Auburniin ja takaisin
-Tie Tähtiin estevalmennus Auburn Estate 14.4.2020 Deeann Zaida Rosa
“Inari, sun kyynärpää uppoo mun kylkeen”, Zaida ravisteli minua hereille.
“Sori. Tässä on vähän ahasta”, mutisin ja yritin vääntäytyä parempaan asentoon.
“Mikä fiilis jäi valmennuksesta?” yritin puhua riittävän hiljaa, jotta puoliunessa nuokkuva Rosa ei heräisi.
“Ei meidän paras valmennus. Fosse oli aika hankala. Kaahasi pitkin maneesia ja vastusteli”, Zaida selitti tiukka ilme kasvoillaan.
“Ei ollut ihan paras päivä meilläkään. Dana oli aluksi ihan kamala. Verryttelyssä se meni vielä kivasti, mutta esteillä pakka pääsi alkuun leviämään. Se kielsi tavalliselle okserille kerran kun toin sen niin vinossa. Onneksi se sitten hitaasti parani, ainakin vähän”, analysoin.
“Mutta mieti, jos Fosse menee sitä tahtia kisaradalla kaikkien esteiden yli niin se on varma voitto”, virnistin.
“Hyvä huomio, pitää vaan pysyä kyydissä”, Zaida nauroi.
“Mekin saatiin muutamia hyviä pätkiä, vaikka kyllä sitä sähläystäkin mahtui mukaan”, Dee liittyi varovaisesti keskusteluun. Nyökin sen merkiksi, että kuuntelin.
“Sai valmentaja varmaan hyvän käsityksen Lehtovaaran ihanista poneista ja taitavista ratsastajista”, huokaisin ja nojasin päällä käsiini. Ei paljoa hymyilyttänyt matkustaa toiselle puolelle suomea nolaamaan itsensä vieraan valmentajan silmien edessä.
“Valmennuksiin mennään ratkomaan ongelmia, eli te olitte täysin oikeassa paikassa”, Riri kommentoi diplomaattisesti kuskin paikalta.
“Sitä paitsi sanoit itsekin että se viiminen rata oli hyvä. Dana oli reipas, mutta kuulolla. Fosse teki okserille nättejä ja ilmavia hyppyjä ja Zaida pysyi hienosti kyydissä. Nallellakin monta tasaista ja siistiä suoritusta. Deeann ratsasti sen hyvin rennoksi”, Riri luetteli positiivisia puolia meidän suorituksista. Kieltämättä, jos ajatteli siitä näkökulmasta, niin valmennus kuulosti jopa erityisen onnistuneelta.
Meidän valmennuksessa oli ollut Lehtovaaralaisten joukkoryntäys. Dana, Nalle ja Fosse olivat kaikki samassa Mediumin valmennusryhmässä. Neljäs hevonen oli nätti voikko suokkitamma, joka oli nuoren naisratsastajansa kanssa tehnyt varsin pätevän näköisiä ratoja. En tuntenut ratsastajaa entuudestaan, eikä hevonenkaan ollut näyttänyt kuin etäisesti tutulta. Nainen oli kuunnellut Lauri Merikannon esittelypuhetta niin tarkkaavaisen näköisesti, etten kuitenkaan uskonut ratsukon olevan Kallalainen. Ei Auburnissa tainnut edes asustaa mitään suomenhevosia. Viimeisessä valmennuksessa oli Lehtisläisistä ratsastanut vielä Rosa Fionalla. Päivästä oli jäänyt runsaasti eväitä tuleviin treeneihin, mutta olin helpottunut siitä, että seuraava osakilpailu olisi meillä kotona. Hetkeen ei tarvitsisi matkustaa ja olisi kerrankin kotikenttäetu. Helppohan se oli muiden ajella tunti pari muualle valmentautumaan, mutta meiltä lähtiessä valmennusreissuun meni aina vähintään kokonainen päivä.
“Koittakaapa saada se Rosa hereille niin käydään kävelyttämässä ponit, ja sitten syömään!”, Riri huikkasi ihmeellisen virkeän oloisesti etupenkiltä. Pirteyden syy kuitenkin paljastui kun nainen kömpi ulos autosta valtava Ringon laidunkuvalla koristeltu kahvimuki kourassaan. Oli hatunnoston arvoinen suoritus, pysyä usean pitkän päivän ja lyhyeksi jääneen yön jälkeen ratissa skarppina. Se taisi kuulua tallinomistajan perusvaatimuksiin. Dee töni Rosaa varovasti kylkeen ja tytöt nousivat peräkanaa venytellen ulos autosta. Paahteisen hevosrekan jälkeen raikas ilma kelpasi, mutta viileä lämpötila sai aikaan selkää pitkin kulkevia kylmänväristyksiä. Talutimme hevoset rekasta pihalle ja Riri oikoi sillä välin jäykistyneitä hartioitaan. Dana oli matkustanut tasaisen rauhallisesti, mutta vaikutti tyytyväiseltä päästessään jalottelemaan. Pysähdyspaikkamme oli rauhallisen pienen autotien varressa, jonka toisella puolella oli huoltoasema kauppoineen ja samassa rakennuksessa salaattibaari sekä Hesburger. Toisella puolella tietä oli tyhjillään oleva parkkipaikka, josta lähti hakkeella päällystettyjä ulkoilureittejä kohti jotain järveä ja pientä nuotiopaikkaa laavuineen.
“Prrrrrt Fosse”, vieressäni kävelevä Zaida mutisi ja jarrutti riimunnarusta ponia, joka olisi mielellään edennyt vähintään tuplanopeudella.
“...vähän näkyi väsymys, eikä Fiona ollut parhaimmillaan”, Rosan ja Deen keskustelu kuului vaimeana takaamme.
“Väsyttää”, huokaisin ja haukottelin leveästi. Zaida teki samoin ja virnisti minulle.
“Ei yllätä”, tyttö hymähti.
“Mutta oli hauskaa”, hymyilin ja rapsutin Danaa kaulalta kävellessämme. Väsyneenä keskustelu oli usein aika vähäsanaista.
“Todellakin. Hyvä valmentaja ja tajuttoman upeat puitteet”, Zaida huokaisi.
“Mieti sitä maneesia. Isompi kun meidän kenttä. Sillä oli nimikin. Joku Kastanja-Areena”, sanoin.
“Mikäköhän Lehtiksen maneesin nimi olisi?” hihitin. Tällä valvomismäärällä mieleen ei yllättäen tullut muita kuin huonoja ideoita.
“Fosse-areena”, Zaida ehdotti ja nauroi. Kieltämättä se sopisi hyvin. Pieni poni saisi arvonsa mukaisen tunnustuksen.
Ponit pakattiin takaisin rekkaan, ja toivotin Danalle hyvää loppumatkaa rapsutusten muodossa. Uskomatonta, että tämä oli jo meidän toinen kevät Tie Tähtiin kilpailuita varten valmentautuessa.
“Noniin. Nyt kun on hevoset hoidettu, haluaako meidän reippaat ratsastajat kaupasta eväitä vai hampurilaiset?”, Riri kysyi virnistellen, vaikka näytti tietävän jo vastauksen.
“Heseen!”, kuului yksimielinen kannatus
“Ja kaupasta jäätelöt mukaan!”, Zaida hihkaisi. Olin ehdottomasti samaa mieltä. Yksi suklaapäälysteinen jäätelö kruunaisi päivän.
Riri naureskeli hyväntuulisesti itsekseen ja iloisesti puliseva nelikko marssi naisen perässä sisään. Me olimme ruokatauon ansainneet.
Väsyneenä ja vatsa täynnä pitkän päivän jälkeen hepparekan kyydissä olisi ollut vaikea olla olematta onnellinen, tuumin ja heitin ristikutosen kädestäni korttirivin jatkoksi. Onni oli mahtava talliporukka.Kahvilapesti ja kahvin väriset silmät
-Tie Tähtiin toinen osakilpailu Lehtovaarassa- Henkka
Tunturikonin kahviossa oli riittänyt väkeä kilpailuiden alkamisesta saakka. Eikä ihmekään. Suurimmalla osalla alkoi olla jo nälkä, ja vaikka ateriasta joutui pulittamaan muutaman euron enemmän kuin kaupasta ostetuista eväistä, oli kätevää lounastaa näköyhteydellä maneesiin. Koululuokka oli meidän osalta jo takanapäin ja siitä jäänyt fiilis oli mahtava. Dana oli ollut parempi kuin verryttelyssä, ja kaikesta paitsi kiemuraisesta alkutervehdyksestä oli ropissut roimasti pisteitä. Mikään täydellinen rata se ei tietenkään ollut, mutta kolmossija ja valkoinen Lehtovaaran Ratsutila kirjailulla koristeltu ruusuke saivat hymyilemään leveästi. Esteluokka olisi vielä edessä ja jännitys tuntui vain kasvavan. Kotona pidettävissä osakilpailuissa oli aina omanlaisensa onnistumisen paineet, jotka edellisvuonna olivat johtaneet heikkoihin suorituksiin sekä koulu, että estepuolella. Onneksi tänään kaikki oli sujunut tähän mennessä mallikkaasti. Työnjaonkin suhteen minulla oli käynyt hyvä tuuri. Olin rustannut nimeni listaan ilman kummempia toiveita ja päätynyt Henkan kanssa yläkerran kahvioon palvelemaan välipalaa ostavaa kisaväkeä.
Ruskeahiuksinen poika nojasi tiskiin rennosti ja venytteli käsiään.
”Mitä?”, Henkka hymähti unohtuessani tuijottamaan kahvin värisiä silmiä ja tummia silmäripsiä hiukan ohikiitävää sekuntia pidemmäksi ajaksi.
”Mmm… ei mitään”, mutisin ja tunsin poskille hiipivän punan polttelun. Onneksi Henkka jatkoi jutusteluaan.
”Se fysiikan projekti on ihan kamala. Siitä pitää tehdä lopuksi joku itse- ja vertaisarviointikin. Joko oot ehtinyt alottaa”
”Kyllä mä koulussa muutaman lauseen ehdin kirjottaa”, naurahdin. Henkkaa tuskin yllätti se etten ollut suonut pääasiassa kotona tehtävälle työlle vielä ajatustakaan.
”No se on jo hyvä alku. Jos tarviit voin laittaa kuvan siitä maanantain tunnilla tehdyn tutkimuksen tuloksista”, Henkka tarjosi apuaan.
”Kieltämättä tarjous houkuttelee”, virnistin pienesti. Taisin olla tätä menoa pian melkoisessa kiitollisuuden velassa pojalle, joka oli auttanut minua jo useammissa koulutehtävissä. Ehkä pitäisi tarjoutua puunaamaan Maten varusteet joku päivä Henkan puolesta. En luultavasti tuntenut toista niin auttamishaluista ja kilttiä ihmistä kuin Henkka. Ja se oli kyllä söpökin. Todella söpö. Okei, sitä ei olisi pitänyt todeta ajatuksissa ääneen. Jo ennestään punoittavat posket taisivat muuttua vielä enemmän retiisin värisiksi.
Henkalla oli ihan kivoja kavereitakin. Antonin tunsin ala-asteelta. Olimme olleet kuusi vuotta samalla luokalla ja edelleen hengasimme joskus vapaa-ajalla samassa porukassa. Poika myös taisi edes jollain tasolla ymmärtää hevosharrastuksen. Ainakin sellaisen käsityksen olin Henkan puheesta saanut. Roni ei sitten niinkään. Vaikka sekin oli kai sitä mieltä, että ratsastajilla oli isot ja kiinteät pakarat. Epäilin kyseisten lausuntojen olevan kuitenkin lähinnä Henkan kiusoittelua kuin Lehtovaaran tallityttöjen perään haikailua, mutta mistäs sitä tiesi. Roni oli pohjimmiltaan kuulemma ihan mukava, mutta se kuului niihin tyyppeihin joiden suusta harvoin pääsi mitään muuta kuin rivoa tai muuten vaan laadutonta läppää.
Uppouduin seuraamaan kahvilassa asioivien liikkeitä ja näin sivusilmällä Henkan ojentavan nonparelleilla kuorrutetun mokkapalan, jollekin alakouluikäiselle lapselle.
”Phhht”, tiskiin nojaileva tyttö tuhahti turhautuneesti ja naputteli kynsillään pöytälevyä.
”Niin jos sitä kahvia? Meille molemmille”, kaksikon blondi osapuoli, jonka tunnistin Hallavan ja Auburnin medium tason valmennuksista, avasi ensiksi suunsa. Lettipäinen brunette näytti siltä, että sen olisi tehnyt mieli näpäyttää huonosta asiakaspalvelusta. Onneksi vierellä seisova blondi vaikutti kuitenkin siltä, että olisi tukkinut kämmenellään kaverinsa suun tarpeen tullen.
Hätkähdin ja ravistelin nopeasti ajatukset kuluvaan tilanteeseen.
”Oi sori. Mä annan teille heti tästä”, vastasin hätäisesti ja nostin pinosta kaksi mukia pöydälle.
”Maitoa?”
”Molempiin”
”Jes”, nyökkäsin ja kaadoin keskittyneesti puolentoista litran maitopurkista juuri sopivan määrän molempiin kuppeihin.
”Kiitti”, tytöt loivat leveän hymyn minulle ja nappasivat polttavan kuumat kahvimukit käsiinsä. Peräkanaa ne poistuivat ja istahtivat kenties Tunturikonin parhaimpaan pöytään juttelemaan. Siihen josta näki täydellisesti rataansa suorittavien ratsukoiden tiukat käännökset ja tyylikkäät pohkeenväistöt.
Mietin olikohan se brunette lettipää huomannut minun tuijottavan työpariani vai virnuiliko se vaan niin iloisena saadessaan vihdoin sitä kahvia. Se tuskin selviäisi koskaan.