Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
Tässä sitä taas oltiin menossa, Tie Tähtiin-kilpailun toinen osa, esteratsastus. Merru oli taas uskollisesti tekemässä Cassulle lettiä - onneksi. Kouluratsastuksessa olimme 13. kaikista 21. osallistujasta, eli meillä meni ihan hyvin, huomioon ottaen, että nämä olivat minun ja Cassun ensimmäiset kisat yhdessä ja olin ollut ruunan hoitajana vasta päälle kuukauden, melkein kaksi. Muilla Lehtiksestä oli sujunut paremmin, mm. Sabina nappasi Hämyn kanssa helppo C:stä toisen sijan. Ähersin taas ruunan karvojen kanssa, miten näihin tupsujalkoihin olisi tarkoitus saada suojat? Ei varmaan mitenkään, karvaa tursusi ulos joka paikasta, vaikka yritin muka niin hyvin laittaa kaiken. ”Saa kelvata, ei niitä tuosta paremmin saa.” Huokasin ja tyydyin lopputulokseen. Se joka keksi, että Irlannin cobille laitetaan suojat varmasti vihasi yhteiskuntaa. ”Oletko vähän söpö?” Lepertelin ruunalle, kun se hamuili kättäni herkkujen varalta kaikkine letteineen. Kävin hakemassa Cassulle palan porkkanaa, joka katosi kädeltäni lähes sekunnissa. ”Senkin imuri.” Naurahdin ja taputin ruunaa kevyesti kaulalle. Lehtiksen porukat olivat taas lähdössä kisapaikalle vasta tänään, kisapäivänä. Aloin loimittamaan hevosta ja laittamaan sille vihreää nylon-riimua päähän, kun ovelta huudeltiin, että olisi aika lähteä. Kliksautin riimunnarun pikalukon kiinni ja lähdin taluttamaan Cassua hevosrekkaan.
---
Matkalla jutustelimme talliporukan kanssa niitä näitä, lähinnä tulevista kisoista. Esimerkiksi löimme vetoa, että kenen ratsu hyytyy kesken radan ja kuka sijoittuisi. Esteet eivät olleet minun – taikka Cassun vahvinta osa-aluetta, mutta lähdin kilpailemaan silti luottavaisin mielin. Toinen osakilpailu käytäisiin Yläkokon Ratsastuskoululla, jonka pihaan saavuttuamme totesin, että täällä oli ihan yhtä kova häslinki ja vilinä meneillään, kuin Saariston hevosopistolla. Joku hevosista kolisteli taas rekassa, ehkä Fosse? Zaida hermoili taas radasta, mutta tällä kertaa minä saatoin liittyä mukaan, en tosiaan ollut varma muistaisinko radan ulkoa ja tajuaisinko lähteä uusintaan, jos siihen edes pääsisin.
---
Onneksi radan kävely on keksitty. Riri selitti meille mitä meidän pitäisi ottaa huomioon, mutta minusta tuntuu, että puolet siitä meni toisesta korvasta sisään ja heti toisesta ulos. ”Se ja se määrä askelia tähän väliin, kääntykää tässä mutkassa huolella, niin saatte hyvän lähestymisen...”
Radan kävelyn jälkeen talutimme Lehtiksen edustuspoppoon kanssa hevoset päätalliin, jossa ne voisi varustaa. Cassu tottakai meni taas pieraisemaan satulavyötä kiristäessä ja valahdin aivan punaiseksi, en edes tiedä oliko se häpeä vai enemminkin huvittuneisuus, sillä juuri meidän ohitsemme käveli kaksi tyttöä, jotka katsoivat meitä outo ilme kasvoillaan. Kuitenkin, olin varmasti yhtä punainen kuin tomaatti tai paloauto. Eetu nauroi räkäisesti vieressämme, ja lupasi minulle vitosen, jos Cassu tekisi saman radalla tuomareiden nenän edessä. Irvistin ja totesin, että kiitti vaan. Eetu kilpailisi vasta myöhemmin, joten hän varmasti tulisi katsomaan ratojamme. Ensimmäisessä luokassa kanssani kilpailevat Lehtovaaralaiset huutelivat, että alkaisi olemaan valmista ja voidaan lähteä verryttelyä kohti. Suitsin Cassun vielä nopeasti ja tarkistin, että se on siisti ja kaikki on kuten pitääkin. Valmista, mennään.
----
Tällä kertaa olin lähtölistalla ensimmäisten joukossa, mikä oli minulle ihan fine. Zaida oli heti minun jälkeeni Fossen kanssa, joten sitä suuremmalla syyllä meidän pitäisi verkata. Cassu tuntui tänään tavallista reippaammalta, mikä oli hyvä juttu. Ruuna kulki pää pystyssä ja vilkuili ympärilleen hieman hermostuneesti, mutta kun järjestin sille tekemistä ja hyppäsimme pari kertaa, ruuna unohti koko asian. Hyvä, että sitä ei jännittänyt, Cassulla oli kyllä rautaiset hermot – olisipa minullakin.
---
~ Hengitä syvään, muistat sen radan, hyvin se menee. ~ sanoin itselleni ja ratsastin sisälle maneesiin. Tervehdys, lähtömerkki ja laukannosto. Nyt mentiin.
Riri: Oot ollut liian aktiivinen, voi apua! Ihana mielettömän kivoja tarinoita oon kirjoitellut, puhumattakaan mitä ihanimmisita kuvistakin! Cassu on kyllä näissä aivan ihana karvapallo, millaiseksi sen olen aina osannut kuvitellakin Teillä on lähtenyt myös rullaamaan hienosti näiden tarinoiden aikana yhteistyö ja kaikki, toivon mukaan jatkat vielä pitkään ruunan hoitajana! Saat kaikista tarinoista ja kuvistasi yhteensä nyt 120v€ lisää
Harjailin Cassua hiljaa ruunan karsinassa, tallilla ei näkynyt näin aikaisin aamusta ketään, kaikki olivat varmaan kotona nukkumassa ja niin minunkin pitäisi; ainakin sisäisen kelloni mukaan. Cassu töytäisi minua kevyesti turvallaan, olin taas jäänyt haaveilemaan omiani. "Joo, joo" mumisin ja aloin loimittamaan ruunaa matkaa varten. Vatsassani lenteli ainakin tuhat perhosta ja täysin turhia "entä jos" kysymyksiä, mutten mahtanut niille mitään. Entä jos munaisin täydellisesti kaikkien edessä tai jos Cassu hyytyisi kesken radan? Pujotin ruunan päähän vihreän nylon-riimun ja olimme valmiina matkaan. Talutin hevosen ulos isän vuokraamaan traileriin; kohti Hallavaa!
Matkan aikana vatsassa valmiiksi lentävien perhosten seuraan liittyi kymmenkunta tuhatjalkaista ja ponia, syystäkin, olinhan minä menossa estevalmennukseen mukavuusalueeni ulkopuolelle ja täysin vieraaseen paikkaan. Varustin Cassun tallissa yhdessä vapaista karsinoista ja nappasin ruunasta parit kuvat, kun se oli taas niin söpönä. "Sinä olet ihan mahdoton" naurahdin muka vihaisesti ruunan hamuillessa herkkuja taskuistani. Joku huuteli, että olisi aika mennä maneesiin ja aloittaa valmennus. Nappasin ruunan ohjat alas kaulalta ja talutin sen sisään halliin, nopealla vilkaisulla kaikki näyttivät todella varmoilta noustessaan sirojen hevostensa selkään. Sitten olimme minä ja Cassu, puskaratsastaja ja maastomopo. Kiristelin satulavyötä ja mittasin jalustimet, estepenkki oli kieltämättä ehkä mukavampi kuin koulu.
Alkukäyntien jälkeen aloimme verkkailemaan itsenäisesti. Cassu liikkui eteenpäin tasaisen varmasti, vaikka sitä saikin välillä hieman käskeä. Pohkeenväistöt verkkaillessa sujuivat hyvin, avotaivutus... - ehkä ei niin hyvin kuin olisi voinut. Hyppääminen aloitettiin sarjalla, jolla oma epävarmuuteni kostautui aluksi typerillä kielloilla. Hetken säätämisen ja neuvojen avulla, ruuna teki parit ihan hyvät hypyt ja askelten sovittaminen esteiden väliin sujui suhteellisen hyvin. Tulin Cassun kanssa ensimmäiselle esteelle ravissa, jonka päällä nostin vasemman laukan. 5 esteen päällä oikean laukan vaihtaminen ei sujunutkaan kuin rasvattu ja yhteistyö oli välillä hieman tökkivää, mutta laitetaan se vaikka jännityksen piikkiin...? Oma hevoseni Demi, oli kyllä aivan erilainen hypätä, ehkä minulla olisi sujunut sen kanssa paremmin, mutta toisaalta Cassu tarjoaa ratsastukseen mukavia haasteita.
Seuraavaksi hypättäisiin yksittäistä okseria lävistäjällä, jolla meillä sujui paremmin. Cassu pysyi suhteellisen suorana, eikä kiemurrellut sinne tänne kuin mikäkin mato. Ruuna pysyi minulla hyvin hanskassa, ainoa kerta, kun Cassu oli lähtenyt minua viemään, oli umpihangessa pellolla laukkaamisen yritys. Ruuna ei olisi halunnut astua hankeen. Okserilla meillä meni varmasti 50 kertaa paremmin, kuin sarjalla ja taputinkin Cassua kaulalle aina hyvän hypyn jälkeen, emme me ainakaan ihan surkeita olleet.
Valmennuksen loppuun oli tarkoitus hypätä rataa, jonka minä kultakalan muistilla unohdin tietysti heti kättelyssä. Onneksi minun ei tarvinnut mennä ensimmäisenä ja sain katsoa muiden ratsastavan sen ensin käytännössä, mikä selkiytti hommaa paljon. Omalla vuorollani nostin laukan ja ohjasin ruunan ensimmäiselle esteelle, jonka ruuna hyppäsi kuin vettä vaan. Ohjasin hevosta vasemmalle okseria kohti, josta parit puomit lähtivät mukaan liian lähelle menneen lähestymisen takia. Kolmas este oli pysty, jolla sain kerättyä hieman varmuutta Cassun hypätessä sen moitteetta; nyt vuorossa olisi sarja. "Yksi, kaksi, kolme, hyppy." laskin päässäni ja annoin käskyn hypätä juuri sopivassa kohtaa. Radalla oli vain 8 estettä ja Cassu oli suoriutunut jo viidestä hyytymättä, voiton puolella jo oltiin. Seitsemännen esteen jälkeen jouduin vaihtamaan laukan esteen jälkeen, mutta muuten meillä meni aika moitteetta. Minua kieltämättä hieman vain kuumotti, kun kaikki valmennuksessa olevat katsoivat menoamme.
Lopuksi sain hyvää ja rakentavaa palautetta tulevaisuuden estetreenejä varten. Se oli nyt ohi, selvisimme, eikä se niin huonosti mennyt kuin olisi voinut. Cassu pärskähti ja ravisteli päätään niin, että sen harja oli täysin sekaisin. Rapsutin ruunaa vielä loppukaarrossa hellästi ja laskeuduin satulasta. --- Löytyy myös Hallavan forkalta
Astuin sisälle tallitupaan kamojani viemään, kun Zaida kirjaimellisesti hyökkäsi kimppuuni ja kysyi, että voitaisiinko mennä hiihtoratsastamaan. Nyökkäsin myöntyvästi, sillä minulla ei ollut sen kummempia suunnitelmia loppupäivää varten. "Kaakaota on paras sitten olla jäljellä kun me tullaan takas." huomautin ringissä lämmintä suklaajuomaa siemaileville Lehtovaaralaisille. "Asia selvä." Eetu tokaisi laskien mukinsa pöydälle. Pojan rojahtaessa sohvalle Merru lupautui olemaan vastassa niiden samojen Frozen-laastareiden kanssa kuin ennenkin, jos Cassu tulisikin yksin tallille. Hymyilin hänelle kiitollisena ja suunnistin Zaidan kanssa hiihtokamoja etsimään.
Harjailimme Cassua yhdessä ja juttelimme niitä näitä. Ruuna vähät välitti ja jatkoi sinnikkäästi heinänkorsien etsimistä. Sen kiinnostus heräsi vasta, kun se sai ylleen hiihtoratsastuskamppeet.
Zaida halusi mennä ensin suksille ja se sopi minulle enemmän kuin hyvin. Annoin Cassulle pohkeita ja jytistelimme pitkin lyhyttä tien pätkää. "Pois alta kivet ja männynkävyt; täältä tullaan!" huusin innoissani Cassun pärskähdellessä vauhdissa. Yhtäkkiä tuntuma keveni ja vilkaisin taakseni: Zaida makasi mahallaan lumihangessa nauraen. Virnistin kääntäen hevosen takaisin. "Miten kävi?" kysäisin vielä varuilta ja laskeuduin satulasta. Olisi muutenkin minun vuoroni hiihtää. Hiihtoratsastus oli minulle jotain ihan uutta. Keltanokkana kaaduin lähestulkoon heti, joten sain seistä suksilla useamman yrityksen ajan. Kun ilta alkoi hämärtymään palasimme märkinä, lumisina ja hauskaa kokemusta rikkaampana takaisin tallille. Cassun hoitamisen jälkeen meillä oli molemmilla kiire tallitupaan lämmittämään sormia kaakaomukin kyljessä. Onneksi kaakaota oli säästetty meillekkin.
// oli pakko blurrata naamat, ne epäonnistu
RIRI: lueskelinkin aikaisemmin töissä tätä tarinaa ja ihana idea lähteä kokeilemaan hiihtoratsastusta vielä kun lunta on maassa! Ihanan kuvan jaksoit kanssa tehdä hyvän tarinan ohelle, ilo lukea taas pitkästä aikaa uudelleen 20v€
Sotkin taas pyörälläni tallia kohti (johon oli saatu uusi rengas!). Todella huono idea, en suosittele. Pyörä upposi sulaneeseen lumeen ja eteneminen oli yhtä hidasta kuin etanalla, joten päädyin loppumatkasta taluttamaan. Lukitsin pyöräni telineeseen ja suuntasin tallitupaan reppuani viemään, jossa olikin tänään astetta tyhjempää. Vain minä ja Maisa tavaroita viemässä taikka sitten tuomassa. Moikkasin brunettea pikaisesti ja lähdin melkein samalla ovenavauksella kuin olin tullutkin. Nappasin Cassun riimun ruunan karsinalta ja astuin ulos tallista keväiseen ulkoilmaan.
Aurinko kärtsäsi persauksiani mukavasti kävellessäni tarhalle, jossa Cassu odottelikin minua pää pystyssä portilla. Ruunalla oli maailman hauskin ilme, joka huusi, että "Haluan ruokaa, hae minut pois täältä." Cassulle ei vain voi olla lämpenemättä, liian symppis karvapallo. Hevonen hamuili taskujani "anna nami." ilmeellä kutitellen minua turvallaan ja en pystynyt pidättelemään pientä naurukohtausta. Pujotin ruunan vihreän nylon-riimun sen päähän ja lähdimme kävelemään tallia kohti. Tuntui, kuin Lehtovaara olisi toinen kotini; roikuin täällä totaalisesti joka päivä, joko Cassua rapsuttamassa ja hoitamassa tai muuten vaan oleilemassa ja auttelemassa. "Tästä hetkestä vielä 2 päivää, 23 tuntia, 22 minuuttia ja 51 sekuntia ja meillä tulee 2 kuukautta yhteistä taivalta täyteen." lausahdin lempeästi Cassua harjaillessani. Kuulin, että Iiris ja hänen serkkunsa olivat tänään aikeissa puunata Ruusaa oikein kunnolla ja napata tammasta parit kuvat. Olin aikeissa ryhtyä samaan hommaan, mutta tunsin olevani todella kunnon maastolenkin tarpeessa; ja kurkkuani myöten täynnä stressiä kilpailuista ja valmennuksista. Raaputtelin lumen rippeitä ruunan kavioista ja lämmitin kuolaimia käsissäni. Olin taas lähdössä ilman satulaa, sillä saatoin luottaa Cassuun täysillä, joka olikin jo todennäköisesti tullut ilmi aikaisemmista hoitokerroista. Emilia sattui kulkemaan ohi ja kysäisi, että mihin olemme matkalla. Tyttö olisi ehkä halunnut mukaan, mutta rauhallinen maastolenkki olisi täysin eri juttu, jos Mindy olisi mukana. Kaipasin hieman omaa rauhaa kaikesta kiireestä. Tänään olin ehtinyt tallille vasta hieman myöhemmin, sillä olin käynyt parin ystäväni kanssa elokuvissa. Suitsin Cassun pikaisesti ja taluttelin sen takaisin ulos. Pihalla Nova auttoi minut onneksi Cassun karvaiseen selkään. Ohjasin sitä kohti maastoa ja niin me ratsastimme Amerikkalaisittain auringonlaskuun.
"Ilmeeni kun näen ruokaa" ^^
Riri: Cassun kanssa rauhaisat maastot ovat varmasti ihania, ainakin sen jälkeen kun on pyörällä hirveässä säässä yrittänyt päästä tallille asti - pisteet hyötyliikunnasta Kohta se Cassukin pudottelee tuon mammuttikarvan ja sitten varmasti itku tulee! 15 v€
Ratsastin maneesista ulos - puhdas rata takana ja tajusin ratsastaa myös uusinnan. Heittäydyin antamaan Cassulle halin, kun Eetu hölkkäsi hitaasti luoksemme. "Et saa sitä vitosta." Eetu virnisti pettyneen näköisenä; hän olisi halunnut Cassun pieraisevan tuomareiden nenän edessä. Veronica tuli loikkien luoksemme kuin pääsiäispupu ja kertoi saaneensa radan videolle. Ehdimme juuri näkemään vilauksen Zaidan radasta, kun tyttö ratsasti jo ulos. "Se meni ihan sika hyvin, te sijoitutte varmasti." sanoin iloisesti, mutta Zaida naurahti, ettei se vielä niin varmaa ole. Monet olivat tehneet hyvät ja puhtaat radat, jännitys tiivistyi. Olin täysin varma, että minä ja Cassu emme sijoittuisi, vaikka rata menikin ihan hyvin - ainakin Veronican kuvaaman videon perusteella. Viimeisen ratsukon jälkeen meidät kaikki kuulutettiin takaisin maneesiin palkintojenjakoon ennen seuraavan luokan alkua. Kuusi ensimmäistä saisivat ruusukkeet. "Kuudentena Cassandra, hevosella Casse Noisette." ympärilläni ihmiset alkoivat antamaan aplodeja ja minä katselin tyhmänä Cassun selässä tilannetta tajuamatta. Zaida hihkaisi onnittelut vierestäni ja ajattelin, että *Hetkonen.. mehän sijoituttiin!!* Vihreä ruusuke kiinnitettiin Cassun suitsiin ja annoin ruunalle paljon taputuksia. Nyt sain jännittää Zaidan ja Fossen sijoittumisen puolesta. Viidentenä.? ei. Neljäntenä..? ei, ei vieläkään. "Kolmanneksi ratsasti Zaida, hevosella Fight for Flash." Hymyni ulottui varmasti korviin asti; me molemmat sijoituimme ja saimme ruusukkeet kotiin vietäväksi! Kunniakierroksella pidimme jonon perää, muttei se haitannut ollenkaan. Hoidimme kahdestaan iloisesti jutellen ja ruusukkeita hipelöiden Cassun ja Fossen valmiiksi lähtökuoppiin. Halusimme nähdä Lehtisläisten radat, joten kiiruhdimme maneesille katsomaan juuri parahiksi Donnan ja Fannin rataa. Tamma oli selvästi känkkäränkkä tuulella ja kielsi heti toiselle esteelle. Kookoksella ja Ashrikillä meni loistavasti ja ratsukko suorastaan lensi esteistä yli. "Jos Kookos ei sijoitu syön piponi." lupasin ja Zaida nyökkäsi naurahtaen.
Ehdimme nähdä viimeisimmät ratsukot ennen palkintojenjakoa: "Kuudenneksi sijoittui Aleksandra Rantakoivu, hevosellaan Kevät Juuli." Aloimme Zaidan kanssa taputtaa ja näytimme Allulle peukkuja, mutta tuskin hän huomasi sitä. Veronica nappasi viidennen sijan ja kun enää voittaja oli julistamatta, olin melko varma, että joutuisin uhraamaan piponi, mutta ei: "Luokan voittaja, Kookos hevosellaan Orange Wood's Ashrikk" Taputimme Kookokselle niin, että käsiin sattui. Iiris oli ollut Ruusan kanssa kahdeksas, Fanni vasta seitsemästoista kiellon ja tiputusten takia. Emilialle ja Nallelle sija 20, Jenni Reiskalla 22. ja Frida Been kanssa harmillisesti viimeisenä. Kaikenkaikkiaan päivä oli mahtava ja hauska, tutkin ruusukettani autossa, enkä välittänyt, vaikka Merru saattoikin välillä hieman hurjastella. Zaida veikkasi, että nukkuisin seuraavan viikon ruusukkeeni kanssa; niinkin voisi käydä.
Riri: Aivan ihana tarina <3 Tästä välittyi niin ihanasti fiilis kisapäivän lopusta, että luin ihan hymyssä suin alusta loppuun asti 10 v€
Fillaroin taas tallia kohti - hiekkatie oli alkanut jo sulamaan, mikä teki hommasta 50 kertaa helpompaa, mutta myös kuraisempaa. Punaisessa Nopsassani näkyivät kaikki roiskeet, oikeastaan pyörä alkoi jo etäisesti muistuttamaan harmaata. Lukitsin sen tuttuun tapaani pyörätelineeseen ja lähdin liukastelemaan kohti tallia. Meidän talomme piha oli kuin luistinrata, eikä Lehtovaarakaan ollut poikkeus, keväässä todella oli hyvät ja huonot puolensa. Työnsin pääoven auki ja astuin sisään talliin, jossa olisi pian kevätsiivouksen aika. Olin tietysti ilmoittautunut mukaan talkoisiin, ei se hevosenhoito ole aina ruusuilla tanssimista, niinkuin jotkut urpot luokaltani ajattelevat. Tallitupaan astuessani olin aikeissa moikata muita hoitajia saksaksi, joka iski pahasti päälle sukulaisteni vieraillessa meillä. Onneksi olin enemmän niitä "ajattelen mitä sanon." ihmisiä ja sain suomenkielen kaiveltua sieltä jostakin aivojen perämetsästä. Kipaisin nopsaan kaapillani, jonne olikin kertynyt jo mukavasti kaikenlaista enemmän ja vähemmän hyödyllistä tavaraa - enimmäkseen Cassua varten. Myös pölyä oli alkanut varastoitumaan kaapin hyllyille, niitä olisi varmaankin syytä putsata jossakin vaiheessa. Nappasin Cassulle ostamani vihreän harjapakin ja suunnistin ruunan karsinalle, harjoihin oli tarttunut todennäköisesti kilon edestä valkoista ja mustaa karvaa, myös kumisuka näytti hiekkaiselta. "Taitaa olla kevätsiivouksen paikka kaapissa ja nää harjat pitää ainakin pestä." Päivittelin astuessani Cassun karsinaan. Keväisin harjoja saisi pestä vaikka joka ikinen päivä, kuraa, lisää kuraa ja paljon karvaa - Cassulla kun jälkimmäistä oli vaikka muille jakaa. Tarjosin ruunalle parit namit kädestäni ja aloin puunaamaan sitä. Ruunan vuohiskarvat olivat täynnä kurakökköjä, oikeastaan sen jalat eivät olleet valkoista nähneetkään. "Miten mä saan nää puhtaaks kisoihin..?" mietin ääneen, hieman huolestuneena, koska vastaus olisi todennäköisesti et mitenkään, ellei Merrulla sitten olisi jotain ihmeainetta. Hinkkasin karvaa, jota tuntui vain riittävän ja riittävän Cassusta irti - karsinan pohjalle leijaili toinen toisensa perään rippeitä pehmeästä talvikarvasta, jota oli niin kovin mukava halata ja silitellä. Toisaalta odotin jo innolla kesää, pääsisin käymään tallilla lähes joka päivä - pääsisimme Cassun kanssa varmaankin myös uimasille. Olisipa kisa-aamuina näin paljon aikaa vain jutustella ja harjailla hevosta kiiltäväksi. Cassua nukutti, se lörpötteli alahuultaan ja pärskähteli silloin tällöin rennosti, joten päätin jättää sen omaan rauhaansa ja puhdistaa hieman ruunan varusteita. Suitset, satula ja riimu hohtivatkin pian kuin uudet, Iiris jopa kysyi, että olenko ostanut ruunalle uuden riimun, mutta pudistin päätäni, vaikkakin tämä vihreä oli aika uusi. Myös harjat ja harjapakki pääsivät käsittelyyn jo tänään, niin ehtisivät kuivua vielä huomiseksi. Hiippailin Cassun karsinalle katsomaan, että kehtaisinko lähteä vielä ratsastamaan, mutta ei - ruuna makasi karsinassa huuli lerpallaan silmät puoliummessa. Poistuin vähin äänin ja jätin hoitsuni huilaamaan. Käsittämätöntä miten rakas siitä olikin jo tullut.
Vilkuilin jännittyneenä kentän puolelle, jossa minua ennen oleva ratsukko oli parhaillaan suorittamassa. Heillä meni todella hyvin, kunnes tytön hevonen kielsi kuudennelle esteelle. Pian olisi viimeisen koitoksen aika, toivottavasti kaikki sujuisi, eikä Cassu tekisi mitään typerää tai söisi radan koristeluita.
Minut kuulutettiin radalle ja ratsastin Cassun kentän aitojen sisäpuolelle auringon lämmittäessä selkääni. Yritin muistella vielä viime hetkellä rataa ja kävinkin sitä läpi mielessäni, kenties keksisin jonkun hyvän oikotien, jolla säästäisin muutaman sekuntin. Olisin ehkä odottanut finaaliradan olevan ultimaattinen rääkki, josta ei selviäisi hengissä, mutta ehkä Cassu ei hyytyisi sittenkään kesken kaiken. Radalla olisivat tietysti omat haasteensa, kuten pari tiukkaa mutkaa, joihin pitäisi ottaa ruunan kanssa ehkä hieman isommat tiet. Sisälläni paloi halu voittaa tai edes sijoittua – nyt tai ei koskaan olisi mentävä. Katsahdin hermostuneena tuomariin, joka antoi lähtömerkin. Nostin laukan, joka oli tänään astetta kiireisempi kuin yleensä, toivottavasti se ei pilaisi rataa.
Lähtölinjan ylitettyäni ohjasin ruunaa ensimmäiselle esteelle, joka ylittyi leikiten ja kohotti itseluottamustani. Edessä olisi suora tie toiselle esteelle, joten laskin askelia ennen toista estettä kentän hiekan pöllytessä allamme. ”Yksi, kaksi, kolme, hyppy.” lausahdin hiljaa ääneen ja myötäsin juuri sopivalla kohtaa. Sydän pamppaili rinnassani Cassun kiitäessä korvat hörössä eteenpäin. Yritin tehdä kolmannelle esteelle mahdollisimman hyvän tien, mutta Cassulla oli kevättä rinnassa ja se innostui loikkimaan mutkassa kuin mikäkin kenguru, jonka takia hypystä tuli vähän hassu ja se tuli aivan liian pohjaan, mutta ruuna onnistui silti jollain ihmeen kaupalla taiteilemaan itsensä siitä yli pudottamatta. Hieman hämmentyneenä ohjasin ruunan ensimmäisen ja viidennen esteen välistä sen sijaan, että olisin kiertänyt ykkösesteen – toivottavasti saisin tällä takaisin mutkassa turhaan säheltämiseen tuhlautuneet sekuntit. Cassu olisi tahtonut lähteä menemään eteenpäin kuin höyryjuna, mutta minun oli pakko yrittää pitää se hallinnassa. Kumpa se olisi kotonakin näin reipas ja menohaluinen. Puolipidätteiden avulla, oikotiestäni huolimatta sain nelosesteelle hyvän tien ja hypystä tuli ihan kiva. Nyt radan vaikeampi osuus ja jyrkät mutkat olivat todennäköisesti vasta alkamassa tai ainakin siltä minusta epäilyttävästi tuntui. Kuudes este lievästi sanottuna hirvitti hieman: mutkasta okserille, jonka jälkeen viistosti seiskalle. ”Enää pari estettä sä pystyt tähän.” en ole varma sanoinko tuon hiljaa itselleni vai Cassulle, mutta ruuna tuli hieman liian kovaa vitosesta yli ja alastulo meni pitkäksi, hyvä ettemme törmänneet aitaan. Ohjasin sitä jyrkästi oikealle, jolloin jouduimme ottamaan okserille huonon lähestymisen, mutta siitä selvittiin onneksi pelkästään puomien hipaisulla. Tuurilla, ei taidolla? Näin sivusilmällä Lehtovaaralaisia, jotka videoivat rataani ja kuvasivat meitä. Yritin karistella kaikki turhat ajatukset mielestäni ja keskittyä rataan, tänään meni harvinaisen huonosti. Pyysin Cassua kiristämään tahtia, ei liian kovaa, mutta reippaammaksi. ”Prrr, ei ryntäillä.” kuiskasin ja tein parit puolipidätteet ennen seitsemättä estettä. ”Vielä viimeinen este ja sit se on ohi.” Yritin rohkaista itseäni ja ruunaa. Ohjasin ruunaa vasemmalle reippaassa laukassa ja viimeisestä hypystä tuli todella hyvä. Hidastin raviin ja lopultä käyntiin, päästin ohjat löysiksi ja taputin Cassua kunnolla kaulalle. ”Hieno poika! Kuka muka väitti, etteivät irlannincobit osaa hypätä?”
Hymyilin yhtä kirkkaasti kuin taivaalla porottava aurinko poistuessani radalta. Tuntui kuin suoritus olisi kestänyt ikuisuuden ja nyt se oli ohi. Ehkä se ei palkintosijoille kuitenkaan riittäisi, mutta Cassu oli ollut todella kiva koko Tie Tähtiin -koitoksen ajan ja olihan meillä toisesta osakilpailusta jo vihreä ruusuke muistona.
Ja sitten aamun tapahtumia....
”Öömhh… Cassandra tuutko käymään täällä?” Merru huuteli varustehuoneesta huolestuneen kuuloisena, joten suljin Cassun karsinan oven huolellisesti ja suuntasin varustehuonetta kohti. Kävelin sinne melko huoletta, sillä oletin Merrun muistuttavan minua mukaan otettavista varusteista tai jostain muusta sellaisesta. ”No?” kysäisin ja näkymä puhui puolestaan: missä Cassun suojat olivat? ”Muistatko mihin laitoit ne viimeksi vai onko ne jo pakattuna lähtökuopissa?” Merru kyseli ja yritin kaivella tiedon mieleni sopukoista. ”Eikös täällä ollu eilen ne jotkut alkeistuntilaiset? Ja Cassuhan oli sillä tunnilla suojineen päivineen.” Mietin ääneen ja aloin kaivelemaan kaikkia mahdollisia suojakoreja ja hevosten harjapakkeja. Mihin hittoon ne oli tungettu, olisinpa ollut eilen tunnilla avustamassa ja Cassua purkamassa.
Kiiruhdin myös tarkistamaan kaappini, etteivät vaan olisi joutuneet sinne. Lievästi sanottuna turhauduin ja aloin soimaamaan itseäni, pikkulapset sitten saattavat keksiä ihan mitä tahansa typerää. Kyselin kaikilta vastaan tulevilta tallilaisilta, mutta kenelläkään ei näyttänyt olevan tietoa ja heillä oli hommaa omien ratsujensa kanssa. Eihän ole mahdollista hävittää paria suojia? Vai olivatko ne sitten ihan oikeasti kadonneet tuosta vain kuin pieru Saharaan? Pitäisi varmaan kohta alkaa etsiä toisia ruunalle sopivia suojia, ehkä Reiskan menisivät, mutta se tarvitsee niitä varmaan myös.
Olin aivan satavarma, että käänsin joka ikisen mahdollisen kiven ja männynkävynkin ja kurkkasin joka kolkkaan, kunnes minua vastaan käveli Eetu suojien kanssa rennosti vihellellen. ”Missä nää oli?” kysyin helpottuneen ja ärtyneen sekaisesti ja kahmaisin suojat käteeni. ”Heinävintillä. Tulivat oikein vastaan kun käväisin hepoille hakemassa einettä matkaa varten. Oletan, että alkeistuntilaiset piilottivat ne sinne.” ”Luojan kiitos, että löytyivät.” Huokasin ja suuntasin takaisin Cassun karsinalle, jossa ruuna odottelikin kärsimättömänä. ”Et oo tosissas.” sanoin ja minun olisi tehnyt mieli ruoskia itseäni. Ruuna oli onnistunut imeskelemään ja pureskelemaan riimunnarunsa aivan hajalle. Myös otsaharjan söpö letti oli auennut. ”Harvinaisen ehtiväinen yksilö tänään.” päivittelin, kun Cassu onnistui jo järjestämään itselleen kränää vieressä olevan hevosen kanssa. Mikäs siinä sitten letittäessä uudelleen ja uudelleen, reissu hevoskauppaan olisi myös tehtävä.
Mikäpä tästä ongelmien täyttämästä aamusta olisi vielä puuttunut, kun kisapaikalla huomattiinkin, että Cassun satulavyöstä on irronnut solki. ”Mistä me saadaan tähän hätään tälle lihapullalle sopiva satulavyö?” voihkaisin ääneen ja käännyin Ririn puoleen, joka lupasi käydä kyselemässä, josko Hallavalta saisi lainaan. Aika tuntui matelevan eteenpäin Ririä odotellessa, Cassun nyhtäessä kuivahtaneita ruohoja kuin viimeistä päivää. Oli ihan kiva idea laittaa ruuna kuntoon ulkona, kun oli niin nätti ilmakin, mutta käykö kellään ikinä näin huono tuuri? Suojarumban ja riimunnarun jälkeen vielä satulavyö. Pian nainen onneksi palasi, mukanaan viitisen erilaista satulavyötä. ”Eiköhän jokin näistä mene.” Riri sanoi ja aloimme testaamaan vöitä. Ensimmäinen oli aivan liian pitkä, toinen taas liian lyhyt. Kolmannessa oli jo tarpeeksi pituutta, mutta se oli melko kulahtanut. Kolmas kerta toden sanoo -sanonta ei tällä kertaa pitänyt paikkaansa, sillä neljäs vyö oli kaikista paras. Juuri kun olin kiinnittämässä satulavyötä toiselta puolelta, tuuli puhalsi Cassun edestä läpinäkyvän muovipussin, jonka takia ruuna oli rynnistää pakoon – jossa se itseasiassa onnistuikin. Päästin suustani muutamat ärräpäät, sillä satula keikkui selässä irtonaisena valkoisine huopineen uhkaavan näköisesti. Ririn ärähtäessä Cassu tuli heti toisiin aatoksiin ja palasi rauhallisesti luoksemme ”en ole tehnyt mitään” ilmeellä. ”Sä oot tänään kyllä ihan mahdoton.” hihitin vyötä kiristäessäni, josta ei naurukohtauksen takia tullut tietenkään yhtikäs mitään.
Toivottavasti epäonniset tapahtumat loppuisivat viimein tältä päivältä tähän.
Selailin tallituvassa hyllystä löytämääni kirjaa hevosen venyttelystä, joka lisäsi kuulemma hevosen taipuisuutta, tasapainoa ja liikkuvuutta. Cassu olisi onneksi tulossa juuri alkeistunnilta, niin sen lihakset olisivat vielä lämpöiset ja voisimme kokeilla joitakin kirjan juttuja. Vilkuilin kelloa tasaisin väliajoin, muttei viisari tuntunut liikkuvan mihinkään, joten siirsin ahterini kentän laidalle tuntia katsomaan, jossa Cassu urhoollisesti porhalsi ravissa auringon paisteessa pieni tyttö selässään. Rimpulle ei työnteko maittanut, joten poni veteli päätään alas ja pysähteli kesken kaiken. Pyörittelin päätäni ja silmäilin muita ratsukoita; lapsilla oli hauskaa ja luottoratsut kehissä, mikäpä olisi voinut mennä vikaan? Tunnin päätyttyä Cassu näytti jopa aavistuksen hikiseltä - huuhtelukausi tunnin jälkeen alkaisi taas pian, mikä oli varma kesän merkki. Astelin rauhallisesti ruunan ja sillä ratsastaneen pikkutytön luo, matkalla tietysti tuntia pitänyttä Novaa moikaten. Avustin tyttöä Cassun purkamisessa ja harjaamisessa ja tämän lähdettyä kipaisin hakemaan kirjan tallituvasta ja parit namit kaapistani. "Porkkanavenytys sivulle; Tarjoa namia hevosen kyljen vierestä, ensin vaikka mahan kohdalta, mutta kyllä notkea heppa venyy sen ottamaan tarvittaessa vaikka ristiselänkin päältä! " luin ääneen ja vilkaisin Cassua. En ollut aivan satavarma, kuinka notkea ruuna oli mutta kohtahan se selviäisi. Ohjeen mukaan vein namin mahan kohdalle, josta herkun nappaaminen ei ilmeisesti ollut homma eikä mikään, joten toisella kerralla vein sen hieman kauemmas ja Cassu sai todella ähertää. "Heeei eipäs fuskata!" huomautin, kun ruuna lähti kääntymään ja ottamaan askelia luokseni hommaa helpottaakseen.
Toistin liikkeen parit kerrat molemmille sivuille ja etsin seuraavan meille sopivan tehtävän: Porkkavenytys alas. Nami tarjotaan etujalkojen välistä, mahan alta. Hyvä venytys selälle! Tämän liikkeen ruuna tajusikin nopeasti ja suoritti suhteellisen hyvin. Tietysti se yritti tässäkin huijata heijaamalla päätään vauhdilla etujalkojen väliin, jolloin otin namin ja käteni alta pois.
Kokeilimme varovasti myös muita venytyksiä, kuten jalkojen vientiä mahan alle, josta Cassu oli aluksi ehkä hieman hämmentynyt. Loppujenlopuksi sitä kiinnosti enemmän syöminen, joten vein sen pihalle paistattelemaan päivää. Ehkä ruunan kanssa voisi ruveta venyttelemään säännöllisesti, niin saataisiin jotain tuloksiakin esiin.
Lämpöiset tuulet puhalsivat hiuksiani taakse pyöräillessäni hiekkatietä pitkin kohti Lehtovaaraa. Tuntui jo täydeltä kesältä, ainakin tänään, sillä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, linnut lauloivat ja oli todella _kuuma_. Minulle ei oltu kerrottu, että Suomi aikoo skipata kevään ja siirtyä suoraan kesään tai siltä tämä kaikki ainakin vaikutti. Tietä reunustaviin koivuihin alkoi hiljalleen muodostumaan hiirenkorvia ja lumen alta paljastunut ruoho alkoi vihertämään - ah, viimein lämpimät kelit. Münchenissä, Etelä-Saksassa, jossa asuin pienempänä, oli aina tähän aikaan jo täysi kesä. Lukitsin pyöräni tallin viereen telineeseen ja suuntasin tarhoille Cassua hakemaan. Kohta saisikin kävellä hieman enemmän hevosta hakemaan, sillä laidunkausi alkaisi pian. Ruuna nuokkui auringossa ja löntysteli Lawine perässään portille minut huomatessaan. Tammasta sai Cassua hakiessa todellakin joskus päänvaivaa, jos halusi vain yhden hevosen mukaansa. "Tulehan Cassu." Maiskautin hieman, kun ruunaa ei millään huvittanut liikkua yhtään mihinkään suuntaan. Pyörittelin päätäni ja mietin, että mitä päivän ratsastuksesta mahtaisi tulla - sanomista ainakin jos ei sitten muuta. Tallissa lenteli pari surisevaa kärpästä, ehkä inspiraatiokärpänen oli tuolla ylhäällä lampuissa myös? Harjailin ruunaa tavanomaisesti reippain ottein, sillä kiirehän meillä ei ollut mihinkään. Harkitsin ensin ratsastavani ilman satulaa, mutta päädyin penkkiin jollain ihmeen tavalla sitten kuitenkin. Cassu teki harvinaisen selväksi mielipiteensä satulasta piereskelemällä satulavyötä kiristäessä ja olin taas naurukohtauksen partaalla. Olin ilmoittautunut Åke Lundinin tehoviikonlopun valmennukseen, johon ratsukseni saisin herkän Donnan. Valkka hieman kyllä jännitti, mutta ehkä selviäisin siitä hengissä. Aloin suitsimaan unista Cassua, joka olisi varmaankin tykännyt pitää ties kuinka monennet päiväunet tänään.
Alkukäyntien jälkeen aloin keräilemään ohjia. Viimeksi olin ollut ruunan selässä esteiden merkeissä Tie Tähtiin -finaalissa, joten saisi nähdä miten se menisi tänään sileällä. Cassun mielipide työskentelyyn oli selvästi "väännä kuule yksinäs, ei huvita" ja jarrut pohjaan. Ruuna ei tahtonut lähteä liikkeelle millään ennenkuin nappasin kentän aidalta raipan aka motivaatiokepin. Minun ei edes tarvinnut käyttää sitä, kun Cassu ähkäisi liikkeelle jo pelkän kepin nähdessään. Ruuna oli tänään todella tahmea ratsastaa ja jouduin pyytämään sitä eteen lähes toistuvasti. Hikisen tunnin jälkeen jouduin toteamaan, ettei tänään ollut meidän päivämme ja palaamaan tallille. Olihan siellä yksittäisiä hyviä pätkiä, mutta pääasiassa tuntui kuin olisi ratsastanut virtahevolla, johon ei saanut tuntumaa millään. Talliin palatessamme Jenni kysyi, että kävimmekö uimassa, mutta jouduin vain vakuuttelemaan, että ei kun kentällä vaan treenaamassa. Cassu näytti hieman uitetulta koiralta, joten otin siltä varusteet pois, jotka vaihtuivat riimuun. Suuntasin ruunan kanssa pesariin, jossa se saikin päälleen viilentävän vesisuihkun.
Vetelin hikiviilalla enimmät vedet pois ja talutin Cassun ulos "kuivumaan" ja ruohoa syömään. Istahdin sen viereen nurmikolle ja katselin sen nyhtämistä. Kai tämmöisen voi jo laskea kesäksi?
Olin joskus tylsyydessäni pyytänyt Ririltä hommia ja minulle oli langennut tallituvan siivousta. Viimeiset päivät olin käyttänyt tupaa järjestellen ja pölyjä pyyhkimällä, jos minulla vain sattui olemaan luppoaikaa - ja mitä kaikkea löysinkään siivoillessani. Hevosten venyttelystä kertovan kirjan, kasan vanhoja Hevoshulluja ja Villivarsoja, mutta tämän päivän löydös yllätti minut hieman.
"Eikä!" huudahdin ja tapitin valokuvaa silmä kovana. Zaida heräsi horroksestaan sohvalta ja tuli katsomaan kuvaa kanssani. "Onko tässä vauva-Cassu?" kysyin hymähdellen. Hetki sitten seuraamme liittynyt pääjehu Riri tuli myös luoksemme ihmettelemään kuvaa: "No katoppas mokomaa, sehän on Cassu." Ja miten pieni se olikaan. Myös muut hoitajat säntäsivät katsomaan, jos heidän hevosistaan löytyisi jonkinlaista varsakuvaa, joten Riri lupautui etsimään niitä koneeltaan. Kahmaisin Cassun varsakuvan mukaani ja suuntasin ulos, sillä halusin verrata ruunaa nyt tuohon 5 vuotta sitten otettuun kuvaan. "No moi Cassu, mitä poika." Tervehdin sitä tarhalle saapuessani. Totesin, ettei Cassu enää ainakaan yhtä hoikka ollut, mutta sehän oli täysin odotettavissa - mitä Cassu oikeastaan oli kuvassa vanha? Pari päivää, viikon? Kauempana heinikossa seisoi oletettavasti ruunan emä, joka oli suunnilleen saman värinen kuin Cassu. "Yhtä söpö edelleen, se on varmaa." totesin ja nappasin ruunan kiinni riimuun. Lähdin taluttamaan sitä talliin päivän ratsastustunteja varten, alkeistuntilaiset tarvitsisivat varmaan ainakin hieman avustusta hepan laittamisen kanssa.
Suljin Vertin karsinan oven huolellisesti ja kävelin tyytyväisenä Cassun tarhalle ruunan riimu kädessäni. Aikani oli riittänyt mainiosti myös hoitohevoseen oman tultua kuvioihin, mistä olin todella iloinen. Ruuna oli tapansa mukaan minua vastassa portilla, joten sen sai aina kiinni helposti - Vertti saisi ottaa Cassulta vähän mallia. "Niin höpsö, ei sua oo unohdettu." sanoin ja rapsuttelin ruunaa harjan alta taluttaessani sitä talliin. Olin kunnon maastolenkin tarpeessa ja Vertti nyt tuppasi olemaan välillä sellainen hätähousu, etten lähtisi sen kanssa maastoon vielä pitkään aikaan. Cassua harjaillessani kysäisin ohi kulkeneelta Seeralta, että josko hän haluaisi lähteä mukaamme Peikon kanssa. Samalla Seera oppisi hieman Lehtovaaran maastoista ja olisihan se kiva saada välillä seuraakin. Raaputtelin Cassun kavioista viimeisimmät hiekanrippeet ja tarjosin sille muutaman kuivan leivän - tässä hevonen minun makuuni. Ruunaa alkoi juuri nukuttamaan hirveästi, kun aloin suitsimaan sitä ja se riiputteli päätään rennosti alhaalla. Seera tuli jo kyselemään, että ollaanko me valmiita, mutta osoittaessani unista Cassua aloimme molemmat kikattamaan.
Kun olimme viimein molemmat valmiina nousimme ratsujemme selkään pihalla. Minä olin lähdössä luottavaisin mielin ilman satulaa, kun taas Seeraa ehkä jännitti vähäsen satulankin kanssa. Annoin Cassulle kevyesti pohkeita ja se lähti köpöttelemään metsään lintujen laulaessa. Käännyin silloin tällöin katsomaan taakseni ja varmistamaan, että Seera ja Peikko pysyisivät matkassa mukana. Mietin mitä reittiä meidän olisi hyvä mennä, ettei Cassulta loppuisi kunto ja Peikon saisi pysäytettyä tarpeen vaatiessa. Päädyin rantalenkkiin, jonka varrella pääsisi kahlaamaan myös vedessä. Juttelimme niitä näitä ja tutustuimme toisiimme paremmin hevosten kävellessä rennosti eteenpäin. Rannan tullessa näkyviin ohjasin Cassua veteen kahlaamaan, vaikka se olisi varmaan halunnut mennä pidemmällekkin. "Ootetaan hei että vesi lämpenee vähän." naurahdin vesipedoksi muuttuneelle Cassulle. Peikko päätti jäädä turvallisesti rannan tuntumaan ja pärskytteli kylmää vettä kaviollaan. Pian ratsastin ruunan pois vedestä ja pääsimme jatkamaan lenkkiä lyhyellä laukkapätkällä, jonka aikana Peikko ehti jo hieman innostua, muttei kuitenkaan yrittänyt Cassusta ohi.
Tallin pihalla laskeuduimme hevostemme selästä ja kiitimme toisiamme mukavasta maastolenkistä. Seeraan oli kiva tutustua ja Cassu sai matkalla esimakua tulevasta uittoreissusta. Ruunan harjailun ja hellittelyn jälkeen siirryin putsailemaan sen varusteita - satula, suitset ja harjat pääsisivät taas hinkattaviksi ja vaihtaisin vielä puhtaan satulahuovan. Cassu oli todella ehtinyt jo ryönätä kamppeissaan - sen turpahihnahan oli jo aivan vihreä. No ei ehkä ihan, mutta likaa siinä oli. Vertin alaturpahihna pitäisi muistaa pyyhkiä aina ratsastuksen jälkeen, ettei lika hankaa sen herkkää ihoa rikki. Sen siitä saa kun ostaa liian vaativan hevosen, mutta onneksi Cassu on täällä. Lopuksi piti räpsäistä vielä kuva molempien heppojen kanssa <3