla milloin pysähdytään ja nostetaan laukkaa, vaihdetaan laukkaa ja pysähdytään taas.
"Hyi kauhea mikä kuva, mun kädet on ihan huonosti tuossa", ilmaisen inhoni Nooran ottamaan kuvaan. "Se on hyvä!" ystävästä kuvaajaksi muuttunut Noora intti. "Laitan sen Saaralle niin voi laittaa myyntisivulleen kuvan", hän mutisi jatkoksi. "Eikä laiteta tota", sanon ja räpellän toisen näyttöön kuin se muka jotain estäisi. "Ja älä nyt vielä sano Saaralle että ilmottaa Marbesta muille..." sanoin nolona, "Se oli aika kiva." Noora katsoi minuun hetken ja virnisti, "Noniin hyvä."
Lusitanolla oli ainakin ensitapaamisen perusteella suuri sydän ja sen rauhallisuutta voisi luonnehtia kallionjärkäleellä. Ja okei se oli aivan mahtava ratsastettava! Hippu-kulta, nähdään silti ensi-viikolla Käyn tuomassa sulle vähän jotain hyvää ja tehdään taas maastakäsittelyä.
Cassandran päiväkirja osa 1 11.3 Kaaos joka liikkuu yllättävän nopeasti
Niinhän siinä sitten kävi, että äitini kaverin maakilpikonna Kalle aka Kaaos tuli meille pariksi päivää hoitoon. Se todella on nimensä veroinen ja aina ongelmissa, tekisin siitä rukkaset tai vähintään heittäisin ikkunasta ulos kuin minkäkin murikan jos vain voisin.. en ymmärrä miten äiti suostui toistamiseen ottamaan sen meille. Totuushan on se, ettei kukaan meistä oikeastaan osaa hoitaa kilpikonnaa, oi luoja kuinka monta kertaa minulta, mi-nul-ta on kysytty apua. Mistä minä tietäisin miten sitä hoidetaan? kvg ja mene pois, syöttäkää sille vaikka strösseleitä. "Se on vain pieni harmiton kilpikonna, joka istuu terraariossaan tyytyväisenä." Niinpä niin, ainahan se on ollut... Pikkusiskot, (ihania ja muka harmittomia) + kilpikonna = ei hyvä. Pikkusiskoni Alessia, joka on kolmannella luokalla ala-asteella, omaa pakkomielteen leikkiä kaikella, literally, joten hän kävi ottamassa Kallen aka Kaaoksen terraariosta leikkiä varten ja sehän lähti kuin Atte potalta vai miten sen nyt sanoisi ja piiloutui jonnekkin alakerrassa. Siitä seurasi jumalaton älämölö ja etsintärumba, jonka seurauksena pari lasista tuikkukuppia meni rikki ja vanhempieni hermot olivat kireänä. Onneksi satuin olemaan tallilla tähän aikaan, Kaaoksen perästä en juoksisi ympäri taloa vaikka maksettaisi. Älytön hössötys aina yhden kilpikonnan takia, 24/7 kun se on meillä.
1. Rakas päiväkirja 13.3.... Elämä potkii päähän ja pahemmin.. Faija on taas ratkennut ryyppää ja haaataa riitaa koko ajan joko mun tai Joakimin kanssa. Pakkailen tavaroita, Joakim haluaa et muutan hänen luokseen. Ei ole enään turvallista asua isän kanssa. Pakko se on myöntää kaikki on mennyt huonommaks äidin kuoltua. Onneks mulla on rakas veljeni joakim sekä hoo. Elämäni tärkeimmät miehet. Kannan viimeisiä kamppaita autoon ja istun etupenkille. Faija huutaa naamapunasena Joakimille. Pääsen vapauteen pois pahuuden luota.katselen liikkuvasta autosta kohti pimeyttä ja ajattelen että elämäni helpottaa NYT.
Oikean elämän Merida, vielä shire puuttuu su 18. maaliskuuta 2018 aamupäivällä klo 12.17 229 sanaa Siristin silmiäni nähdäkseni paremmin maalitaulun. Tai siis styroksista ja puunpalasista tehdyn hökkelin joka kaatui melkein aina kun ammun siihen, ja jonka spraymaalit olivat sotkeentuneet lumen ja sateen takia. Vähän vasemmalle. Ja ylös. Siinä! Jännitin jousta ja päästin irti. Ekaksi näytti siltä, että se menisi ihan nappiin, mutta yhtäkkiä nuoli lähtikin erkanemaan oikealle.
-Hiton tuuli! ärähdin ja meinasin kaatua toisen, vielä kovemman tuulenpuuskauksen takia. Lunta alkoi hiljalleen leijailemaan pilviseltä taivaalta, ja pakkasta tuntui olevan vähän, korkeintaan -5 astetta. Lähdin hakemaan nuolta, joka oli vähän matkan päässä maalitaulusta. Tämä itse kyhäämäni jousi ja pari nuolta toimivat itse asiassa hyvinkin. Tarkoitus olisi vielä kesällä maalata tämä vaalea jousi tummaksi ja ehkä vähän kaivertaa ja pikku yksityiskohtia kultamaalilla. Ja nuolet korjaukseen. Nappasin nuolen lumisesta maasta. Ei tällä tuulella pysty ampumaan, vieläpä keskellä avointa peltoa. Kesällä, aurinkoisella ja tuulettomalla säällä jousiampuminen on yhtä unelmaa. Vielä kun tätä saisi harrastaa sopivilla varusteilla ja jopa kisata. Samassa puhelimeni soi ja kaivoin sen takusta. Nea, ärsyttävä pikkusiskoni soitti.
-Kiara tahtoo ulos enkä mä jaksa viedä, tuutko sä hakeen tän? Nea sanoi tylsistyneenä puhelimessa ja taustalla kuului Kiaran vinkuminen.
-Miks minä? kysyin huokaisten Nealta ja tiesin tasan tarkkaan mitä hän vastaisi.
-Sun koira, Nea sanoi ja voin vain kuvitella sen virnistyksen. Sen ÄRSYTTÄVÄN virnistyksen joka muistuttaa koiran varjopuolista, kun on rättiväsynyt ja koira tarvitsee liikuntaa ja vessakäyntiä. No, saanpahan patistaa häntä siivoamaan talvisin Kaislan hiekkalaatikkoa, koska ”Sun kissa!”.