Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
Istuskelin tallituvassa lukemassa varustelehteä, ja haaveilemassa tulevien kilpailujen menestyksestä. Hiostava ilma ajoi minut hakemaan jääkaapista mehua. Pian huomaan oven käyvän, ja sisään astui Adelie ja Zaida, jotka suoraa päätä istahtavat viereeni sohvalle. Juttelimme viikonlopun koulukisoista. Iloinen puheensorina kaikui tallituvassa, eikä kukaan meistä tuntunut muistavan ajankulua. - Onkohan poneilla vettä tarhassa tarpeeksi? Adelie havahtui pian huolehtimaan. - Hyvä kysymys. Käydään vilkaisemassa, Zaida totesi, ja pian riensimmekin jo tarkistamaan asian. Kiersimme kaikki tarhat läpi, ja todentotta - esimerkiksi Peikon ja joidenkin muidenkin tarhojen vesiämpärit näyttivät olevan pohjiaan myöden tyhjiä. Ryhdyimme heti hommiin, ja letkujen avustuksella hoidimme hevosille juotavaa.
Lähdin hakemaan piakkoin Peikkoa tarhasta. Kömmin aidan ali tarhaan, ja juuri turpansa vedestä nostanut liinakko astui pari askelta eteenpäin tervehtiäkseen minua. Rapsutin Peikkoa korvan takaa,ja selvitin muutamat takut sen harjasta sormin. Sitten kiinnitin olallani roikkuneen riimunnarun pikalukon riimuun, ja lähdin päättäväisesti eteenpäin hevonen seuratessa hieman takavasemmalla löntystäen aavistuksen laiskasti. Sidoin sen kiinni hoitopuomille, ja hain sen harjat. Ryhdyin puunaamaan oria sen minkä kerkesin. Peikko pärskähti muutaman kerran, kun harjailin sitä samalla rapsuttaen sen kaulaa. Putsasin sen kaviot, suin hännän tyvestä latvoihin perusteellisesti ja tein sille letin otsatukkaan.
Kipaisin hakemassa tallista liinan, ja vaihdoin sen tavalliseen riimunnaruun. Peikko kuopi maata pari kertaa turhautuneena, kun se odotti liikkeelle pääsyä. Malttamaton ori kuitenkin pian rauhoittui, kun se pääsi ahmimaan mehevää nurmea. Sitä voisi erehtyä nälkäiseksi leijonaksi, kun se ahmi ruohoa kitaansa kuin viimeistä päivää. Jouduin Peikon vieressä kyykkiessäni olla varuillani, ettei se vetäisi minua kumoon yrittäessään lähteä hamuilemaan parempaa syömispaikkaa. Onnekseni lakkaamaton auringonpaiste hellitti hieman, kun kevyt pilvipeite ajelehti porottavan auringon eteen. Annoin Peikon syöpötellä vielä hetken ennen, kuin se pääsisi tai joutuisi takaisin tarhaan.
Kun Peikko oli taas tarhassa, ryhdyin puunaamaan sen varusteita. Karsina näköjään oli jo harmikseni siivottu, joten sen kimppuun luonnollisesti en kyennyt ryhtyä. Aloitin varusteiden putsaamisen suitsista. Ajauduin jopa Peikon harjapakista löytyneen harjan avustuksella putsaamaan jopa satulahuovan ja pintelit, jotka kuitenkin näyttivät aivan samalta kuin aloituspisteessä. Roikuin vielä hetken tallilla ennen kuin päätin lähteä kotiin, sillä nälkä alkoi painamaan jo jokseenkin.
Hiekka ja pöly leijaili aamuauringon kemmeltävässä valossa, kun harjasin ripeään tahtiin yöllä nähtävästi tarpeekseen piehtaroinutta hevosta. Peikko seisoi pesukarsinassa tyynen rauhallisena, ja se hädintuskin jaksoi korvaansa hetkauttaa. Tallissa oli rauhallista. Kuulin vain hevosten tyytyväistä heinien rousketta, ja satunnaisesti joku potkaisi terävästi karsinoiden ovia. Olin tallissa yksin lukuunottamatta Ririä, joka taisi parhaillaan siivota karsinoita. Harjasin oriin läpi vielä kerran ennen, kuin hain sen varusteet valmiiksi käytävälle ja sitä mukaan heitin sille varusteet ylle.
Nousin tallipihassa satulaan, ja ohjasin Peikon kohti maastoa. Aurinko paistoi kirkkaasti ottaen silmiin, joten jouduin siristelemään silmiäni sen minkä kerkesin. Ratsuni käveli reippaasti harja heilahdellen puolelta toiselle, eikä aamun väsymyksestä tai uneliaisuudesta ollut enää jälkeäkään. Peikko pärskähteli muutamaan kertaan, ja kuunteli korvat vispaten ympäristön ääniä. Annoin hevosen kävellä tietysti ensin pitkin ohjin.
Nostin ravin. Peikon kaviot rummuttivat soratietä, jonka pienet kivet lentelivät ympäriinsä. Kevyen ravin tahdissa jäin satulaan hieman haaveilemaan. Katselin milloin mitäkin - pieniä, sirpittäviä pikkulintuja, jotka lentelivät ympäriinsä, sekä maankamaralla kököttäviä kiviä ja juuria, sekä ojia, joissa liplatteli pulppuavia kapeita puroja. Saavuimme pian lammelle, enkä voinut vastustaa kiusausta mennä uimaan. Huolestuin hieman siitä, että meillähän oli satula, mutta siitä huolimatta annoin Peikon marssia kevyin askelin veteen. Emme menneet kovinkaan syvälle, sillä en halunnut satulan kastuvan. Yhtäkkiä ori alkoi kauhomaan vettä kavioillaan, ja tarrasin säikähtäneenä hevosen kaulaan.
Matkalla takaisin tallille otin hieman laukkaa kivan näköisellä suoralla, jonka tiesin päättyvän jyrkkään risteykseen. Peikko laukkasi vauhdikkaasti korskuen, ja silmäni vuotivat hieman vauhdin myötä. Hidastin juuri ennen risteystä, ja kuljimme loppumatkan rauhallisempaan tahtiin. Tallille oli saapunut väkeä, kun saavuimme paikalle. Cassandra näytti olevan kentällä oman poninsa Vertin kanssa, Zaida oli hakemassa Fossea tarhasta sekä Adelie harhaili Ringoa hoitopuomilla. Talutin Peikon talliin, pesupaikalle, ja varusteiden paikoilleen nakkaamisen jälkeen hain vielä harjat ja puunailin karvan taas ainakin leikisti kiiltäväksi. Tallikäytävää pitkin käveli ohitsemme tyttö, jonka arvelin olevan uusi hoitaja josta olin kuullut jonkun puhuvan. Moikkasin tälle kuin vanhalle tutulle. Hän esittäytyi Janeteksi, Mindyn hoitajaksi. Vaihdoimme siinä muutamat sanat ennen kuin kiiruhdimme molemmat omiin touhuihimme.
Ennen kuin päästin Peikon takaisin tarhaan, annoin sen napata matkan varrelta vähän syömistä. Se nappasi suuhunsa ison tupon ruohoa evääksi tarhaan, kun vein sen pian aitaukseen. Sen jälkeen siirryin talliin ja ryhdyin siivoamaan suomipollen karsinaa. Puunasin vielä sen hieman likaisiksi jääneet ruoka- ja juomakupin. Kävin vielä tallituvassa nappaamassa ison lasillisen mansikkamehua - tietenkin
Voitte vain arvella, kuinka säikähdin ratsuani myöten tullessani rauhalliselta maastolenkiltä, kun kotimatkalla vastaan paineli lauma päättömästi juoksentelevia kanoja. Peikko ei pahemmin myöskään tykännyt jalkoihin puskevista elukoista, ja oli vähällä, ettei kärjessä kulkenut Kaalipää saanut kaviosta.
Hoitomerkintä : Lehtovaaran kummitus ja estetreenit 11.6 Istun äidin auton kyydissä matkalla tallille. Selitin tälle innoissani siitä, kuinka tänään tuli täyteen kuukausi Lehtiksessä, ja kuinka rakastunut sinä aikana olin jo hoitohevoseeni. Äitiä ei tainnut erikoisemmin kiinnostaa, sillä hän tyytyi vain nyökkäilemään vastaukseksi hajamielisesti. Pian ikkunoihin alkoi ropista vesipisaroita, ja sateen yltyessä äiti napsautti pyyhkijät päälle. "Suomen kesä..." Mutisin hiljaa, kun katselin ulos. Puiden oksat heiluivat tuulen mukana, ja vesi valui koivujen lehtiä pitkin. Koiranilman saattelemana hyppäsin autosta ulos, ja lähdin puolijuoksua kohti tallia.
Suuntasin tallitupaan, jossa väkeä näytti olevan kuin markkinoilla. Änkesin sohvalle istumaan Adelien viereen, joka näytti minulle kädellään paikkaa. "Miksi sä noin märkä olet? Suihkussako kävit?" Esitti kysymyksen täytenä kysymysmerkkinä Saippua, joka parhaillaan laittoi hiuksiaan poninhännälle. "Ulkona sataa kuin saavista kaatamalla, ettekö te tiedä?" Vastasin katsellen muita ihmeissäni, ja näin muutaman puistelevan päätään. Ei kauaakaan, kun ovi kävi ja tallitupaan saapui Jasmiina. Tervehdyksien lisäksi hänelle esitettiin kysymyksiä säätilasta, ja hän totesi ulkona olevan poutaista. "Sää muuttuu ilmeisesti aika nopeaan" totesi Jenni, joka hörppäsi vettä vesipullostaan.
Talutin Peikkoa laitumelta tallia kohden. Ori käveli vierelläni tyynen rauhallisesti, ja valppaana seuraili ympäristön tapahtumia. Ympärillä ei oikeastaan tapahtunut mitään tavanomaisetonta. Tuuli keinutti puiden lehtiä, Kaalipään jengi kerrankin oli mekkaloimatta (se tosin lienee olla harvinaista) ja harmaat pilvet vilauttivat hetkellisesti aurinkoa. Auringonsäde loi tallirakennukselle kultaiset reunukset, ja se valaisi koko pihan kauniisti. Liinakkokin kimmelsi, ja se näytti kirjaimellisesti kultaiselta - ihan kuin se sitä ei olisi ennen muka ollut. Tallissa laitoin sen käytävälle molemmin puolin kiinni, ja aloin harjaamaan sitä tutuin ottein. Muistelin viikonlopun ensimmäistä osakilpailua seuran cupeissa, ja hymy valahti huulilleni kun muistin, kuinka harvinaisen hyvin meillä meni. Ei sillä että sijoitukset olisivat nousseet päähän - tiesin myös, että menestys oli silkkaa sattumaa, sillä eihän treenattuakaan ollut tullut ollenkaan. Ei olisi kumma, jos seuraavaksi pamahtaisi viimeiset sijat tai vastaavaa. Itku pitkästä ilosta -sanonta piti paikkaansa hieman sovellettuna. Siksi olisi varmaan hyvä aika kerrankin käydä kasaamassa maneesiin muutama este, laittaa estevarustukset ylle ja ottaa muutamia hyppyjä. Nakkasin Peikolle varusteet ylle suitsista suojiin, ja siinä välissä sain suostuteltua myös Zaidan mukaan hyppäämään. Oli parempi olla joku varmuuden varalta menossa mukana, etenkin esteillä.
Kävelin Peikon kanssa pitkin ohjin. Astetta enemmän reippautta hevonen tuntui saaneen nähdessään muutamat pystytetyt ristikot. Kävellessä ottaen kunnon tuntumaa pyrin saamaan sitä asetettua kunnolla ympyröille taipuen, mutta Peikolla tuntui olevan aivan liian kiire ja se oli tahmea kuin toffee. Se otti kävelyn yhteydessä muutamat holtittomat raviaskeleet, ja sainkin aikani hallita tuon innokkuutta. Se ei selkeästi ollut valmistautunut koulun tuuppaamiseen esteiden ollessa pystytettynä sitä varten, mutta tahtojen taistelun jälkeen se hyväksyi kohtalonsa, mutta jäykänoloinen se oli yhä. Fosse kulki mitä sivusilmälläni vilkaisin hyvin Zaidan kanssa, ja poniruunaltakin taisi löytyä energiaa. Otimme kevyttä ravia ja parit laukat ennen kuin aloimme hyppäämään. Peikko jaksoi pysyä onnekseni nahoissaan, ja sen mahdoton alkusooloilu näytti olevan ohi. Pitkällä sivulla häämötti hieman uran sisäpuolella alkuverryttelyksi ristikko, johon suuntasin ensin ilmoitettuani Zaidalle. Laukka oli hyvätahtista ja ilmavaa, mutta ehkä turhan ison pidätteen takana tuli aivan turhan pitkä loikka, johon en ollut alkuunsa varautunut. Poniratsukko odotti kiltisti vuoroaan, kun peräjälkeen otin vielä toisen hypyn. Hyppy luonnistui hyvin, vaikka se lähtikin turhan kaukaa. Sitten oli vuoro Zaidan ja Fossen, ja pystyin vain ihailemaan noiden sujuvia hyppyjä, joita useaan kappaleeseen tulikin.
Ennen kuin nostimme ristikon puolenmetrin pystyksi, tulimme vielä kolmen esteen "jumppasarjaa", jos sitä siksi kehtasi sanoa. Peikko rikkoi kesken raville, ja alas tuli puomi jos parikin - lienee syy sitten liian pienistä väleistä isoaskeliselle suomenhevoselle, huolimattomalle ratsastajalle tai ratsun tajuamattomuudelle, tulimme muutaman epätoivoisen yrityksen jälkeen suosiolla pystyä. 50 senttinen este ylittyi ilmavaralla Peikon tuttuun tapaan, ja jopa voisin sanoa, että se sujui hyvin. Kehuessa hypyn jälkeen taputuksien kera Peikon kaulaa, huomasin katsomossa keskustelevan kaksikon. Olivatko he olleet siellä kokoajan? Tunnistin heidät Eliakseksi ja Alluksi, mutta onnekseni he taisivat olla uppoutuneet keskusteluunsa, jonka arvelin liittyvän Donnaan. Eihän siinä mitään: miten en kuitenkaan ollut heitä huomannut? Unohdin pian turhanpäisen haaveilun, ja keskityin vielä muutamaan hyppyyn. Puomeja kolisi muutamaan kertaan maankamaralle asti, mutta olin silti osittain tyytyväinen. Hyvän - ja kerrankin hiostavan - treenin jälkeen palasimme Zaidan kanssa talliin, matkalla pohtien omalta osaltamme päivän hyppyjä.
Hoidin Peikon pois vauhdikkaasti, mutta huolellisesti. Kylmäsin jopa hetken sen jalkoja varmuudenvuoksi ja pesin hikiset kohdat kuivaten sen jälkeen. Kysyin ohimenneeltä Ririltä saisinko antaa oriille pienen porkkanapalan, joka taskussani sattui olemaan. Nainen vastasi myöntävästi, ja perään vitsaili jotain hevosista ja porkkanoista, mutten saanut edes selvää. Huvittuneesti ojensin kämmeneltä porkkanan, ja samalla kun Peikko nappasi sen suuhunsa ja alkoi pureskelemaan sitä, rapsutin sitä korvan takaa ja silitin sen kaulaa. "En tiedä ketään noin ihanaa" tunteilin vielä hevoselle viedessäni sitä laitumelle ja ollessamme muiden kuuloetäisyyden ulkopuolella. Peikko hörähti, mutta ei niin kuin kaikissa hevoskirjoissa olisi tapana rakkauden vastaosoitukseksi - se taisi vain osoittaa kärsimättömyyttään laitumelle pääsystä, kun unohduin rapsuttelemaan sitä. Pian päästin sen laitumelle takaisin popsimaan tuoretta ruohoa.
Tallissa eksyin puolivahingossa tutustumaan heinävintille, jonka pian älysin olevan kuin tallituvan kaksonen. Siellä norkoili Veronica, Merru, Cassandra, Emilia sekä Zaida, joka oli näköjään treenin jälkeen löytänyt jo sinne tiensä. "Moi Seera!" Tervehti minua ensimmäisenä Cassandra ja Zaida melkein yhteen ääneen. Hyppäsin heinäkasan päälle istumaan, ja odotin hetken, jotta pääsisin pian muiden keskusteluun mukaan. Tutkiessani varsinaista heinämerta jalkaani raapaisi joku. Pengoin ja pengoin, kunnes pian käteeni tarttui ikivanha kaviokoukku. Sen koukku oli ruosteen peitossa, ja kahvaosa oli punaista muovia. "Löysin aarteita!" Kajautin muille, jotka olivat hieman pettyneinä löydön ollessa pelkkä vanha kaviokoukku. Veronica sai idean etsiä lisää aarteita, jospa vintiltä löytyisi oikeita kulta-aarteita piilotettuna. Kaikki tiesi, että kallein asia mitä sieltä löytäisi olisi riimunnarun pikalukko, mutta ryhdyimme silti töihin.
Yhtäkkiä jostain kuului rasahdus, eikä kukaan tunnustanut tehneensä äänen. Kaikkien jähmetyttyä paikoilleen salaperäinen rasahdus kuului uudestaan. "Kummituksia" Kuiskasi kauhistuneena Zaida, ja kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. "Ei siellä mitään ole" ilmoitti Merru viisauden äänenä, joka ei oikeastaan helpottanut yhtään. Rasahdus kuului uudestaan, ja nyt kuulosti siltä, kuin joku pieni ja kevyt olento kävelisi jossain lähellä. Kaikki tärisivät - toiset enemmän ja toiset vähemmän - jännityksen vallatessa. Kauheuksien hetki oli kun itse Lehtovaaran kummitus kajahti esille. Kuului vaimea kirkaisu, joka vaimentui samalla hetkellä paljastuen, että äänen oli tehnyt kissa, joka tuijotti nyt meitä silmät suurina, jokaista vuorotellen. Kaikki purskahtivat nauruun, kun ikivanha valkoinen lakana tipahti tallikissan päältä.
Peikon karsinan siivoamisen jälkeen ja käytävän lakaisemisen jälkeen pakollisen mansikkamehuannoksen jälkeen kiiruhdin ulos odottamaan kyytiä kotiin. Ulkona oli poutaista, mutta aiemman päivän sadekuurosta ei ollut tietoakaan. Pian punainen auto kaarsi tallipihaan, ja hyppäsin etupenkille. Äiti näytti nyrpeää naamaa ja kyseenalaisti sitä, miksi olin yltä päältä heinien peitossa, mutta jätin sen hihitellen salaisuudeksi.
Auringonvalo kimmelsi kuusenoksia vasten ja linnut visersivät istuessani tulikuumassa autossa. Koko päivä oli ollut paahtavan helteinen, mutta onneksi iltapäivän mittaan lämpöasteet olivat tippuneet muutaman pykälän ja taivaalla näkyi jo muutama pelastava pilvenhattara. Täytyi olla äärimmäinen kuumuudensietokyky jos tässä säässä jaksoi treenata kunnolla, joten suunnittelin meneväni tänään maastoon. - Sano Peikolle terveisiä! Äiti huikkasi minulle hymyillen ennen kuin hyppäsin tukalasta autosta ulos. Nyökkäsin iloisesti, ja lähdin kävelemään tallia kohti tallilaukku riippuen olallani. Viheltelin keskittyneesti matkan talliin - olin hiljattain vasta opetellut vislaamisen alkeita, joten ääni oli vielä vähän haparoivaa. Juuri ennen kuin kerkesin avata tallin ovea, sisältä ulos tuli juuri Emilia Nallen kanssa. - Moi Emilia! Tervehdin hymyillen hieman hämmentyneen näköistä Emiliaa, joka pysäytti vierellään kävelevän ponin jottei se jyräisi päältäni. - Katos moi! Kamalan kuuma keli. Olisipa edes vähän viileämpää, hän sanoi tuskaisen kuuloisena, ja vilkaisi kuolaimiaan pureskelevaa Nallea. - Jep! Onneks metsässä on vähän varjoa, aattelin Peikon kanssa mennä maastoilemaan, totesin ja kohensin lippikseni lippaa. Emilia hymyili nyökäten, ja jatkoi matkaansa.
Taukotuvassa oli porukkaa hellettä pakenemassa tai muuten vain oleilemassa odotettuakin enemmän. Jasmiina selaili puhelintaan toisessa kädessä vesipullo sohvan hallitsijana, Adelie ja Zaida juttelivat puisen pöydän äärellä, Julle pyöräytti juuri hiuksiaan ponnarille seisoen keskellä huonetta ja Merru selaili varustelehteä toisena sohvan hallitsijana. Tervehdin kaikkia kiiruhtaen hakemaan kylmää mansikkamehua, jota kaipasin nyt enemmän kuin koskaan. "Nestehukka kohta iskee" puhahdin kun istuin Adelien viereen puiselle penkille samalla hörpäten mehua. "Tuo mulle myös mehua Seera" Adelie komensi naputellen pöytää kynsillään. "Sä osaat itsekin hakea!" valitin vitsillä, mutta vaivaannuin nousemaan kuitenkin ylös. Juuri kun taivaallinen mehu liplahteli muovimukiin, huikkasi Zaidakin tilauksen. Hihitellen toin mukit pöytään kuin tarjoilija konsanaan. Kysyin huvikseni seuraa maastoon, mutta kysymyksen taisi kuulla vain Adelie reaktioista päätellen. "Mä voin tulla Ringon kanssa!" tummatukka ilmoitti heti, joka ei sinänsä ollut yllätys. Adelie on aina tallilla, aina valmiina. Joka on siis hyvä asia, kuka muuten orjuuntuisi maastoon seuraksi? "Mä voisin tulla kans" sanoi yllättäen Julle, joka hörppäsi vesipullostaan. Nyökkäsin molemmille vastaukseksi hymyillen.
Lähdin hakemaan Peikkoa laitumelta riimunnarun kera. Ori laidunsi portin lähistöllä, joten sitä ei tarvinnut metsästää tuntikausia. "Mitä poika, mitä kuuluu" tervehdin komeaa hevosta venyttäen sanoja hymyillen. Peikko nosti päänsä ruohosta ja suuntasi katseensa minuun seisoen ryhdikkäästi hörähtäen. Livahdin portin alitse ja napsautin narun pikalukon kiinni riimuun metallit kolahtaen yhteen. Taputin hevosta kaulalle ja lähdin taluttamaan sitä tallia kohden. Se käveli vierelläni tuttuun tapaansa rauhallisesti.
Tallissa laitoin Peikon kiinni karsinassa, ja hain harjat. Aloin harjaamaan sitä pitkin vedoin molemmilta puolilta. Selvitin myös sen harjan perusteellisesti, ensin sormilla takkukohdat läpikäyden ja sen jälkeen harjalla vetäen jouhet suoriksi. Tukan sukimisen aikana Peikko laski turpansa olalleni, ja nojasi siihen leppoisasti. En voinut olla hihittämättä.
Kun Julle ja Adelie olivat saaneet ratsunsa varustettua, nousimme tallipihassa satulaan ja suuntasimme metsään. Hoo kulki kärjessä ja Ringo hitaiten liikkuvana mateli jonon hännillä. Muutama fasaani kirkui metsikössä polun vieressä, mutta Peikko ei jaksanut kuin korvaansa liikauttaa. Kuljimme pitkin kiemuraisia metsäpolkuja, hiekkateiden varrella olevia mäkireittejä ja kävelimme järvenrannan ohitse. Uittamaan, tai edes kahlaamaan ei tällä kertaa ryhdytty, mutta annoimme hevosten kastella hieman kavioitaan rantavedessä. Ringo innostui vähän liikaakin vedestä, ja olisi mielellään mennyt uimaan. Paluureitillä Julle ehdotti ravipätkää, eikä kenelläkään ollut siihen kielteistä vastausta. Ravasimme rauhallista tahtia hiljaisella polulla, ja hiljennettiin takaisin käyntiin maantielle siirryttyä.
Kun saavuimme takaisin tallille, ihan vain kuumuuden myötä päätin vähän pestä hikistä hevosraukkaa. Vein Peikon varusteet riisuttua ulos hoitopaikalle, ja raahasin kauempaa seinästä letkun, joka juuri ja juuri ylettyi tarpeeksi pitkälle pesemistä ajatellen. Peikko seisoi rauhallisesti paikoillaan. Se pärskähti muutaman kerran tyytyväisenä. "Onko kivaa päästä vähän suihkuun? On vähän lämmin" juttelin lempeästi oriille, kun suihkuttelin vettä sen lavoille. Pesun jälkeen nappasin hevosen riimunnarusta kiinni, ja lähdin viemään sitä takaisin laitumelle. Se yritti vähän etuilla, ja käskyistäni huolimatta se tuuppi jatkuvasti edelleni. "Älä!" Kivahdin Peikolle, joka oli malttamattomana tönäissyt minua selkään avatessani laitumen porttia. Taputin oriin kaulaa vielä ennen kuin päästin sen laiduntamaan.
Tallissa tartuin harjaan, joka sopivasti lojui läheistä seinää vasten hylätyn oloisena. Lakaisin käytävän kahdesti edestakaisin, jotta edes suurinosan lioista saisin siivottua. Peikon karsina näköjään oli jo siivottu, joten keksin järkeväksi tekemiseksi vain putsata ruokakupin. Jottei loppuaika tallilla kuluisi vain mansikkamehun suurkulutuksena ja sohvan hallitsemisena, siivosin vielä kaappiani jonkin verran. "Mitä?? Onko nämä sukat täällä! Oon etsinyt niitä kaikkialta!" kauhistelin kaapin siivoamisen lomassa. Paikalle sattunut Merru puisteli huvittuneesti ja hymyillen päätään. "Kaapeista löytyy aina pienen siivoustauon jälkeen aarteita" Merru totesi.
Puhelimeeni kilahti WhatsApp-viesti, joka näytti tulleen äidiltä. 'olen tallin pihassa, pidä kiirettä jos et halua kävellä' luin viestin ääneen, ja kiiruhdan nappaamaan tallilaukkuni ja pinkaisin ulos. Siellä punainen automme odotteli matkustajaa.
Saavuin tallille laiskasti pyörällä polkien. Nyt ei ollut niin tuskallisen kuuma, koska kävin virkistäytymässä uimassa lammessa ennen tallille lähtöä. Lämmin oli silti - lämpömittari näytti lähes kolmeakymmentä astetta. Kaartaessani pyörällä tallin pihaan, jätin kypärän roikkumaan fillarin sarveen ja lähdin löntystämään talliin. Mansikkamehu tekisi kyllä nyt terää.
Mansikkamehun litkimisen jälkeen vietin vielä hetken tallituvassa varustelehtiä selaillen. Sivuja selatessa iski kamala tarve ostaa Peikolle uusia tavaroita: lehden kansikuvassa olevat, tosi tyylikkäät suojat ainakin, ja pari sivua selattua vastaan tuli timanteilla koristeltu otsapanta, joka oli varmasti pakko hankkia! Ennen kuin suunnittelin koko lehden sisällön hamstraamista, nappasin riimunnarun matkaan ja lähdin hakemaan Peikkoa laitumelta.
Hain liinakon hetkessä sisälle. Laitoin sen kiinni pesukarsinaan, jossa oli mielestäni miellyttävämpää hoitaa hevosta kuin karsinassa. Tilaa oli jotenkin enemmän! Hain muitta mutkitta Peikon harjapakin, ja laskin sen hajamielisesti vain johonkin. Nappasin sieltä pölyharjan, jolla aloitin harjaamaan pitkin vedoin. Hetken kuluttua havahduin ajatuksistani kuullessani kolahduksen, joka kuului Peikon kumoon potkaisemasta harjapakista. Koko pakin sisältö oli levähtänyt käytävälle, joten aloin heti keräämään niitä takaisin paikoilleen. "Voi oliko ihan pakko?" tuhahdin hieman hymyillen hevoselle, joka näytti huvittuneena katsellessa kyykkimistäni käytävällä.
Pään lyödessä tyhjää nappasin Peikon narun päähän ja suuntasin sen kanssa kentälle. Toisaaltaan en jaksanut ratsastaa, mutten kuitenkaan myöskään juoksuttaa... Tyydyin vain taluttelemaan oria kentällä uraa ympäri. Molemmat kyllästyimme kuitenkin hyvin äkkiä, joten päätin kokeilla muutamia maastakäsittelyjuttuja: peruutusta, irti perässä seuraamista ja kokeilin huvikseni kumarrustemppuakin, joka ei kuitenkaan ihan onnistunut. Päästin Peikon hetkeksi irti juoksemaan, joka oli sille enemmän liikuntaa kuin juuri menneet 30 minuuttia.
Laiskan liikutuksen jälkeen vein Peikon suoraan takaisin laitumelle. Kaivelin taskustani pienen ikivanhan porkkanapalan, jonka pikaisesti ojensin sille ennen sen vapauteen päästämistä. Ori mussutti sen tyytyväisenä, ja irti laitumelle päästessään käveli muutaman metrin eteenpäin ja kellahti piehtaroimaan. Ylös taas päästessään se laidunsi hännällään kiivaasti paarmoja ja itikoita hätistellen.
"Mitä teitte tänään Peikon kanssa?" Kysyi keskustelun avauksena karsinan ovella notkuva Cassandra. Siivosin parhaillani Peikon karsinaa talikko heiluen. "Ei oikein mitään, järkevää ainakaan. Ei ajatus kulje yhtään" totesin ja heiluttelin talikosta ylimääräiset kuivikkeet pois. "Kentällä taluttelin sitä." "Okei! Haluaisitko tulla mun seuraksi ulos pesemään harjoja? Yksin vähän käy tylsäksi" Cassandra sanoi ja virnisti. Vastasin tietysti myöntyvästi. "Tuun heti kun saan tän karsinan siivottua!"
Harjat kuivuivat mukavasti lämmittävässä iltapäivän auringonpaisteessa, joten oli oiva keli harjojen pesua ajatellen. Juteltiin siinä ohella Cassandran kanssa Lehtovaaran hevosista laajasti, ja siinä ohella kerroin myös olevani rakastunut Peikon lisäksi Reiskaan, sen tupsujalkoihin ja hurmaavaan harjaan. "Peikko on silti ykkönen!" Mainitsin vielä varmuuden vuoksi. Tallilla vielä hetken notkumisen jälkeen otin fillarin taas alle ja lähdin polkemaan hyvillä mielin kotiin.
Kello näytti yhdeksää, ja kotona oli hereillä lisäkseni vain meidän koira, Simo. "Shh!" tiuskaisin korviaraastavan haukkumisen aloittaneelle koiralle. "Herätät vielä kaikki" kuiskasin vielä ennen kun katosin ovesta ulos pyöräni luokse.
Tallilla kävin Peikon kanssa lyhyellä kävelyllä metsässä tietysti Ririn luvalla. Käveltiin mäkireittejä ylös alas, kuljettiin rauhallisia metsäpolkuja ja ohitettiin lampi. Kahlaamaan en jaksanut Peikon kanssa mennä. Lenkin jälkeen harjailin Peikkoa vielä hetken ennen kuin vein sen takaisin laitumelle. Lakaisin vielä tallikäytävän, ja mansikkamehullisen jälkeen lähdin kotiin.
Asettelin satulaa rennosti paikoillaan kyhnöttävän oriin selkään. On ehkä vuosisadan huonoin idea tällä helteellä edes ajatella kouluratsastusta tosissaan, virkoin itsekseni kurkotellessani mahan toisella puolen riippuvaa satulavyötä. Lämpömittarin elohopea oli noussut aivan järjettömiin asteisiin, ja nyt saattoi vain haaveilla talven pakkasista.
Vesipullon ja varustetun ratsun kera siirryin piakkoin maneesiin. Maneesissa oli varjoa auringosta, joten se oli paljon houkuttelevampi vaihtoehto kuin kenttä. Jätin varmaan pari euroa maksaneen, turkoosin juomapullon katsomon edustalle. Halkaisijalla kiristin vyötä vielä vähän, laskin jalustimet lepäämään Peikon kylkiä vasten ja kiipesin satulaan. Nimenomaan kiipesin. Suuntasimme uralle kävelemään pitkin ohjin. Peikko kulki pää polviensa tasolla kuin nuuskien ilmaa, kävellen ainakin tarpeeksi virkeästi.
Alkuravejen yhteydessä pyrin hakemaan tasaista tuntumaa kevyessä ravissa, tehden ympyröitä päätyihin ja muutamia pysähdyksiä ottaen pitkien sivujen keskelle. Peikko liikkui ehkä vähän tahmeasti, lieneekö johtuvan kuumuudesta ja helteen uuvuttamasta, ei niin napakasta kuskista. Molempiin suuntiin ravailtua pidimme pienen kävelypaussin. Ravityöskentelyn aikana Peikko kulki vähän pohkeen takana ja sain tehdä yhteistyötä varten muutakin kuin matkustella satulassa. Taivuttelin Peikkoa ympyröillä parhaani mukaan hiki valuen otsaa pitkin.
Laukannostoissa suomipoika reagoi pieneen apuun, ja liikkui muutenkin paremmin kuin äsken, ravia työstäessä. Peikko hakeutui hieman pyöreämpään muotoon keskiympyröitä työstäessämme. Vaihdoin suunnan hieman haparoivan laukanvaihdon kautta, ja taivuttelin siihenkin suuntaan samaisilla keskiympyröillä. "Hieno poika!" kehuin oria hiljentäessäni ravin kautta käyntiin ja taputin hevosta kaulalle. Hetken kuluttua sain älynväläyksen hoitaa loppuverryttelyt maastossa, joka ei itse asiassa ollut sen hullumpi idea. Varjoa sielläkin oli riittämiin - kiitos isojen ja tuuheaoksisien kuusien peittämien maastopolkujen. Paarmat ja itikat parveili inhottavasti ympärillä koko loppuverkan ajan, ja Peikkokin ärsyyntyi niistä yhtä lailla kuin minäkin. Käännyttiin lammella pikaisen kahluun kautta takaisin tallille päin.
Vein Peikon suoraa tietä tallissa pesukarsinalle, ja varusteiden ollen taas turvallisesti omilla paikoillaan, nätisti järjestelmällisesti satulahuoneessa, päätin pestä hikisen hevosen. Valutin vettä punaiseen sankoon, lirautin sinne muutaman pisaran saippuaa ja sienen kanssa aloin puunaamaan suokkioria hyväntuulisesti harjoitellen samalla viheltämistä. Peikko katseli minua vähän epäluuloisesti paksun otsatukkansa alta, kun hankasin jopa sen korvat putipuhtaaksi. "Moi!" Saippua ilmestyi yhtäkkiä paikalle vesipullon kanssa, joka näytti harvinaisen tutulta... "Tää taitaa olla sun?" tyttö kysyi ojentaen vesipulloani minulle sitä vilkaissen. "Joo hups, unohdin sen maneesiin! Siis kiitos" hihitin ja rapsutin Peikon säkää epämääräisesti. Saippua vastasi hymyllä ennen kuin katosi kulman taa.
Istuskelin tallituvan sohvalla jalkoihin kiehnäämään tullutta Manu-kissaa rapsutellen. Sen musta pörröinen turkki oli niin pehmoista, että sitä olisi voinut rapsutella ja helliä loputtomiin. Ilta-aurinko puski tallituvan ikkunoista sisään huoneeseen. Nappasin kaapista täyden purkin mansikkamehua, jota kaadoin lasin täyteen. Istahdin alas mehua juomaan ja selaamaan kännykkää, ja siihen tulvineita viestejä, joita en viimeiseen kolmeen tuntiin ole ennättänyt lukemaan. Lakaisin vielä tallikäytävän - joka kieltämättä on asia jonka teen joka kerta kun en keksi tekemistä - ennen kuin suunnittelin lähtöä.
Tuorein ja kesän kuumin hittilista pauhasi korvanapeista ja aurinko porotti kirkkaalta taivaalta kuin ei olisi viimeiset pari viikkoa niin tehnytkään. Vaihdoin pyörän vaihdetta kolmoselle kaartaessani pitkälle hiekkasuoralle, ja lisäsin vähän vauhtia. Kevyt tuuli paiskautui kasvojani vasten. Kuuset ja männyt huojuivat hiljaa tien reunustalla ja kimalaiset pörräsivät kilpaa ampiaisten kanssa. Pian talli alkoi häämöttää edessä, joten lisäsin taas vauhtia.
Viimein perillä, huokaisin hengästyneenä jättäessäni pyöräni lepäämään tallin seinustaa vasten samalla, kun kaivelin laukustani vesipulloani. Lähdin kävelemään tallia kohden ottaen säännöllisin väliajoin hörppyjä vesipullosta, jonka vesi oli jo aika lämmintä. Pitäisi ostaa joku kylmälaukku. Riri oli parhaillaan lakaisemassa tallikäytävää, kun astelin sisälle talliin. "Moi!" Tervehdin reippaasti punatukkaa, joka kääntyi ympäri nähdäkseen minut. "No moikka! Hellettä piisaa" Riri tervehti ystävällisesti hymyillen ja puuskahti nojaten seinää vasten. Nyökkäsin ja olin juuri jatkamassa matkaa, kunnes kuulin tallinomistajan äänen vielä sanovan jotain. "Jos sulla ei oo tässä nyt mitään muuta, niin viitsisitkö käydä kattomassa että onhan laitsoilla riittävästi vettä, kiitos?" Vastasin tietysti myöntyvästi, mitäpä muutakaan tekisin. Kävelymatka laitumille tuntui ikuisuudelta. Kaiken maailman hyönteisiä surisi jatkuvasti ympärillä, ja jostain syystä yksi ampiainen jahtasi minua jonkin matkan verran, vaikken sille mitään tehnyt. Jos jotain inhosin, niin ampiaisia. Sain traumoja joskus 5 vuotiaana, kun tökin huvikseni metsästä löytämälläni tikulla pari kertaa ampiaispesään, ja voitte vaan kuvitella, mitä siitä seurasi. Sain varmaan montakymmentä vihaista ampiaista perääni, ja monta pistosta eri puolille kehoa. Pari vuotta tuon tapahtuman jälkeen minua pisti jalkaan ampiainen, vaikken tehnyt sille lentävälle paukapäälle mitään. Eli mitä ampiaisiin tulee - vihaan niitä. Melkein kaikkien laitumien vesilaarit olivat yli puolissa välin, paitsi yhden, johon vein vähän lisää vettä.
Lähdin hakemaan pian Peikkoa. Se laidunsi vähän matkan päässä huiskien hännällään paarmoja pois kimpusta. "Hei Peikko!" Kutsuin liinakkoa, mutta odotetustikin turhaan. Oria ei olisi voinut vähempää kiinnostaa huuteluni, joten nappasin portilta riimunnarun olalle ja lähdin pyydystämään hevosta. Tullessani lähemmäs Peikko nosti turpansa ruohosta ja katseli minua uteliaasti tervehtien. Läiskäytin kämmenellä muutamat paarmat oriin kaulalta ja napsautin narun lukon kiinni riimuun. Peikko ravisteli päätään riimu kolisten ja pärskähtäen kerran taluttaessani sen ulos laitumelta. Matkalla talliin se olisi halunnut napata muutaman ruohotupon evääksi. Pienen taistelun jälkeen se sai ovelasti napattua estelyistäni huolimatta mehevän tupon ruohoa. Itsepäinen elukka.
Tallissa päätin harjailla Peikkoa pesupaikalla, koska se näytti olevan vapaana. Napsautin maata kohden riippuvat ketjunarut riimuun molemmin puolin. Liinakko kuopi etusellaan muutaman kerran tylsistyneenä, kun hain sen harjapakin ja aloin harjaamaan. Kun en jaksanut kuopimisesta mitään huomauttaa, tarkasteli Peikko hetken tilannetta ja kuopi sitten taas jalallaan ilmaa kauhoen. "Lopettaisitko jo?" kysyin kohentaen hieman ääntäni, ja hevosen lopetettua rapsutin sitä kaulalta. Hyvä poika.
Adelie käveli pian ohitse Ringo laahustaen perässään. Minut huomatessaan hän pysähtyi, ja sen jälkeen pysäytti vielä kirjavankin, joka ei tajunnut heti pysähtyä vaan olisi mieluusti jatkanut matkaa. "Moi! Haluaisitko lähteä mun kanssa maastoon? Käytäis vaikka kahlailemassa lammella?" Adelie kysyi toiveikkaana ja vilkaisi hymyillen Peikkoa. "Voisinhan mä. Heitän vaan suitset päähän, en jaksa laittaa satulaan kun on niin kuuma" Vastasin ja hajamielisesti rapsutin taas ryhdikkäästi seisovaa Peikkoa. Ruskeat hiuksensa poninhännälle kietonut tyttö nyökkäsi, ja katosi pian kulman taakse Ringon kanssa. "Mennäänkö maastoon?" lepersin liinakolle, ja taputin sen kaulaa hymyillen.
Kapusin tallipihassa Peikon paljaaseen selkään käyttäen apua hoitopuomia, jonka päältä yletyin hyppäämään kyytiin. Adelie pääsi paljon helpommalla - olihan hänellä ainakin yli puolet pienempi ratsu. Suuntasimme pitkin ohjin kävellen hiekkatielle, jota pitkin kulkemalla voisimme oikaista matkaa lammelle ainakin parilla minuutilla. Juttelimme matkalla tietysti hevosista, ja myös pian taas alkavasta koulusta. Loimme yhdessä kauhukuvia koeviikoista ja vähentyvistä tallipäivistä. Päivästä toiseen saarnaavista opettajista, hermoille käyvistä luokkalaisista ja typeristä suunnistustunneista, joilla varmasti eksyisimme koulun lähimetsään. Kamalaa. Kävelimme rauhassa matkan lammelle. Peikko ja Ringo menivät mutinoitta veteen, ja molemmat olisi varmasti halunneet päästä ihan uimaan asti. Tyydyimme kuitenkin vain kahlailuun rantavedessä. Ajatukset masentavasta ja ilmastoongelmien takia tunkkaisen koulun alkamisesta olivat teissään, kun Peikko polskutteli etusillaan vuoron perään vettä. Vaikkei tarkoituksena ollut itse kastautua kokonaan, niin pääsi vahingossa käymään liukuessani vahingossa Peikon selästä veteen. Nousin vedessä tietysti takaisin selkään. Iloinen palpatus ja hyväntuulinen nauru kaikui varmasti tallille asti, olin siitä varma. Vedessä patikoimisen jälkeen suuntasimme toiselle reitille, joka kulki kapeaa metsäpolkua pitkin. Sitten tuli taas hiekkatietä, sitten taas kapeampaa polkua. Pian olimme jo tallilla.
Tallissa vaihdoin suitset riimuun, pesin kuolaimet ja sitten kuivailin vielä vähän kahlailun jäljiltä märkää hevosta. Taluttaessani sitä laitumelle se yritti vähän etuilla ja tuuppia yli, ja oli täysi työ pysyä sen perässä - tai pitää se ylipäätään ruodussa. "Onko noin kiire" mutisin, kun juoksukävelin suomenhevosen kiinni ja napautin merkiksi narulla sitä lavalle. Loppumatkan se jaksoi kävellä ihan nätisti vierellä, vaikkakin vähän kiireesti. Rapsutin sitä korvan takaa vielä ennen, kuin päästin sen vapauteen. Jäin hetkeksi vielä seurailemaan nuoren suokkipojan temmellystä, jossa ei oikeastaan ollut mitään sen erityisen mielenkiintoista. Peikko joi ensin vettä, ja sitten lähti etsimään mehevää ruohopaikkaa. Sitten se vain laidunsi, eikä tehnyt mitään sen erikoisempia.
Tallissa kävin ottamassa huikan vettä vesipullostani, sillä mansikkamehu oli loppunut. "Mehu on loppu!" parkaisin käytyäni kaikki tallituvan hyllyköt ja kaapit lävitse, joissa mehupurkkeja yleensä majaili. "Voi ei" totesi yrittäen esittää myötätuntoista Julle, joka selasi juuri kännykkäänsä. Vesipulloni vesi oli jo aivan tulikuumaa, joten kaadoin lämpimät litkut pois ja täytin pullon uudestaan hanan alla. Sitten join ison hörpyn mukavan viileää vettä, jota olinkin kaivannut.
Ajauduin ennen lähtöä vielä putsaamaan Peikon varusteita. Puunasin suitset läpikotaisin, ja satulankin putsauksessa pyrin olemaan mahdollisimman huolellinen. Vaikka vietin varusteiden putsauksen parissa aika kauan, ei lopputulos ollut mikään hulppea. Oikeastaan satula varsinkin näytti aivan samalta kuin ennen sen putsausta. No, ainakin putsasin ne, vaikkei se siltä välttämättä näytä. Muutamissa tallihommissa auttamisen jälkeen päätin kohta lähteä, sillä niin taisi Adeliekin. Voisimme vaikka pyöräillä samaa matkaa kotiin. Ajatus sopi Adelielle hyvin, joten pyöräilimme matkan kotiin pölisten kaikesta maan ja taivaan väliltä.
Yöllä oli satanut ja ukkostanut hullun lailla. Pihassamme oli kaatunut yksi puu, onneksi ei kuitenkaan suoraan talomme päälle. Läheltä kuitenkin kävi. Nyt kuitenkin kellon lähentyessä puoltapäivää yöllisestä koiranilmasta ei ollut jälkeäkään - aurinko paistoi taas tapaansa kirkkaasti. Ajoin huvikseni suoraan kaikista suurimpiin vesilätäköihon matkalla. Ilma oli rankkasateen jäljiltä vielä vähän kostea.
Tallissa, käytävää halki kävellessäni vastaani tuli Jenni, joka talutti itse tupsujalkaa, eli Reiskaa. Jenni oli hieman hämillään, kun heräsi ajatuksistaan minun tullessa rapsuttelemaan niin suloista ruunaa. "Se on niin söpö!" Reiska mulkaisi minua lempeästi paksun satuharjansa alta, kun taputtelin sen kaulaa ja silittelin sen päätä. "Ööh moi vaan" Jenni lopulta sanoi, ja vasta sitten päästin irti ruunasta. "Moi! Öh, sori, mutta en voi mitään. Reiska on liian söpö" sanoin silmät loistaen ja vilkuillen vuoroin Jenniä ja Reiskaa. Ruskeatukka nyökkäsi pari kertaa hitaasti ja katsoi minua vähän kummeksien ennen kuin kertoi pitäneensä mennä ja katosi ruskean ruunan kanssa ulos. Ehkä olin vähän turhan hyökkäävä? No, ei se mitään. Reiska on kyllä söpöliini!
Unohdin muut hevoset tyystin, kun hain Peikon laitumelta. Liinakko oli arvatenkin piehtaroinut ihan ajan kanssa, sillä sen karva oli täynnä vihreitä läikkiä ja harja oli sekaisin kuin mikä. Se käveli kiltisti vierelläni kuin uskollinen koira matkan laitumelta talliin. Tallissa huomasin ehdottoman suosikkipaikkani olleen varattu. Donna seisoi kavioillaan ärsyyntyneesti kuopien pesukarsinassa samalla, kun Elias harjasi sitä varmoin ottein. Punatukka tervehti minua pienellä nyökkäyksellä, jolla vastasin takaisin. Talutin Peikon sitten sen karsinaan, ja laitoin sen siellä kiinni.
Peikko seisoi rennosti kaula matalalla, ainakin melkein torkkuen minun harjatessa sitä pitkin ja rauhallisin vedoin pölyharjalla. Yleensä harjasin pelkällä pölyharjalla, ja ehkä jollain muulla vastaavalla, mutta tänään otin avuksi kumisuan, jolla yritin hinkata pyörivin liikkein likakohtia pois. Siinä meni kyllä sitten oma aikansa, tosiaan. Karva näytti viiden minuutin saman kohdan hinkkauksen jälkeen aivan samalta kuin ennenkin. Yhtäkkiä huomasin karsinan ovelle ilmestyneen Zaidan, joka oli tainnut nähdä epätoivoisen harjaukseni. "Moi Seera! Mulla on vähän tylsää, kaipailisitko apua noitten ruoholänttien kanssa?" Zaida kysyi ja nojasi karsinan oven väliseen seinään. Tietysti vastasin myöntyvästi, ilomielin. Ehkä kahden tytön toimesta harjaaminen kävisi nopeammin? Peikko seisoskeli paikoillaan, välillä meidän tekemisiä vilkuillen. Harjailun lomassa silittelin oriin kaulaa, ja välillä rapsuttelin sitä korvan takaa. Peikko heilutteli suuria ja suippoja korviaan sivuille ja takaisin. Nappasin sen toisesta korvasta kiinni ja taivutin sitä vähän sivulle leikilläni. "Olet semmoinen suippokorva, olet!" Aikaa oli kulunut ehkä tunti, kun vihreät läiskät olivat haaleentuneet huomattavasti. "Huh. Eiköhän se ole jo liinakon näköinen, eikä vihreän aasin" vitsailin, ja Zaida naurahti.
Zaidalta sattui löytymään kaapistaan sinisiä kumilenkkejä, joista saimme idean tehdä Peikolle kauniit letit. Minä tein otsatukkaan ja häntään, kun taas Zaida ahersi harjan kanssa. Älyväläyksiä toistensa perään. Suunnattiin Peikon kanssa ulos. Minä pitelin hevosta narun päässä, kun taas Zaida oli nyppimässä lähistöltä erivärisiä ja kauniita kukkia, joita voisi pujotella letin väliin. "Oi mikä kesäpoika-Peikko!" Ririkin ihasteli ryhdikkäästi seisovaa kukkapäistä hevosta. Kohta kuitenkin Peikko ravisteli päätään niin, että kukat toistensa jälkeen lenteli maahan sen harjasta. Muutama sitkeä voikukka pysyi, mutta nekin tippuivat orin hinkatessa päätään jalkaan."Voi, se oli ainakin hetken kaunis" Zaida sanoi, ja minun teki mieli sanoa että Peikko on aina kaunis, mutta pysyin hiljaa sillä tiesin mitä hän meinasi. Vietiin Peikko sitten yhdessä takaisin laitumelle.
Talliin takaisin päästyämme lakaisimme yhteistuumin tallikäytävän, ja autoimme Riri viemään lisää vettä laitumelle.
"Peikkoo!" huhuilin laitumen portilta hieman kauempana laiduntavalle liinakolle. Kömmittyäni laitumen puolelle, kävelin ruohoa ahmivan orin luokse, ja rapsutin sen kaulaa. Käperryin tuulitakkini sisälle tiukemmin, ja napsautin riimunnarun lukon siniseen riimuun. Oli tuulinen ilma, hyvä kun pysyin edes pystyssä. Aikaisemmin muutamien tallihommien jälkeen sain hyvän idean lähteä pienelle kävelylenkille jalkaisin, joten talliin suuntaamisen sijaan jatkoimme matkaa kohti lähimaastoja.
Kuuset huojuivat ja koivujen lehdet humisi armottomasti tuulen huovissa. Vaikka tuuli, taivas oli sininen kuin meri, eikä aikaisemmin tänään olleista sadepilvistä ollut jälkeäkään. Stressasin minkä kerkesin parin päivän päästä alkavasta koulusta, mutta maastossa kävellessä aloin pikkuhiljaa rentoutua. Nuori suomipoika käveli vieressäni rauhallisesti, tartuttaen rentoa olemustaan minuunkin. Melkoinen terapiahevonen.
Yhtäkkiä Peikko pysähtyi kuin seinään. Huomasin sen turvalle laskeutuneen perhosen, joten aikailematta kaivelin nopeasti kännykän taskusta ja nappasin kuvan hölmistyneen näköisestä orista. "Pöllö poika olet" hihitin Peikolle perhosen lennettyä pois.
Kesän lämpimiä helteitä pakoilemassa! Seeralle todella suuret kiitokset Peikon aktiivisesta hoitamisesta. Piristävää nähdä aina upeita ja persoonallisia kuvia arjestanne, joissa saat kyllä Peikon loihdittua niin omansa näköiseksi ettei voi muuta kuin ihailla! Keep going, teillä menee hienosti nuoren ja suuren orin kanssa.
25.8 Epätoivoinen lauantai Koulu ja sen mukana tullut stressi, uupumus ja väsymys oli tehnyt tuhojaan, enkä ollut muutamaan viikkoon käynyt edes moikkaamassa Peikkoa - saatikka sitten liikuttanut sitä, mutta onneksi se kävi kuitenkin tunneilla. Tänään jaksoin suoristaa selkää edes vähän, ja nappasin pyörän alleni suunnaten tallille. Ajoituksena parhaana: juuri kun kaarsin kotipihasta vettä alkoi tihkuttaa ja matkan edetessä sade yltyi minkä kerkesi. Litimärkänä ja umpijäässä möngersin talliin, ja näytin varmasti hehkeältä irvistellessäni ihoon liimautuneiden vaatteiden takia.
"Missä ihmeessä sä oot ollut?" Adelie kyseli tallituvassa samalla kun järjesteli kaappinsa tavaroita verkkaiseen tahtiin. "Kotona tekemässä läksyjä" mutisin vastaukseksi ja hyppäsin sohvalle makaamaan koko pituudeltani. "Läksyjäkö? Meneekö ne hevosten edelle?" Adelie naurahti ja jatkoi tenttaamistaan. Hän tiesi kuinka motivoitunut olin koulunkäyntiä kohtaan, joten tekosyy ei tainnut mennä läpi.
"No heippa muru" Tervehdin karsinansa ovelle vastaan tullutta Peikkoa. Avasin oven varoen ettei hevonen pääse vapaaksi, ja livahdettuani sisälle nojauduin suomenhevosen vahvaan kaulaan ja kiedoin käteni sen ympärille. Peikko katsoi minua Hei öö mitä sä teet? - ilmeellä, enkä voinut olla hihittämättä itsekseni. Silitin sen päätä mietteliäänä. "Mennäänkö vähän ratsastamaan, mitä?" varpustin jotta ylettäisin nappaamaan sen korvasta kevyesti kiinni ja asettamaan sen hörölle nyrpeän ilmeen kohentamiseksi.
Hain liinakon harjat ja aloitin sen harjaamisen. Aloitin sukimaan sen harjaksien alta, ja jatkoin matkaa samalla toisella kädellä myötäillen hännäntyveen. Kävin läpi tietysti myös jalat ja mahanalusen, sekä pään, jonka harjaamisessa oli vähän ongelmia vastahakoisen hevosen kanssa. Ennen kuin kävin kysymässä Ririltä lupaa ratsastukseen, putsasin vielä suurimmat liat pois Peikon kavioista.
Ulkona tihkutti yhä, joten suuntasin varustetun oriin kanssa maneesiin. Erotin jo ulkoa sisällä kulkevan ratsukon, mutta tullessani lähemmäksi erotin parin Reiskaksi ja sen hoitajaksi, Camillaksi. Pääty-ympyrällä näytti työskentelevän myös Veronica Sotilaan kanssa, joten yksin en ainakaan joutunut (saanut) olla. Kiristin vyön hieman tiukemmalle, laskin jalustimet lepäämään ratsun kylkiä vasten ja nousin jakkaran avustuksella satulaan
Työmoodi oli hukassa Peikolta alusta alkaen, johon itse turhauduin liikaa ja ratsastin miten sattuu: voiko siitä seurata mitään hyvää? Kyyneleet meinasi jo puskea silmäkulmista, kun ei onnistunut edes niinkään yksinkertainen asia kuin pysähdys. Jäin joko liikaa ohjaan kiinni tai tuntuma ei ollut kunnollinen. Siinä vaiheessa olisin mielelläni voinut heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa kokonaan, mutten tehnyt sitä vain siksi, etten halunnut vaikuttaa täydeltä luuserilta muiden mielestä. Sittemmin päätin ryhdistäytyä (niin henkisesti kuin fyysisesti) ja yritin ylläpitää tasaisen tuntuman, rennon jalan ja keskittymisen. Tein muutaman voltin kevyessä ravissa ja muistaessani taas hengittää rauhassa menokin rentoutui huomattavasti.
Loppukäynnit menimme kävelemään maastoon. Vaikka vettä satoi ajoittain ihan kaatamallakin, en jaksanut märistä siitä.