Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
Hajuveden vieno, eteerinen tuoksu jäi leijumaan pakkasilmaan Fridan tönäistessä auton oven kevyesti kiinni. Hän ei laittanut ollenkaan pahakseen pientä kävelyä risteyksestä tallille. Ihan koko matkaa hänen ei olisi annettu kulkea jalan, sillä äiti suhtautui edelleen varauksella kaikkiin liikuntayrityksiin, ja sen vuoksi Viktor oli tyttöystävänsä Liljan kanssa lupautunut viemään hänet autolla. Kaikki pääsivät kotona helpommalla, kun ei tarvinnut kuunnella äidin paasausta. Eipä sillä, veljien seurassa oli nykyään ihan mukavaa viettää aikaa, ja Liljan hajuvesivalinnat olivat aina yhtä osuvia.
Sää oli kirkas, taivas loisti opaalinvalkoisena ja maisema näytti hopeiselta kuuran kuorrutettua puut. Hiekkaisen tien kuopissa lilluneet lätäköt olivat nyt jäässä, ja pientareen heinät taipuivat hiuksenhienon lumikerroksen alla. Ei Fridalla ollut mitään taka-ajatuksia kävelemisen suhteen, hänestä vain oli kiva ulkoilla ja katsella kaunista luontoa. Äiti ei silti millään uskonut, ettei hänen enää tarvinnut laskea jokaista kulutettua kaloria. Toisaalta kyllähän sen ymmärsi, kun mietti, kuinka paljon hän oli aiheuttanut surua ja murhetta. Valkeaan huurteeseen jäi tummat jäljet.
Jo parkkipaikan läpi kävellessään Frida näki Reiskaa talutettavan ulos maneesista. Ohjia piteli Karo, jonka lisäksi ruunan vierellä hypähteli siniseen haalariin puettu lapsi ratsastuskypärä päässään, ja viimeisenä ovesta astui ilmeisesti viimeksimainitun huoltaja. Frida seisahtui miettimään seuraavaa siirtoaan. Mitä hän tekisi, kun Reiska oli varattu? Sen pidemmälle tyttö ei ehtinyt, kun kuuli nimeään huudettavan. Hän kohotti katseensa joukkoa kohti. Ääni kuului Karolle, joka kutsui häntä luokseen. Hieman huolissaan Frida totteli, ja ehti melkein ahdistua, kun sekä lapsi että nainen - oletettavasti äiti - alkoivat lähestyä häntä. Kaikeksi onneksi kaksikko meni kuitenkin ohi. Nainen tervehti Fridaa, joka nyökäytti päätään vastaukseksi. Lapsi ei kiinnittänyt häneen sen suurempaa huomiota juostessaan iloisena autojen luo.
"Tässä", Karo sanoi ojentaessaan riimunnarun tytölle, "Reiskalla oli vähän rankka tunti, lapsi sai raivarin kesken kaiken. Vie se vaikka maastoon, jos jaksat. Rauhallinen kävelylenkki tekisi sille hyvää." Frida nyökkäsi taas, tällä kertaa kuullunymmärtämisen merkiksi. Mitä tahansa Reiskan eteen! Suitsista oli irroitettu ohjat ja riimunnaru roikkui kiinni juoksutusdeltassa. Ilmeisesti ratsastaja ei ollut tarvinnut ohjauslaitteistoa. Satulan etukaareen näkyi olevan kiinnitetty kauhukahvaviritelmä. Hän silitti hevosen päätä hiljaa. Maastoilu voisi tosiaan olla hyvä juttu, mutta eihän hän tuntenut reittejä ollenkaan. Karo oli kuitenkin jo mennyt. Kulmat kurtussa ja huultaan pureskellen Frida talutti Reiskan talliin - satula oli ainakin otettava pois. Selkään tyttö ei uskaltanut kiivetä, kun ei halunnut vaikuttaa liian innokkaalta, tai pahemmassa tapauksessa siltä, että havittelisi ainoastaan ilmaisia ratsastuskertoja. Palattuaan jälleen pihalle Reiska satulan verran keveämpänä, Frida katseli ympärilleen. Kentän viereltä lähti tie, joka jatkui avoimessa maastossa suoran näköisenä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kauempana maa kohosi ylemmäs. Tyttö valitsi sen reitin. Ainahan voisi sitten kääntyä takaisin, jos alkaisi epäilyttää.
Reiska käveli hitaammin kuin mihin Frida oli tottunut, mutta sehän oli Reiska, eikä kukaan muu, ja liikkui siten Reiskan vauhtia. Puuterinohut lumi pyörteili hienoisen viiman heitellessä sitä ilmassa. Tyttö hidasti omaa askeltaan jääden hevosen viereen tuulensuojaan. Valkoinen taivas oli alkanut muuttua tummemmaksi: lumisade saattaisi hyvinkin yltyä. Tie tosiaan kulki suorana, Frida näki sen nousevan edessään kohoavan tunturin kylkeä pitkin. Tallin rakennukset ja kentän valkeat aidat odottivat turvallisina selän takana, ja kauempana sivulla, varpukasvien peittämän paljakan laidalla kasvoi tummaa metsää. Reiska tallusti syvässä renkaan jättämässä urassa, Frida taas urien keskellä kohoavan kumpareen päällä. Sillä tavoin hänen päänsä oli hevosen säkää korkeammalla, ja pienellä vaivalla olisi päässyt hypähtämään selkäänkin. Sitä hän ei silti tehnyt, kun ei ollut kypärääkään, ja retken oli tarkoitus olla hermolepoa Reiskalle. Kanervat ja pikkiriikkiset vaivaiskoivut raapivat kenkiä ja ratsastushousujen paikkoja.
Loiva nousu kohti tunturin huippua teki hyvää, sillä taluttajalle oli ehtinyt tulla hieman vilu. Frida oli melkein aina kylmissään, sellainen hän vain oli, eikä mikään villapuku koskaan tuntunut riittävän. Reiska jäi jopa hieman jälkeen, kun hoitaja tarpoi rivakasti puolukanvarpujen yli. Mitä ylemmäs he nousivat, sitä vähemmän maassa oli lunta; tuuli puhalsi kevyet hahtuvat mennessään jo ennen kuin ne ehtivät laskeutuakaan. Viima kävi yhä virkeämmäksi, se pörrötti hevosen paksua harjaa ja Fridan oli vedettävä takin huppu pipon päälle. Taivas oli jo aivan harmaa, kun kulkijat viimein valloittivat vuoren. Oikeastaan koko ympärillä avautuva maisema oli pelkkää kaunista harmaata: maa, puut, tunturit, ja jopa kylmännäköinen järvi matkan päässä alhaalla. Frida hymähti.
Tytön oli käännyttävä kokonaan, jotta näki Reiskan. Pelkkä pää ei kääntynyt hänen sidottuaan huiviansakin tiukemmalle. Hän siirtyi lähemmäs hevosen lavaa, ja tunsi pian lämmön leviävän selkäänsä. Ruuna seistä tönötti hänen vierellään katsellen kaukaisuuteen harja hulmuten. Ehkä tähän voisi tottua, Frida ajatteli, uskaltaa kiintyä uudelleen, silläkin uhalla, että se viedään pois. Reiska oli kuin kilpi, se piti puhurin poissa, eikä kylmä päässyt tytön kimppuun. Se oli kallio. Tuuli viuhtoi korvissa, mutta sen lisäksi kuului muutakin: jostain kantautui kellojen kuminaa. Kaukana toisen tunturin juurella erottui kirkontorni, ja nyt oli ensimmäinen adventti.
Tallituvassa kuohui. Frida istui suuressa nojatuolissa perimmäisessä nurkassa seuraamassa polemiikkia. Tavaroita oli mystisesti kadonnut, ja niiden tilalle ilmestynyt joulukelloja ja vanhoja rahoja. Hoitajat ja Heli olivat suorastaan villiintyneet, nyt epäiltiin aivan kaikkea mahdollista aina kummituksista tuntilaislapsiin.
Frida ei ollut varma, mitä ajatella asiasta. Hän oli törmännyt vastaavaan aikaisemminkin, edellisellä tallilla. Myös siellä oli alkanut hävitä tavaraa juuri joulun tienoilla. Aluksi ne olivat olleet sellaisia arkipäiväisiä pipoja ja hanskoja, joita kukaan ei osannut pohtiakaan sen suuremmin, mutta sitten puuttuikin vastaostettuja suojia, satulahuopia ja varusteiden osia. Hänen hoitohevosensa suitsista oli viety turpahihna, tallimestarilta puolestaan kenkä. Tavaroita oli etsitty yksin ja yhdessä, kuitenkin tuloksetta. Niiden tilalle ei tosin ollut koskaan jätetty vaihdokkaita, vaikka satunnaisten kauranjyvien viattomuudesta ei tietenkään ollut voinut mennä takuuseen. Sitten yhtenä myrskyisenä iltana tallille oli iskenyt sähkökatkos. Frida oli jäänyt rehuhuoneen pimeyteen raskaan oven taakse - ja kuullut tallinvintiltä askeleita. Sydän pompahteli vieläkin rinnassa, kun muisti sen tunteen. Hän oli tuntenut itsensä jollain tavalla hulluksi! Myöhemmin hoitohevosen tarhasta löytyi tuoreita kuusenoksia ja kauroja, joita kukaan tallilainen tai työntekijä ei ollut sinne vienyt, ja ehkä kaikkein tärkeimpänä pienet jäljet, jotka johtivat pihakuusten suojista tarhaan ja takaisin. Huhut tontuista olivat vallan lehahtaneet lentoon, vaikka kukaan ei ollut varsinaisesti myöntänyt nähneensä hiippalakkiakaan - tallinomistajaa lukuunottamatta. Sen vuoksi tämän oli jopa epäilty olevan itse tonttuvitsin takana, sillä sellaista salaperäistä hymynpuolikasta ei ollut muiden kasvoille levinnyt kertaakaan tontuista puhuttaessa. Toisaalta, miksi yksikään järkevä tallinomistaja olisi vaivautunut vaikeuttamaan omaa työtään sillä tavoin vain jekuttaakseen muita?
Äkkiä tytölle tuli suunnaton tarve päästä tallituvasta pois. Hän kaappasi takkinsa mukaan ja kiiruhti pihalle Reiskan tarhan luo. Postikorttitalvi oli viimein tullut. Lumi tuntui humahtaneen mustaan maahan ihan yhden yön aikana, mutta viime päivinä sitä oli sitten satanut tasaista tahtia lisää, ja nyt valkea hanki hallitsi maisemaa. Se pyöristi kattojen kulmat, typisti puiden latvat ja narisi kenkien alla. Pakkanen pureskeli nenänpäätä Fridan nyhtäessä pipoa takkinsa taskusta. Aika ei selvästikään ollut vielä aivan kypsä edellisen elämän muistoja varten.
Talvisessa maisemassa Reiska näytti, jos mahdollista, entistä karvaisemmalta. Hanskoja ei ollut taskuista löytynytkään, joten Frida kaivoi palelevat sormensa hevosen turkkiin harjan alle. Sillä tavoin hän oli ennenkin lämmittänyt käsiään - ei! Hän painoi otsansa ruunan kaulaa vasten, ei aina voinut itkeä, eikä se olisi pakkasessa hyväksikään! Reiska seisoi hievahtamatta paikoillaan kääntäen vain korvansa hoitajan suuntaan. Sen luonteen samankaltaisuus raastoi, mutta toi myös kaivattua lohtua. Onko sielun mahdollista siirtyä olennosta toiseen kesken elämän? Sitä piti kysyä asiantuntijaraadilta. Eikä Frida voinut myöskään jättää mainitsematta varusteiden katoamista ja tilalle jätettyjä pikkuesineitä. Pian edellisen tallin hoitajaporukan whatsapp-ryhmä oli jälleen kerran ratketa liitoksistaan.
Kovin kauaa ei pienessäkään pakkasessa huvittanut seistä puhelinta näpyttämässä, sormia palelsi auttamattomasti. Lämmitellessään käsiään Reiskan karvoissa Frida katseli tarhaa: sen voisi siivota, jos ei muuten, niin ihan vain ajankuluksi. Hän lähti talliin hakeakseen sieltä lapaset ja kottikärryn. Sisällä tuvan tunnelma ei ollut muuttunut miksikään, vaan aina uusi salaliittoteoria jyräsi edellisen alleen. Frida ei vieläkään osannut ottaa kantaa tapahtumiin, mutta kuunteli tarkkaavaisesti penkoessaan kaappiaan. Pelottiko häntä? Ei, missään tapauksessa hän ei ollut hiukkaakaan huolissaan. Ennemminkin jonkinlainen pieni innostuksen kipinä kutkutteli hänen sisuksissaan. Olisihan salaisuuden joskus paljastuttava, oli kyse mistä tahansa! Hän koukkasi lantalan kautta takaisin tarhoille kengät ja kottikärryn pyörä lumessa naristen.
Reiska ja Cassu tekivät parhaansa edistääkseen hoitajatytön siivousurakkaa. Tukkajumalat tonkivat kärryä hieman liiankin kiinnostuneina, aivan kuin eivät olisi aiemmin sellaista nähneet. Frida piti otusten likaiset naamat vähintään käsivarren mitan päässä itsestään. Hän näki kikkareet tarpeeksi hyvin ilman, että niitä tungettiin suuhun, varsinkin, kun ne oli jo kertaalleen siirretty kärryyn. Hevosten touhotusta ei silti voinut katsella hymyilemättä. Outoa, kuinka niin arkipäiväinen ja jonkun mielestä ehkä ikäväkin asia antoi niille niin paljon mietittävää. Kunhan eivät vain kaataisi kärryä! Kertaalleen tytön oli ärähdettävä ruunille, kun kaivuutyöt kävivät liian kovakouraisiksi, ja kuorma heilahti uhkaavasti. Sillä ei ollut mainittavaa vaikutusta, joten Frida pyöräytti silmiään, tarttui kärryn aisoihin ja siirsi sen kauemmas. Tarhan siivoaminen kauniissa talvisäässä oli oikeastaan aika mukavaa puuhaa. Tyttö oli tyytyväinen, kun ei tarvinnut ajatella mitään. Sellaiset hetken olivat harvassa; liian usein päässä pyöri asioita, joilta ei päässyt pakoon. Tällä hetkellä oli toisin. Oli kirkas, valkoinen maisema, tummia sokerikuorrutettuja kuusia, hopeanharmaita koivuja ja kaksi karvaista hevosta leikkimässä. Kaikkien hengitys huurusi, ja silloin tällöin kuului rentoutunut pärskähdys jostakin läheisestä tarhasta.
Urakka ei ollut mahdoton, eikä siihen saanut kulumaan pitkää aikaa. Omasta mielestään melkein liiankin nopeasti Frida oli valmis ja livahti kuormansa kera tarhasta lantalaan. Jätettyään talikon ja kottikärryn omille paikoilleen tyttö mietti, mihin ryhtyisi seuraavaksi. Seurattuaan sivusta muita hoitajia hän oli huomannut, kuinka vapaasti nämä hoidokkiensa kanssa puuhastelivat. Esimerkistä hieman rohkaistuneena hän palasi tarhalle. Reiska oli heti menossa mukana, kun tyttö puki sille riimun päähän ja talutti sen tallin ohi. Kenttää ei ollut aurattu muutamaan päivään, ja paksu, aivan koskematon lumikerros peitti pohjaa. Se suorastaan vaati jotakuta jättämään jälkiä pintaansa! Ihme, ettei kukaan muu ollut vielä hyödyntänyt tilaisuutta. Iloisin mielin Frida vapautti Reiskan riimusta suljettuaan portin heidän perässään. Lumivaippa olikin paksumpi kuin hän oli luullut, se kurotteli talvisaappaiden vartta melkein ylös asti. Hoitaja ei olettanutkaan hevosen kirmaavan hangessa riemusta kiljuen, eikä niin ollen yllättynyt joutuessaan tökkäämään sitä kankkuun saadakseen sen liikkeelle.
Reiskaa ei paksu hanki haitannut. Se tarpoi muutamalla askeleella keskemmälle kenttää pysähtyen sinne haistelemaan. Sen häntä laahasi perässä ikään kuin kelluen lumen päällä. Kevyttä glitteriä pöllähti ilmaan, kun ruuna puhahti mietteissään turpa upotettuna hankeen. Sitten se alkoi kaivaa. Ensin toisella etujalalla, sitten toisella. Hevonen tallusteli edestakaisin pienellä alueella etsien sopivinta piehtarointipaikkaa ja viimein sellaisen löydettyään kellahti maahan. Kaula ja kaviot heittivät kevyitä hiutaleita ilmaan elikon pyöriessä tyytyväisenä. Se pääsi kertaalleen jopa kääntymään ympäri toiselle kyljelleen, mitä Frida ei olisi aivan ensimmäiseksi arvannut. Vaikuttavaa. Reiska kampesi itsensä ylös, ravisteli, ja jälleen glitteriä satoi maahan. Tyttö hymyili kentän keskellä tönöttävälle otukselle, se maiskutti kieltään aivan liian tutulla tavalla. Sen harjaan oli jäänyt lunta, joka suli vauhdilla pois.
Fridan ajatukset palasivat äkkiä joulukelloihin ja rahoihin. Edellisellä tallilla arvoitus oli osittain ratkennut hoitajien pikkujouluissa. Hän oli itse omin käsin kantanut tuntemattoman säkin alas vintiltä, josta oli ystäviensä kanssa ollut hakemassa joulukoristeita. Pussista olivat löytyneet kaikki kadonneet tavarat aina tallimestarin kenkää myöten. Kukaan ei vain tunnustanut piilottaneensa niitä, ja tallinomistaja oli kuitannut asian kevyesti tonttujutuksi. Näin jälkikäteen Fridasta tuntui, että tallinomistaja oli tosiaan tiennyt jotain, mitä muut eivät. Miksei siis myös Lehtovaarassa voisi olla tonttuja?
Siinä miettiessään hän pusersi kevyttä pakkaslunta lapastensa välissä yrittäen tehdä siitä palloja. Reiska oli matkan päästä huomannut hänen puuhansa ja saapui toiveikkaana katsomaan, mitä herkkuja hoitajalla oli. Frida ojensi sille epämääräisen muotoisen lumipaakun, ja hevonen ahmaisi sen suuhunsa ollenkaan miettimättä. Tyttö ei voinut olla nauramatta ruunan ilmeelle, kun kylmä lumi suli sen suussa, eikä maistunutkaan yhtään millekään. Reiska vispasi päätään kummastuneena. Äkkiä se lopetti heilumisen vieläkin hämmentyneempänä: hoitaja oli takertunut sen turpaan, eikä enää tahtonut päästää irti.
Frida keikkui Reiskan satulassa, eikä tiennyt, miten päin olla. Hän oli vihdoin ja viimein päässyt hoitohevosensa selkään! Ensimmäistä ratsastuskertaa ei laskettu, sehän oli ollut terapiatunti, vaikka vanhemmat sitkeästi väittivät muuta. Hän oli tähän saakka tietoisesti vältellyt ratsastamista, ja oli tyytyväinen ollessaan nyt luvan kanssa liikkeellä. Samaan aikaan hieman hirvitti, sillä matkassa oli monta muutakin ratsukkoa, ja määränpäänä luminen pelto. Kaikki muut näyttivät olevan onnesta soikeina, ratsastajien into tarttui muutamaan hevoseenkin. Fridalla ei ollut ollenkaan varma olo, eihän hän oikeastaan tuntenut ratsuaankaan! Tallilla oli tietenkin vakuuteltu Reiskan olevan turvallisin mahdollinen peli. Mitä pidemmälle tie vei, sitä kiihtyneemmäksi ilmassa leijuva energia kävi.
Frida katseli Reiskan korvia, jotka lurpattivat rennosti käynnin tahdissa. Hän oli harmissaan omasta arkuudestaan, juuri sellainenhan hermostutti hevosen kuin hevosen! Oli kuitenkin myönnettävä, ettei yleinen villitys tuntunut vaikuttavan Reiskaan mitenkään. Sen rauhallisuus valoi ratsastajaan uskoa selässäpysymisestä. Toisaalta se, ettei pudonnut, ei vielä merkinnyt mitään. Pahempaa olisi, jos hän menettäisi kontrollin kokonaan, ja ratsu vain rynnisi holtittomasti ympäriinsä aiheuttaen yleistä vaaraa. Tummien kuusten ohi kulkiessaan Reiska nappasi tuuhean oksan suuhunsa. Tietysti moinen riuhtominen pudotti puusta suuren lumitupun, joka osui Fridan hartioille sekä ruunan takamuksen päälle. Mitään ei tapahtunut. Tyttö oli aivan hämmentynyt, mitään ei tosiaankaan tapahtunut! Helpotuksentunne valtasi hänet kokonaan: tällaisen tyypin kanssa pahuuksia ei voisi tapahtua! Reiska jatkoi havun mussuttamista, eikä ratsastajalla ollut mahdollisuuksia saada sitä luopumaan eväistään. Sen sijaan hän kääntyi pyyhkäisemään lumet hevosen takapuolen päältä.
Jono kulki yhä samaa, tallin pihasta lähtenyttä tietä, joka ensin kuljetti metsikön läpi, ja vei sitten aukealle. Frida oli Reiskan kanssa sijoitettu letkan hännille, josta hän kuunteli etujoukon arvailuja, mikä ympäröivistä pelloista muuttuisi pian ralliradaksi. Aurinko ei suoranaisesti paistanut, mutta maailma näytti valoisalta. Lumi narisi monien kavioiden alla, pikkupakkanen pureksi nenänpäätä ja pyrki myös varpaisiin villasukista ja talvikengistä huolimatta. Pian edessä kohosi kuusikko, jonka varjoihin kapeneva tie katosi. Viimeinen pelto metsän vieressä oli se, jolle Karo tuntilaisensa johdatti.
Osa ratsuista sai lisäkierroksia jo pelkästä pellolle kääntymisestä. Frida lyhensi ohjia varmuuden vuoksi, mutta sai pian huomata sen olevan turhaa: Reiska katseli muiden touhotusta hetken, mutusteli nyt kuusenmakuisia kuolaimiaan ja laski päänsä alas raaputtakseen silmäkulmaansa etujalkaa vasten. Karo jakoi porukan kahtia niihin, jotka halusivat ottaa kisaa, ja niihin, jotka toivoivat rauhallisempaa menoa. Frida liittyi ehdottomasti jälkimmäisiin. Totta kai oli hauskaa mennä kovaa, mutta laukkakilpailuissa oli aina riskinsä. Hän voisi mennä kovaa omassa tahdissaan. Tytön onneksi myöskään Reiska ei vaikuttanut turhan kilpailuhenkiseltä tonkiessaan lunta.
Hän lämmitteli ratsuaan eri kokoisilla ympyröillä. Reiska tuntui varsin tahmaiselta, eikä todellakaan aiheuttanut huolta liian kovasta vauhdista. Hangessa tarpominen oli sille hyvää treeniä, ja aikansa ruunaa jumpattuaan Frida huomasi, kuinka sen moottori lämpeni ja liike parani. Tietysti hevonen olisi mieluiten kiertänyt samoja, jo kertaalleen auraamiaan väyliä. Joukon hajaantuessa oli myös helpompi nähdä, minkälaisilla jouluvarusteilla ratsastajat olivat koristelleet itsensä ja hevosensa. Oli kaikenlaisia tonttulakkeja, karvasuojia ja huopia, sekä muutamat poronsarvetkin. Taas kerran Frida häpesi itseään, hän ei ollut jostain syystä ymmärtänyt, että olisi pitänyt pukeutua teeman mukaan. Reiska sentään pelasti tilannetta hieman: sen satulan alla oli ihana, tummanpunainen huopa, joka jo itsessään teki karvaisesta ruunasta jollain tavalla jouluisamman. Matkassa oli onneksi muutama muukin ratsastaja, joilta kyseinen ohje oli ilmeisesti mennyt ohi.
Alkulämmittelyn jälkeen kaksi ryhmää asettui lähtöviivoille, hurjapäät hieman kauemmas toisista. Frida ja Reiska saivat reilusti tilaa aivan pellon reunasta suurten kuusten vierestä. Karon lähtömerkki ei kuulunut heidän korviinsa asti, mutta asia kävi kyllä selväksi: Frida näki, kuinka pellon toisella laidalla lumi pöllähti jääden ilmaan killumaan kuin harsomainen seinämä. Hän unohti itsensä ja ratsunsa katsellessaan hurjaa laukkaa, joka vyöryi mielettömällä voimalla eteenpäin. He eivät olleet ainoita, jotka olivat jämähtäneet paikoilleen tuijottamaan toisten menoa. Lumous tuntui haihtuvan vasta, kun menijöitä ei enää erottanut lumiverhon takaa. Silloin Fridakin käänsi katseensa eteenpäin, keräsi lisää ohjaa ja patisteli ratsunsa raviin.
Yllättäen Reiskaa ei tarvinnutkaan ajaa eteenpäin. Se tarpoi reipasta ravia korkeassa hangessa selvästi nauttien. Eihän meno ollut päätähuimaavaa, mutta ratsastaja oli yhtä tyytyväinen. Hän kevensi ravin tahdissa, siristeli hieman silmiään lumen loistaessa kirkkaasti kasvoille. Reiskan korvat näyttivät melkein pyöreiltä, niin karvaiset ne olivat, ja tytön kädet hävisivät tuulessa liehuvien mustien jouhien sekaan. Hangen käydessä syvemmäksi ratsu hypähti isolla loikalla laukalle. Frida ei laskeutunut kevennyksestä takaisin satulaan, vaan nojautui hieman eteenpäin kuin antaen hevoselle luvan mennä. Sen se totisesti tekikin! Reiska puski nietosten läpi kevyesti kuin tavarajuna. Tyttö takertui ruunan harjaan hypähtelevässä laukassa, eikä nähnyt kuin ylös-alas tanssivat korvat ja ilmaa piiskaavat jouhet. Lumi pöllysi, viima viuhui korvissa, hän tunsi kiteiden sulavan kasvoilleen ja poskiensa punehtuvan.
Vauhdin viimein hidastuessa Fridan kasvot olivat sulaneesta lumesta märät. Reiska puhahti muutaman kerran, muttei vaikuttanut kovin hengästyneeltä. Hyvässä, kevyessä ravissa he lähestyivät pellon päädyssä odottavaa joukkoa. Karo punttasi jotakuta hevosen selkään, ilmeisesti kaikki ratsukot eivät olleet selvinneet perille saakka yhdessä. Hän päästi ohjat käsistään, Reiska venytti kaulaansa alas ja tyttö pyyhki kasvojaan lapasiinsa peittääkseen leveän virneensä. Sen tehtyään hän heittäytyi ruunan kaulalle halaten ja taputtaen sitä, ylistäen maasta taivaaseen. Se tosiaan oli tämän maailman turvallisin ratsu - hänen Rieskansa! Kuuma glögi varmasti maistuisi myöhemmin.
Varustin tummaa tukkajumalaa, Reiska seisoi nätisti paikoillaan. Riri oli kysellyt liikuttajaa täksi päiväks Reiskalle ja tarkoitus oli puomeja vähän mennä kentällä tai maneesissa. Päätin mennä maneesissa koska oli aika lämmintä ja maneesissa oli viileempää.
Talutin pohjoisruotsinhevosen maneesiin ja kävelin sen kanssa samalla laittaen muutamia puomeja. Lopulta nousin tuon tupsujalan selkään. Reiska vaikutti hyvin tahmealta aluksi, herättelin sitä alkukäyntien aikana pohkeilla sekä raipalla. Reiska reipastui ja aloin kerämän ohjia samalla. Aloin taivuttelemaan reiskaa volteilla sekä otin pari kertaa pohkeen väistöt. Siirsin Reiskan raviin ja aloin tulemaan puomeja reippaassa ravissa. Reiska ei oikein nostannut jalkojaan vaan kolautteli niitä puomeihin. Annoin reiskalle pohkeita ja pyysin reippaampaan raviin. Lähestyimmy puomeja ja nyt meni oikein hyvin. Ratsastelin reiskalla 45min kaikki askellajit läpi puomeilla jonka jälkeen lähdimme maastoon loppukäyneille.