13.-14.01.2019 Yksi suuri hupsis.
-Kuule Joonas ko mie olen vähän miettiny.. Mie tarvisin jotaki ommaaki tähän elämään, Lea aloitti ja katsoi uhmakkaasti avomiestään silmiin.
Joonas kallisti päätään ja siristi ruskeita silmiään. Sitten mies hymähti ja hörppäsi pitkän kulauksen maitoa.
-No onhan sulla sinun työt ja sitte Vuokko ja Markus, mitä sie muka vielä tarttet? Vieläkö sie lissää läppejä tähän haluat? Joonas kysyi ihmetellen.
Kolmivuotias Vuokko yritti epätoivoisesti pukea sukkahousuja jalkaansa, jotta pääsisi viimeinkin ulkoilemaan. Sukkahousujen raidat menivät ryppyyn ja tyttö parahti itkuun. Pellavapäinen poika kiiruhti auttamaan pikkusisarustaan ja käski Vuokon tulla eteiseen kiskomaan haalaria päälle. Aikuisia ei kannattaisi häiritä jos he puhuivat tuohon sävyyn.
-Viittiksie Markus kattoa Vuokkoa aivan hetken ko mie puhun tuon teän isän kanssa? Lea kysyi ja jatkoi Joonaksen katsomista.
Markus myöntyi ja Lea nousi siivoamaan ruokia pöydästä. Käristys pitäisi saada pikaisesti kylmään, jottei se pilaantuisi.
-Ei, en mie halua lissää ennään, en ainakhan vielä, Lea sanoi kääntäen katseensa lapsista takaisin Joonakseen. -Mie haluan ottaa hevosen tai kaks tuohon pihhaan, niinkö meilä oli sillon ennen lapsiaki.
-No et tasan muuten ota, niissä oli aivan hirveä työmaa ja sie olit aina töissä, etten mie päässy etes sinne Ivalon vesirosseille, Joonas sanoi kauhuissaan. -Tuossa on lähellä joku talli, mikset sie käy siellä vaikka. En mie kyllä tänne ennään halua mittään sontajooseppeja.
Lea tuhahti ja paineli kiskomaan ulkovaatteita päällensä. Ehkä ne hevoset omassa pihassa eivät olleet juuri tällä hetkellä se paras ratkaisu kun kotona oli kolmivuotias ja viisivuotias, eikä oma työkään ollut keveimmästä päästä. Lea sipaisi punaiset hiuksensa pipon alle piiloon ja nykäisi vetoketjun kiinni. Hän lähtisi hakemaan postin lasten kanssa ja sitten hän tutustuisi siihen mysteeritalliin.
Seuraavana päivänä Lea starttasi Volvonsa ja kaarsi työpäivän päätteeksi Lehtovaaraan. Oli parempi ajella suoraan tallille ja antaa Joonaksen kerrankin hakea lapset tarhasta, jospa se joskus ymmärtäisi, ettei äitinä olo ollut mitenkään kevyttä hommaa. Lehtovaara oli parinkymmenen kilometrin päästä Lean kotoa eli näin Kolarilaisittain talli oli ihan nurkantakana. Parkkeerattuaan citymaasturinsa parkkipaikalle, Lea asteli hämärtyvässä illassa kohti tallia. Huumaava hevosentuoksu tavoitti punapään välittömästi ja hän huokaisi onnellisena. Toinen punapää asteli Leaa vastaan leveästi hymyillen.
-Hei, me ei ollakaan tavattu? Tuntematon punapää kysäisi ystävällisesti. -Riri, tallin omistaja.
-No eipä olla taiettu, mie olen Pihlajan Lea, aivan tuosta läheltä, Lea kertoi. -Mie tulin haistelemaan hevosentuoksua ko mie en ole niin pitkään aikaan kerenny käyä, pikkuset lapset vielä, tiäthän sie.
Riri nyökkäsi, vaikkei Lea ollutkaan lainkaan varma tiesikö Riri oikeasti mitään lapsiperhe-elämästä.
-Tervetuloa vain, oliko sulla tarkoitus siis tulla ihan tunnille vai tulitko katsomaan vain? Riri kysäisi.
-Mie tulin oikeastaan vain kattelemaan, mutta nyt ko mie olen täällä, niin kieltämättä ikävähän se ois hevosten pariin ihan kunnollaki. Mulla oli muutama Suokki ennen lapsia ylläpidossa, ihan omassa pihassa vain, semmosta puskailua, Lea hymähti. -Mutta Suokeista mie tykkään ihan kauhian kovasti!
Riri nyökkäsi ja lupasi esitellä tallia. Lea seurasi ystävällisyydestä kiitollisena ja kaksi punapäätä jutusteli hevosistaan minkä ehti.
-Täällä meillä on sitte meidän nelivuotias Voitto, meidän omia kasvatteja ihan, Riri paljasti ylpeyttä äänessään. -Se on kyllä vain myynnissä, melko nuori ja vilkeri, ettei siitä ihan ratsastuskouluun taida olla.
Tarhassa minua tuijotti maailman upein punertava, liinaharjainen Suomenhevosori. Se oli tulossa tervehtimään aidalle, kunnes vinkaisi kimeästi ja päästeli pukkilaukkaa kauemmas, vain tullakseen liitoravia takaisinpäin. Riri naurahti orille ja silitti sitä otsasta.
-Mutta hei, oletpa sie tosi komea, Lea supatti orille, jonka samettinen turpa kutitteli naisen kättä.
Lea kirosi itseään, ettei ollut ottanut mitään hyvää mukaan, äkkiä kaikki tällaiset unohtuivat. Kierroksen jatkuessa hetken hiljaisuuden vallitessa Lea päätti rikkoa hiljaisuuden.
-Miten sie raskit luopua tuommosesta nallukasta? Mie en kyllä ikinä pystyis, Lea naurahti. -Mutta mie nyt olenki semmonen, että kiinnyn kaikkeen, enkä raski luopua edes minun vanhasta, rikkinäisestä pehmotiikeristä.
-Oman ihmisen Voitto selkeästi tarvii, ei ole sitä kohtaan reilua, ettei sille ole aikaa niin paljon kun se tarvis. Vaikka haikein mielinhän sitä ollaan kauppaamassa, ei siitä luopuis varmasti kukaan, Riri sanoi ja sitten virnisti. -Osta pois vain.
-En mie ole käyny etes hevosenselässä pariin vuoteen! Mutta juuriko.. No en mie tiiä, mie vain pílaisin sen, Lea puuskahti lopulta.
-Jäisit tänne sen kanssa, löytyis apuakin orin kouluttamiseen, Riri sanoi.
Ja niin Lea asteli takaisin valkoiselle autolleen. Hän oli ostanut nelivuotiaan orin puolivahingossa, vaikka oli lähtenyt vain käymään katsomassa hevosia. Joonas niiiin nirhaisi minut, Lea ajatteli ja virnisti painaessaan auton käyntiin napista. Viimein hänen lapsuudenhaaveensa oli toteutunut, hän oli Lea Pihlaja, hevosenomistaja, äiti, avovaimo ja kaupanpäälle terveyskeskuslääkäri. Kai sitä olisi elämässään voinut menestyä huonomminkin. Joonas ei silti taitaisi tykätä kovin hyvää, punapää ajatteli.