perjantai 20. marraskuuta 2020
Paluu tallille, syksyn eka
Olin just ilmoittautunut valmennukseen, oikeastaan kouluklinikkaan, mitä en ollut osannut aavistaa vaikka kaks kuukautta aiemmin. Sosiaalitilojen sohvaa kuluttaen jynssäsin saappaideni varsia samalla tavalla, mitä olen aina aikaisemmin tehnyt. Työ kannatti, sillä tulos näyttää hyvältä. Aina se näytti hyvältä. Marraskuun synkkyydessä saattoi vain harmitella sitä, että rapa ja kura likasi kaiken kolmessa minuutissa ovien ulkopuolella. Puuskahdan ja nousen ylös saappaat survoen takaisin niiden säilytystä varten olevaan kassiin, jonka kyljessä komeili hopealla kirjoitettu merkki. Suljen vetoketjun ja runnon tavarat lukolliseen kaappiin, jonka olen pitänyt omanani yli kolme vuotta. Uskomatonta, miten nopeasti aika kuluu.
Talliin on saapunut uusia naamoja syksyn mittaan. Minea oli lopettanut Rassen hoitamisen jo kesän lopussa ja ymmärsin, että hän ehkä muutti muualle. Ruuna, jolla olin pari kertaa ratsastanut sai kuitenkin hoitajan nopeasti, joka ilmeisesti on vielä parhaillaankin tallilla. Vaikka uudet kasvot piristivät, ne saivat silti mun mielen aavistuksen haikeaksi, vaikka koppava ulkokuori sitä ei hevillä näyttänyt. Tapaan olla nokkava, tapasin olla, olen edelleen. Tykkään keikistellä valokiilassa, mikä on kavala piirre, mistä taas syytän yksinomaan horoskooppimerkkiäni Leijonaa. Taas on eksytty sivuraiteille. Ajatuksien saattelemana taaperran käytävää pitkin perjantaipäivänä eikä tallilla ole kamalasti porukkaa. Olin pari päivää aiemmin ilahtunut suunnattomasti siitä kun Merru oli ilmestynyt paikalle ja vieläpä oman hevosen kanssa! Sanotaanko, että ajatuksissani epäröin hieman ajatusta entisestä ravihevosesta samalla tavalla, mitä olin alkujaan ollut mieltä Jullen Hoosta. Se ori oli rikkonut kaikki ennakkoluuloni, jotka hiljaa hiipivät takaisin. Joka tapauksessa, tutut naamat piristävät. Nyt tallilla on vain Mer, joka on hevosensa Dinon kanssa yksityisten puolella. En mene häiritsemään, sillä aavistelin, että poika viettää aikaa varmasti mieluummin yksinään kuin tärähtäneen bimbon häiritsemänä.
Ensilumi on satanut lapissa maahan jo aikoja sitten. Viikko tai muutama, mutta mulle aikoja sitten. Hanskat talliin unohtaneena ujutan kädet kevyttoppatakin taskuihin samalla kun talsin kohti tarhoja. Toinen lemppari nelijalkaisista yritti hamuilla aidan yli puun oksaa, nimittäin Sotilas. Ruskea, vähän pullukka ruuna on myös saanut uuden hoitajan, joka taitaa vuokrata myös Jullen silmäterää Hoota. Kovin montaa kertaa en ole tytön kanssa jutellut, mutta silmällä olen pidellyt sitäkin tarkemmin ja aika salassa. Kai stalkkaamiseen kuuluu sosiaalisen median seruaaminen ja tallilla salakavala kyttääminen, mutta Sotilas on ollut yksi silmäteräni kolme vuotta, vaikka sen hoitaminen loppuikin.
“Heipparallaa bebe”, tervehdin rautiasta ruunaa, joka katsoo suuntaani korvat tuulen vuoksi hassusti sivulla. “Ei olla hetkeen nähty, sori kaveri. On ollut kiire. Sitäkin kamalampi stressi. Tiiäthän, koulupaikka ja sillä vissiin”, puuskahdan, mutta Max ei reagoi siihen millään tapaa. Sen sijaa että olisin saanut hevoselta myötätuntoisen katseen se hamuili vain takkini taskua, jossa käsi on. Riimu roikkuu kyynärtaipeessa uhkaavana. Ei se putoamaan pääse, ellei käteni katkea. Uskallan epäillä sen todennäköisyyttä.
Hevonen on kiinni ja sisällä käytävässä. Ennen saappaideni hullua kiillotusta olin napannut Maxin hoitotavarat käytävään. Aikani kuluksi päätin siistiä sen. Ensin harjaan ruunan pitkin vedoin puhtaaksi, kun olin riisunut siltä ensin loimen päältä. Loimi päällä ja klipattuna se ei juuri harjausta kaipaa, mutta periaatesyistä sen teen. Tilsakumit estivät lunta paakkuuntumasta kavioihin, mutta ilokseni saatan todeta, että yön jäljiltä kavioon on jäänyt aavistusta tallattua purua. Ratsuharjan selvittäminen on tuttuun tapaan liian helppoa, eikä häntä aiheuttanut kamalasti enempää hommaa.
“Päästät mut helpolla Max”, juttelen hevoselle, joka tuijottaa hullusti eteenpäin käytävällä. “Pelkäätkö sä Dinoa? Oikeesti, typerys.” Nykäisen riimusta herättääkseni hevosen takaisin tähän hetkeen, mutta kymmenen sekunnin päästä katse on liimautunut taas käytävän päähän. “Se ei oo mikään T-Rex”, huomautan, mutta turhaan.
Kymmenen minuuttia myöhemmin Max säpsähtää ja steppaa taivas kirahvin pään lailla korkeuksissa ja pörisee. Sisään ei tullut hevonen vaan Cassandra, joka on vetänyt hupun syvälle päähänsä ja hieroo lapasiaan toinen toista vasten.
“No böööö hömöläinen.” Sanojen saattelemana Cass pöllähtää suoraan Maxin turvalle jonka nappaa käsiensä väliin ja pussaa sitä kiusalleen kolmesti. Max näyttää sille, että nyrpistelee vain nenäänsä tyttöjen touhulle. “Jos haen Jinxyn, mennääkö käymää maastossa? Ihan kävelee, J saa tänään rennompaa päivää”, Cassandra ehdotti, johon näytän peukkua. “Eipä tässä muutakaan oo. Vapaapäivää oon hukannut tallilla ja siivosin pari karsinaa Karon apuna, joten pien jaloittelu ei tee pahaa. Eihän siellä kamalasti sada?” kysyn.
“Ei, ei sada ei. Ok, kymmenen minuuttia, haetko Jinxyn kamat, pliis?”
“Okei, ehkä mä voin vähän jeesaa.” Cassandra on yhtä hymyä kun hän livahti paikalta pois ja mä taputtelin Maxin kaulaa yrittäen rauhoitella sitä. Draamakuningas.
“Oothan pliiiiis nätisti maastossa, okei?”
// ihana kirjottaa pitkästä aikaa eli tästä taas aktiivisututaan <3