Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
Satula narisi Poppiksen laukatessa uraa pitkin asetettuna sisäänpäin. Kentälle oli pystytetty neljä estettä. Kaksi ristikkoa, okseri ja pystyeste. Päivä oli aurinkoinen. Pieni keväinen tuulenvire leikki ruunan harjalla. Vihdoinkin sää oli suonut kenttäkauden alkavan. Aitojen ulkopuolella oli vielä pari pientä lumikasaa.
Saatuani lämmittelyn hoidettua, aloitin hyppäämään rataa. Ensin oikeassa kierroksessa hypätään ristikkosarja, jonka jälkeen suunanvaihtopysty. Ja vielä vasemmassa kierroksessa okseri. Ohjasin mustan hevosen kohti ristikkoa. Ruuna ponnisti matalan esteen yli. Ilmavaraa jäi parikymmentä senttiä. Hyppäsin loppuradan ilman kummempia ongelmia ja olin todella tyytyväinen ruunaan.
Ratsastuksen jälkeen hoidin Poppista tallissa. Pesin, harjasin, leikkasin häntää ja halittelin. Huomasin Reiskan ja Jennin lähtevän tallista. Jenni huomasi minut, ja kysyi haluaisinko lähteä syöttämään hevosia tuoreelle. -Joo tottakai, tuun ihan just. Laitan vaan kamat paikoilleen ja otan Popsun.
-Onneks meil on näin ihanat hoitsut. -Joo, Riri on kyl ihan paras ku antaa meijän vaa touhuta täällä, vastasin ja nauroimme illan hämärässä...
Tulin vaan ilmoittelemaan vähän jatkosta!!! En kerkeä oikein kirjoittamaan, koulu vie niin paljon aikaa mutta yritän kumminkin tehdä jotain jutskia! Yritän myös aktivoitua wappiryhmässä! Toivon että ymmärrät Riri! -Maisa
Tie mutkitteli pois tallin pihasta. Olin lähtenyt maastoon, seuranani Adelie ja Ringo. Rento kävelymaasto ja tietenkin sänkkärilaukat! Olin heittänyt Poppiksen takapäälle ratsiloimen, olihan hevonen jo klipattu. Olimme varustautuneet kunnon heijastin satsilla. Poppiksella oli heijastinbootsit ja minulla heijastinliivi. Adeliella oli yhtä sun toista heijastinta. Hevoset kävelivät rauhassa mutaisella metsätiellä. Puhuimme Adelien kanssa tulevista pukukisoista. Minä aijoin pukeutua luurangoksi ja maalata Poppikselle hevosen luut. Nostimme ravin ja ravasimme sänkkärille johtavalle tielle. Ringo oli jäädä jälkeen pienine askeleineen, kunnes hiljensin ratsuni. Tiellä meitä tuijottamassa seisoi peura. Tiesin etteivät peurat liikkuneet yksin, joten ajattelin että pusikosta sinkoutuisi toinen, ja ehkä kolmas peura. Lopulta peura hyppi metsän uumeniin, eikä lisää enään näkynyt. -Mä jo mietin et kohta Poppis lähtee! Nauroin. Onneksi molempien hevoset olivat rauhallisia, eivätkä pientä hätkähtäneet.
Pääsimme vihdoin sänkipellolle, ja aloitimme ravaamaan ympäriinsä. Adelie teki ympyröitä pikku ponillaan. Minä kokeilin rauhallisia lisäyksiä, olihan kohta tiedossa koulukisat ja ratsastuskoulumestaruudet! Päätimme laukata yksitellen, etteivät ponit lähtisi käsistä. Annoin Adelien mennä ensin ja pysäytin Poppiksen pellon keskelle. Adelie laukkasi hieman tahmeaa laukkaa ympärilläni. Kun vuoroni tuli, Poppis ei olisi halunnut laukata yksin. Kun muistutin ponia vähän kantapäällä, lähti se ihan mukavaan laukkaan. Myötäsin laukkaa ja hiljensin parin kierroksen jälkeen. Lähdimme tallille päin, sillä alkoi tulla pimeä. Maasto oli ollu kiva ja hevoset olivat käyttäytyneet hyvin. ♡
Olimme rakentaneet Adelien kanssa pienen agilityradan maneesin hiekalle. Poppis ja Ringo joutuisivat siis kahden tytön uhreiksi. En ollut ennen kokeillut Poppiksen kanssa agilityä, joten taas kokisin uutta. Olimme päässyt maneesin turviin. Minä, Adelie ja Iiris joka oli luvannut tulla auttamaan. Radalla oli puomeja, jumppapallo ja kaksi tötsää maalina, pujottelu, peruutus ja pieni este. Epäilin että Ringo olisi parempi, sillä Poppis oli iso hevonen, eikä kääntyisi niin ketterästi kuin shettis. Aloitimme menemällä tehtäviä yksittäin. Ensin puomit. -Sä saat alottaa, sanoin Adelielle. Hän maiskutti Ringon tahmeaan raviin, ja ylitti puomit ponin kanssa. Ringo oli aluksi hieman eri mieltä, mennäänkö puomit vai kierretäänkö ne. Minä tulin Adelien perään ja Poppis meinasi kompastua puomeihin. -Herra voisi keskittyä kans, muistutin ponia. Iiristä rupesi naurattamaan ohjeistukseni. Ruuna tökkäsi minua turvallaan, ja rapsutin hevosta otsasta. Seuraavana kokeilimme neljän tötsän pujottelua. Ringo ja Adelie lähtivät pujottelemaan. Ponia rupesi ilmeisesti pitkästyttämään meidän touhut. Se kiskaisi pään alas, Adelielta lipesi naru, ja poni laukkasi vapaana maneesissa. -Poni irti! Adelie kiljui. Iiris tuli katsomon puolelta ja auttoi tyttöä saamaan Ringon kiini. Shettis ei halunnut joutua jatkamaan, joten se juoksi takapää ylhäällä ympäri maneesia. Vatsaani sattui kun nauroin kippurassa. Hassuahan se oli kun kaksi tyttöä jahtaa tuloksetta mustavalkoista ponia, joka ei anna kiinni. Lopulta Adelien taskun Marianne-paperi kiinnitti Ringon huomion. Poni antoi kiinni ja jatkoimme agilityä.
Viimeinen este oli pallon potkaisu maaliin. Iiris kokeili haamuhevosellaan tehtävää. Hän laukkasi pallon luo, ja potkaisi sitä. Pallo meni noin metrin maalista ohi. -Meenkö mää eka? Adelie kysyi. -Mee vaa. -Tän mä haluun nähä! Iiris nauroi. Adelie talutti ponin pallon eteen. Ringo käveli pallon ohi. -Uudestaan! Iiris huusi. Adelie nauroi, ja ytitti uudestaan. Nyt Ringo potkaisi palloa, ja se vieri maaliin. -Jee! Mä onnistuin! Adelie halasi ponia ja siirtyi sivuun. Talutin Poppiksen pallon luo. Se seisoi ja tuijotti sitä. Istahdin jumppapallon päälle, ja odotin. Yht'äkkiä Poppis päätti että "nyt mä meen" ja jyräsi minut ja kaaduin pallon päältä hiekkaan. Jumppapallo vieri maaliin ja minä makasin hiekassa. No olihan tämä(kin) uusi kokemus! ♡
Ensimmäinen RKM osakilpailu oli tänään. Minua jännitti, eikä eväiden syömisestä tullut mitään. Juoksin vähän väliä vessaan, ja Lehtovaaran vessa taisi olla koko ajan varattu. Lähdön hetket olivat käsillä, ja lähdin käymään viimeisen kerran vessassa. Kisahoitajani Ida, oli taluttamassa Poppista juuri hevosrekkaan. Sinne vietiin kaikki hevoset. Ruunalla oli päällä sininen riimu, kuljetussuojat ja loimi. Ida oli tehnyt hienot napakat sykeröt, joita koristi siniset rusetit. Tänään kisasin junnukoulu ja -este luokat. -Kaikki kyydissä? Riri kysäisi. Lehtiksen hepparekka kaartoi pois tallilta ja matka kohti kisoja oli alkanut!
Paikan päällä lähdin ilmoittautumaan. Zaida ja Veronica tulivat mukaani. -Nimi? Ilmoittautumispöydän takana oleva nainen kysyi. -Maisa ja Pompart. Tullaan Lehtovaaran Ratsutilalta. Nainen toivotti tsempit, ja kertoi että lähdin numerolta kaksitoista. Zaida oli viides, ja Veronica yhdestoista. Kävelimme kauniissa marraskuun aamussa takaisin hevosten luo. Ida oli laittanut Poppiksen melkein valmiiksi. Hän kieritti juuri valkoisia pinteleitä hevosen jalkaan. -Apua mua jännittää nii paljon! Hyppelehdin kiiltävissä saappaissani kostealla hiekalla. Olin ottanut pukeutumisen vakavasti, ja laittanut kisatakin ja valkoiset housut. Yhden asian olin unohtanut...
-Maisa? Sul ei oo nutturaa! Ida muistutti. -Ainii joo! Mul ei oo nutturaverkkoa. Onks jollain lainata? Hätäännyin. -Mulla on vaan tää yks, Iiris sanoi ja osoitti verkkoaan. Aivoissani raksutti kun mietin mitä teen. -Mut tuollahan on noit kojuja! Siellä on varmaa! Huudahdin ja lähdin kohti myyntialuetta. Kiersin yhden kojun läpi, ja löysin ruskean, timanteilla varustetun verkon. Maksoin sen, ja lähdin takaisin rekalle. Zaida alkoi laittamaan hiuksiani verkon sisään. -Ei nää mahu! Zaida nauroi. Lopulta hiukset menivät, ja lähdin vauhdilla lämmittelemään.
Poppis tuntui verkassa hyvältä. Kirpeä parin asteen pakkanen vaikutti joidenkin suoritusta. Laukkasin kentällä molempiin suuntiin. Kisat pidettiin maneesissa, mutta lämppä oli ulkona. -Pitääks mun jo mennä? Kysyin Idalta. -Joo ihan koht, hän sanoi ja heitti viltin Poppiksen takaosan päälle. Kertasin radan vielä ennen lähtöä. Kävelin kentältä maneesin ovelle. Katsoin Veronican rataa. Se näytti hyvältä, vaikka pari rikettä tuli. -Hyvä Vertsu! Huusin kun rata oli loppu. Kävelin Poppiksen kanssa kentälle. Taputin Poppista ja kuiskasin sille että nyt mennään!
Radan jälkeen en muistanut oikein mitään. Riri sanoi että rata oli mennyt hyvin. Siirtymiset olivat tasaiset ja yleisilme oli hyvä. -Toi saattaa riittää voittoon! Ida sanoi. -No emmä ny iha usko, vastustelin. Lähdin kävelemään auringonpaisteessa loppu käyntejä.
Kun loput radat olivat menty, kuulin sijoitukseni. Olin seitsemäs! Taputin Poppista. Ruuna oli ollut tosi hyvä! Olin tyytyväinen, vaikka en voittanut.
Heräsin aamulla karsinastani. Olin väsynyt. Ravistelin purut pois selästäni. Kurkistin ovelta käytävälle. Käytävä oli hiljainen, lukuun ottamatta Ririä joka jakoi aamuruokia kauhealla vauhdilla. Hörähdin kun nainen tuli luokseni. Kaurat lensivät kippooni, ja aloin syömään. Aavistin että jotain tapahtuisi tänään...
Parin tunnin päästä Maisa tuli luokseni. Hän toi tuttuun tapaan porkkanaa minulle. Nautin makupalasta ja päästin tytön karsinaani. Maisa alkoi harjata minua. Lopulta talliin alkoi tulla muitakin. Cassandra kiirehti tallin käytävällä edestakas. Maisa moikkasi tyttöä ja jatkoi varustamistani. Hän kieritti pinteleitä jalkoihini. -Kohta ruvetaan lastaamaan! Riri huuteli käytävällä. En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta seurasin Maisaa käytävälle. Hän talutti minut isoon hevosrekkaan, Cassun viereen. Haistelin ruunaa, ja näpräsin sen riimua huulillani. En ollut koskaan pelännyt lastausta, tai kuljetusta. Toiselle puolelleni tuotiin Ruusa, valkoinen tamma. Se hirnui hermostuneesti. Rekka lähti liikkeelle, ja matka tuntemattomaan oli alkanut!
Oli minun ja Maisan vuoro mennä radalle. Olin aina pitänyt kilpailuista, ja olin niissä hyvä. Maisa ohjasi minut portista sisään, suoraan kohti tuomaria. Pysähdyin, ja Maisa tervehti tuomaria. Lähdimme ravissa jatkamaan rataa. Yritin käyttäytyä mahdollisimman hyvin, enkä säikkynyt. Kun käännyimme taas kohti tuomaria, nostin päätäni muotoon. Maisa taputti minua, ja lähdimme pois areenalta. Kävelin rekalle, jossa sain palan porkkanaa. Otin sen kiitollisena vastaan.
Lopulta koitti aika tietää monenneksi olimme tulleet. Olimme 16. Maisa sanoi jotain mitä en ymmärtänyt. Onneksi olimme esteillä viidennet. ♡
Hulinaa talli täynnä valoja vaan Valoja väreissä taivaan ja maan. Joku piiloutuu maneesin taa Joku Danan karsinaan lantaa nostelemaan. Juoskoon tää kansa sen kiireensä kii Jota varten tänne muka synnyttiin. Mulla ei oo kiire minnekkään Aijon sulle porkkanaa nyt tuputtaa.
Valkoinen maa lunta sataa. Tässä mä istun maneesin hiekalla taas. Tämä vuosi joitain suosi enemmän. Maneesin maas, istun taas. Tahtoisin päästä sun selkään taas. Tänä vuonna, tämän esteen kanssas jaan.
Joka päivä yritän sen ymmärtää Kuinka sä aina mut tiputat? Ja se rakkaus mikä kuuluu elämään Sitä silmillä pysty mä en käsittää? Särkyköön suruni hetkeksi pois Eikä käteni kipu nyt vaikerois. Tahdoin vain hetkisen hengähtää Aijon sut kiinni nyt pyydystää
Valkoinen maa lunta sataa.
Tässä mä istun maneesin hiekalla taas.
Tämä vuosi joitain suosi enemmän.
Maneesin maas, istun taas.
Tahtoisin päästä sun selkään taas.
Tänä vuonna, tämän esteen kanssas jaan.
(Alkuperäinen laulu:Joulun kanssas jaan, Haloo helsinki)
-Miks täällä on aina näin liukasta? valitin Minealle kävellessämme maneesille. Olimme suunnitelleet menevämme ilman satulaa. Poppis ja Rasse kävelivät huolettomasti maneesia kohti. -No jep! Kato nyt miten helppoo ois jos omistais hokit! Oli sunnuntai ja hiihtoloma oli alkanut. Minulla oli ollut pidemmänpuoleinen tauko Lehtiksestä, mutta sekin oli nyt unohdettu. Ennen lomaa opettaja oli kiusannut meitä monilla kokeilla, joten aikaa talleiluun ei ollut löytynyt. Pääsimme lämpimään maneesiin ilman yhtäkään kaatumista. Maneesissa ei ollut ketään. -Kerrankin täällä on ihan tyhjää, sanoin ja korjasin Poppiksen vilttiä. Minea alkoi kiivetä ketterän näköisesti Rassen selkään. Nousin jakkaralle ja heitin jalkani ruunan selän yli. Minut oli aina tunnettu jokseenkin taipumattomana ihmisenä, joten selkään kiipeäminen oli tuottanut aina ongelmia.
-Pitäskö kokeilla ratsastaa väärinpäin? Minea ehdotti. -Joo! suostuin ehdotukseen ja aloin yrittää kääntyä väärinpäin. Horjahdin lopulta alas selästä. -Kakkua! Minea nauroi Rassen selässä. Istuin maneesin hiekalla ja katsoin Poppista. Se näytti miettivän että miten tuo ihminen taas tuli alas? -Nyt on kyllä sun vuoro! Sanoin kun nousin taidon näytteen jälkeen maasta. -Haaste on vastaanotettu! Hetken yrittämisen jälkeen Minea luovutti. -Oishan se helpompaa kattoa Rassea alhaalta silmiin kun tälleen yläkautta, Minea nauroi roikkuen Rassen selässä. Hän onnistui loppujen lopuksi kääntymään väärinpäin, mutta Rasse ajatteli että maneesin toinen pääty oli kiinnostavampi, ja lähti löntystelemään kohti toista päätyä. -Nyt mä kyllä kokeilen laukata! sanoin ja kannustin Poppista laukkaan. Ruuna nosti hieman kömpelön laukan, mutta alkoi kiihdyttää laukkaa. -Täysii Maisa! Minea huusi edelleen väärin päin. Lopulta Poppis hiljensi käyntiin. -Se tais miettiä ettet sä tuu uudestaan alas sieltä, Minea nauroi. ♡
Istuin autossa matkalla tallille. Tällä kertaa olimme hakeneet mukaan Mintun, sillä ajatuksenamme oli lähteä maastoon kera pienien eväiden! Kassissa kypärän vieressä oli mansikoita ja sipsiä. Tarkoitus olisi mennä kahlaamaam tallin isoimpien poikien kanssa, jos vain herrat suostuivat kavionsa kastella...
Suuntasin tieni Poppiksen karsinan luo, kun Minttu lähti siivoamaan Vallun tarhaa. Silittelin ruunaa ja kerroin sille viikkojen tapahtumia. Aloitin kuitenkin valmistelun kun kuulin Mintun ja Vallun tulevan talliin. -Voi voi kun sä oot niin kurainen, Minttu voivotteli pesupaikalla. -No ei auta muu kuin hommiin vaan! Hän lisäsi kimon luota. Putsasin ruunan perinpohjaisesti: harjasin hevosen, puhdistin kaviot, selvitin harjan ja hännän, sekä varustin. -Valmista? kysyin Mintulta, joka nyökkäsi vastaukseksi
Pihalla hyppäsimme ratsujen selkään, ja lähdimme minun ja Poppiksen johdattamina kohti metsän siimestä. Kävelimme pienen matkan metsässä, jonka jälkeen siirryimme autotien reunalle. Herrat käyttäytyivät hyvin, jokseenkin punainen postilaatikko meinasi syödä Vallun. Autotien jälkeen aloimme ravata pehmeällä metsätiellä, joka lopulta muuttui laukkaan sopivaksi. Poppis laukkasi rennosti, eikä ihmetellyt takana pomppivaa kimoa. -Oisko toi hyvä kohta? osoitin pientä aukiota. -Tohon saa kyllä hepat hyvin laitettua, Minttu vastasi ja alkoi kääntää hevostaan kohti aukiota. Sidoimme hevoset kiinni ja aloimme levittämään vilttiä maahan. -Ostiks sä niitä leipiä? kysyin Mintulta. -Joo. Ne on tuolla mun repussa, hän osoitti reppuaan. Kaivoin mansikat ja sipsit repustani, ja laskin ne viltille. Hevoset söivät rauhallisesti ruohoa, ja vilkuilivat välillä kiinnostuneena meihin päin. -Minttu! nauroin kun hän alkoi tarjota Vallulle mansikkaa. Kimo haisteli sitä kiinnostuneena ja lopulta söi herkun. Poppista ei niinkään mansikat kiinnostaneet:'D.
Puolen tunnin päästä olimme lähdössä takaisin tallille. Retki oli ollut mukava, vaikka kahlailupaikkaa emme löytäneetkään. Kuitenkin ratsastajilla oli hauskaa! ♡
Mulle kävi kuin sadussa. Harmaana aikana elämään asteli valopilkku, tällä kertaa Poppiksen muodossa. Hevostelu oli tosiaankin parasta terapiaa kaiken sen jälkeen, mitä meidän perhe oli joutunut kokemaan. Isä kuoli jo viime vuoden joulukuussa, mutta enhän mä vieläkään siitä ole yli päässyt. Äiti sanoo, että meidän pitää vain jatkaa elämää ja unohtaa menneet. Mutta miten mä muka pystyisin noin vain unohtamaan?
✧✧✧
Taivas ripotteli niskaani isoja vesipisaroita, kun pyöräilin keskiviikkoiltana Lehtovaaran Ratsutilaa kohden. Paikka oli minulle tuttu, mutta jännitin kamalasti muiden hoitajien reaktioita. Ottaisivatko he minut vastaan ystävällisesti, vai katselisivatko vain nenänvarttaan pitkin? En todellakaan halunnut tietää, ja kalvala jännitys velloi vatsassani isona möykkynä. Pihaan saapuessani olin vähällä kääntyä takaisin, mutta muistin äitini sanat ystävien hankkimisesta. Se oli kyllä totta - ei minulla hirveästi ystäviä oikein ollut, ja tallilta saisi toivottavasti samoista asioista kiinnostuneita kavereita. Astahdin sisään takki vettä valuen, ja hengähdin syvään. Se olisi menoa nyt.
Vastaan käytävällä saapui ystävällisen näköinen, arviolta samanikäinen tyttö kuin minä. "Moi! Kukas sä oot?" tuo kysyi leveästi hymyillen ja nojasi erään karsinan oveen, jossa luki A. D. Bellefire. Söpö ruskea ponitamma katseli käytävälle silmät tuikkien, ja minun oli pakko ojentautua rapsuttamaan samettista turpaa, samalla kun mutisin jotakin siihen suuntaan, että olen Poppiksen uusi hoitaja Tessa. "Kiva! Mä oon Zaida ja hoidan tätä Belleä ja yksäripuolen Lilyä", tyttö esittäytyi ohjasi mut varovasti muiden tallityttöjen porukan luokse. Ystävällisennäköiset kasvot katselivat häntä joka puolelta, ja tunsin olevani pieni kirppu punapuiden keskellä. Hemmetti - miten sain itseni taas tähän?
Uskaliaan näköinen vaalea tyttö astahti eteenpäin ja esitteli itsensä Ruusan ja Rimpun hoitajaksi, Iirikseksi. Siitä lähtikin kunnon rumba, kun jokainen halusi esitellä itsensä ja hoitoponinsa. Sain tutustua Adelieen, Minttuun, Rossuun, Rebeccaan ja moneen muuhun mukavaan henkilöön ja heidän hoitsuihinsa, ja yht'äkkiä Lehtovaaran talli alkoi tuntumaan aika kotoisalta. Jännitys väistyi taka-alalle, ja pikku hiljaa aloin pääsemään juttuun mukaan. Sanahanani aukesivat, enkä ollut enää se ujo änkyttäjä, johon kaikki hetki sitten olivat tutustuneet. Hulinan laannuttua Zaida aloitti paikkojen esittelyn, kertoi tavoista ja muista käytännön asioista... Ja vihdoin pääsin tapaamaan sen, minkä takia tänne oltiin tultukin - POPPIS!
Musta hollanninpuoliveriruuna seisoi rauhallisesti paikoillaan, lempeät tummat silmät uteliaasti tulijoita tutkiskellen, kun seisahduimme tuon karsinan eteen. Ojensin käteni varovaisesti ruunan tutkiskeltavaksi, pieni hymynkare huulillani. Hevonen nosti päänsä ja katsoi minua suoraan sieluun - ainakin siltä se tuntui. Avasin karsinan salvan, ja astahdin varovaisesti peremmälle. Zaida katseli hymyillen kaltereiden takaa, ja heilautti kättään, ennen kuin katosi takaisin muiden tallityttöjen suuntaan. Nyt olimme (melko) rauhassa, ihan kahden. Jättimäinen Poppis ei juurikaan pelottanut minua - päinvastoin. Sen lempeä ilme ja viisaan näköiset silmät suorastaan huusivat minua! Sillä hetkellä tiesin, että saisin viettää varmastikin parhaimman hevoskesän ikinä! (säätä ei lasketa!)
"Sä olet varmaan Tessa?" kuului ääni takaani, ja säpsähdin melko rajusti, jota häpesin heti. Enhän minä mikään arkajalka ollut! Oranssihiuksinen nainen katseli minua pää kallellaan, karsinan oveen nojaten. "J-joo." sopersin vastaukseksi, käsi edelleen Poppiksen kaulalla. "Sori jos säikäytin. Mun nimi on Riri, mutta oot varmaankin kuullut musta?" "Joo. Muut hoitajat kerto susta." sanoin, hiukan reipastuneena. "Näytätte tulevan hyvin toimeen." Ririksi esittäytynyt nainen vaihtoi aihetta hymähtäen, katsellen edelleen minua ja hevosta. "Nno joo." vastasin hiukan epäröiden. Pitikö minun edes vastata? Nolasinko itseni jo nyt aivan totaalisesti? Riri naurahti. "Älä huoli, Poppis pitää susta huolen täällä. Tervetuloa Lehtovaaraan." Hymyilin varovaisesti ja katselin nuoren naisen perään tallikäytävälle. Alun jännitys oli kadonnut vatsastani, ja tilalle oli tullut kipristelevä hyvän olon tunne. "Kyllä mä jatkossa voin pitää Lehtistä toisena kotinani, äiti ei nimittäin tuu näkemään mua kotona hirveästi." kuiskasin Poppiksen korvaan - jouduin kurottelemaan varpaillani - hymynkare huulillani, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
// en oo ihan varma, mikä ois sopivan pituinen tarina, joten toivon, että tää on tarpeeks pitkä! :')