Muraco odotteli karsinassa täydellisesti hoidettuna. Silitin orin päätä ja Muraco vaikutti tyytyväiseltä. "Taisi teillä mennä hyvin", hymähdin nopeasti ja menin lukemaan orin päiväkirjaa. Ajatukset osuivat oikeaan ja pystyin fiilaamaan Jannican tunteita lyhyydessä.

Ajatukset sikseen ja oli aika aloittaa iltatalli laittamalla kaikki ruuat valmiiksi sekä putsaamalla pari karsinaa, joita Jesse ei ilmeisesti muistanut ottaa. Siinä ei onneksi kauaa mennyt ja uutta turvetta ei tarvinnut lähteä metsästämään. Ulkona oli hyvin viileää ja lunta pyrytti tuhannen raivon kanssa. Näkyvyys oli suhteellisen huono ja tallin ulkovalot räpsyivät. Viluväreet valtasivat kehon, kun yksinäisyyden tunne sivaltui viiman mukana pois.

Aloin samalla hakea hevosia sisälle. Ensimmäisenä tallin korskeat orit Peikko ja friisiläisori Pressa, sitten ponilauma yhdellä kertaa ja lopuksi oma friisiläistammani Lawine. Lalli ravasi portille hermostuneena ja yritin rauhoitella levotonta tammaa. "Kaikki hyvin", sanoin ja käännyin katsomaan taakseni, kun tamma seisoi kirahvin tavalla vieressäni. "Mitä nyt?", yritin hahmottaa lumimyräkän keskeltä tutun mustan hahmon. "Ei taas", irvahdin ja lähdin juoksemaan tamman kanssa kohti pääovea, mutta reissun keskeytti hevosen pillastuminen. Lalli nousi takajaloille ja lähti rynnistämään kohti nurkkaa minä tietenkin perään lähtien. Kavioiden kopinan lisäksi omat askeleet hukuttautuivat lumeen, mutta samalla kaukana lumi narahteli hitaaseen sävyyn. "Lawine ala tulla", irvisitin tamman kadotessa metsän pimentoon.

Paniikissa räpyttelin puhelimeen Ririn numeron. Ei vastausta, sitten muutaman tallitytön, ei vastausta myöskään ja lopuksi Jessen. Mies vastasi uniseen sävyyn ja suorastaan kiljaisin miehen tulemista apuun etsiä tamma metsän joukosta kertomatta yhtä pientä yksityiskohtaa.

Kävelin metsässä viheltäen samalla. Mustasta tausta oli vaikea hahmottaa mustaa hevosta ja jäljet alkoivat kokoajan kadota kauemmaksi. "Voi helvetti", huokaisin ja auton valot sokaisivat takaata. "Kiitos luoja", käännyin ympäri ja Jesse jätti autonsa tien poskeen. "Käytkö usen täällä?", Jesse yritti laimentaa kauhun tunnetta ja pyöritin vain silmiäni. "Mennään vaikka mettäteille", vastasin yhtälailla takaisin.

Tunteja kului ja pian löysimme tamman puiden keskeltä naruun sotkeutuneena. Menin aivan rauhallisesti etten vahingossa säikäyttäisi tammaa tiehensa. Halasin tamman mustaa kaulaa ja lähdimme Jessen kanssa takaisin kohti tallia. "Et ole ikinä törmännyt siihen?", sanoin rohkeasti kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä. "Ketä?", Jesse meni kalpeaksi kuin olisin onkinut hänen salaisuuksia. "Henkilöä, joka kuin vainoisi minua tai teitä. Ilmestyy aina iltaisin", huokaisin. "En. Ettei olisi naapuri?", Jesse jatkoi ja menin hiljaiseksi. "Toivotaan ettei ketään muu", tuhahdin ja karsinassa tarkastin tamman. Aivan kunnossa.