Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
Kesä alkaa viedä viimeisiään ja sää viilenee päivä päivältä. Elokuun viimeisenä tiistaina T1-ryhmä suuntaa siis maastoon kesän lopun kunniaksi! Hauskaa ja huoletonta. Tunnilla saa halutessaan mennä ilman satulaa, jos on valmis menemään maastossa kaikissa askellajeissa ilman satulan turvaa.
Rennosti eteenpäin ravaavat hevoset pöllyttivät allaan olevaa hiekkaa ja nostivat sen pilveksi tuulen pyöriteltäväksi. Hiekkapölyn yksittäiset hiukkaset välähtivät aina välillä koivujen läpi siivilöityvässä auringossa. Joku takana ravaavista hevosista pärskähti. Kevennys narisutti Poppiksen satulaa sen letkeiden askelien tahtiin ja ääni toi mukanaan rauhoittavan, nostalgisen tunnelman. Universaali hevoskesän merkki, mä ajattelin. Ilma oli täydellinen; auringonvalo lämmitti, mutta tuulesta pystyi tuntemaan syksyn kirpeyden. ”Tästä vasemmalle!” viittasin perässä tuleville ratsukoille. Letkan puolivälistä kuului vielä vahvistava ”vasemmalle!”-huudahdus, jotta viimeisimmätkin ratsastajat kuulivat ohjeen. Hiekan rahina kavioita vasten muuttui vaimeaksi tumahteluksi pohjan vaihtuessa nurmeksi.
Reitillä tulee vastaan seuraavaa: - Tallipihalta lähtö viereistä hiekkatietä pitkin - Käynnissä pihlajien reunustaman pellon läpi (Jonon kärjestä kaikuu ”Niitä marjoja ei sitten syödä!!”) - Loiva alamäki alas mäntymetsään - Ravia pitkin pehmeää metsätietä - Metsätielle kaatunut tukki! Pienen ja ohuen tukin voi ylittää oikealta puolelta helposti puomina tai kokeilla hypätä vasemmasta reunasta - Siirtyminen käyntiin ja kääntyminen metsän joukkoon kapealle, mäntyjen läpi kiemurtelevalle polulle - Peltoaukeama, jossa otetaan ensimmäiset laukat! - Peltotietä pitkin kävely vältellen traktorinuria - Ravia hiekkatiellä koivulehdon läpi - Ravissa kääntyminen tieltä isolle nurmelle, jossa siirrytään käyntiin - Nurmikon halkova leveä ja matala oja, joka ylitetään kahlaamalla - Kahlauksen jälkeen toinen, peltoa ehkä hiieman vauhdikkaampi laukkapätkä - Viimeisen metsikön kautta takaisin tallille!
Maksuksi lyhyt fiilistelyteksti maastosta, jossa kerrot yksittäisestä hetkestä (ennen/aikana/jälkeen maaston) mahdollisimman kuvailevasti! Voit valita yhden yllämainituista reitin hetkistä tai keksiä täysin oman. Kuvailtavan hetken ei kuitenkaan tulisi kestää paria minuuttia pidempää. Voi olla maaston lempikohta, kaunein maisema, hevosen säikähdys tai mikä vain!
"Sitten otetaan vielä toinen pätkä laukkaa!" kaikuu käsky korviini, joita oli hetki sitten kutitellut vain kevyt tuulenvire. Puunlehtien raoista säteilevä auringonvalo täplitti nurmea ja muutama satula narahteli ratsastajien valmistellessa hevosiaan puolipidätteillä laukannostoon. Muska, niin varma ja leppoisa maastoratsuni, höristi havahtuneena pörröisiä korviaan ottaen samalla vastaan antamani pidätteen. Maassa siellä täällä kasvavat saniaiset ja ruoho pursuivat houkuttavasti kaikkialta. Kiusausta vastustelematta letkan alkupäästä joku taisi vähän haukatakkin matkaevästä. Edessä aukeneva suora odotti käyttäjiään, eikä turhia joutunut odottelemaankaan. Yksi toisensa jälkeen ratsastajat nostivat reipastempoisen laukan ja varasivat painoa enemmän jalustimille. Tanner tömisi lukuisien kavioiden alla. Olin ottanut tukevan otteen allani pinkovan tamman vaaleasta, hulmuavasta harjasta ja annoin sen päästää täysillä muiden mukana. Tuuli ujelsi korvissa. Tunnelma oli totisesti taivaissa. Tätä on elämä!
Omppu oli kuin kotonaan, kun se pääsi maastoon. Siitä oli viime aikoina tullut jo niin maastovarma, että pystyin ratsastamaan sitä käynnissä huoletta aivan pitkillä ohjilla. Se roikotteli tyytyväisenä päätään alhaalla ja nappasi hiekkatien keskipientareelta kasvavat heinänkorret suuhunsa. Niin ei saisi tehdä, kun sillä oli kuolaimet suussa, mutta annoin sen tehdä niin kuitenkin. Ompun käynti ei ollut mikään kaikista tasaisin, vaan siinä sai oikeasti istua, sillä se keikkui puolelta toiselle tamman nostellessa etujalkojaan reippaasti ilmaan, varsinkin tien ollessa hieman epätasainen. Välillä jouduin keräämään ohjat ja pidättämään hieman, ettei Omppu olisi aivan edessä kävelevän hevosen pyllyssä kiinni. Muista kun ei voinut tietää, että potkivatko ne. Omppu ei potkinut muita. Kerran matkaratsastuskisoissa yksi arabi säikähti meidän takana ja sinkosi Omppua päin, mutta tamma ei ollut onneksi välittänyt sen kummemmin tapahtuneesta, vaikka vieras hevonen oli törmännyt tämän takalistoon. Välillä Omppu kuuli jotain ääniä metsästä, jolloin se uteliaana katseli ympärilleen, mutta pysyi kuitenkin jonossa. Ajatuksissani en huomannut, kun jono pysähtyi ja meinasimme Ompun kanssa törmätä edellä olevaan hevoseen. Omppukin taisi olla ajatuksissaan, sillä sekään ei huomannut, että muut pysähtyivät. Kaikki katsoivat eteenpäin, joten mekin Ompun kanssa siirryttiin jonossa vähän sivulle ja katsahdettiin tien päähän, jossa meitä katseli takaisin kummastuneena siro pitkäjalkainen peura.
Tarrasin kiinni varmuuden vuoksi laittamaani, kauhukahvan vastineena olevaan kaulanaruun äkkinäisen sivuliikkeen horjauttamana. Tuttu ratsu Peikko oli huomaamattani livahtanut käynti-ravi-sekoituksella ojanpuolelle näyttäen yrittävän kiilata edessä olevan ratsukon, mutta ohjasin sen onneksi ajoissa takaisin paikoilleen. Nojasin alamäessä hieman taakse nauttien auringonpaisteesta ja kevyestä tuulenvireestä.
Maastoillessa voisin joskus yrittää olla haaveilun sijaan hereillä - tälläkään erää en kuullut kehotusta siirtyä ravaamaan, vaan havahduin vasta siinä vaiheessa kun edessä oleva hevonen oli jo varmaan parinkymmenen metrin päässä. Kirittiin matkaa melkoisella kiitoravilla: tuntui kuin ravurin selässä olisi, ja oli silkkaa tuuria että pysyin keikkumassa Peikon paljaalla selällä.