Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
Jos viimeeksi sain valitettua Sotilaan tahmeudesta, oli allani nyt varmasti hevonen eri planeetalta...
Hyvä että olin saanut ruunaa edes sisälle! Taluttaessa se keksi nakella niskojaan kuin pahainenkin ori tammalauman keskellä. Sotilaan steppaamiselle ei tullut loppua edes käytävällä seistessä: siivosinkin sen päivän tarpeet lattialta kolmeen kertaan ennen kuin olin saanut satulan selkään ja siinäpä se riemu vasta alkoikin kun tuli kyseeseen satulavyön kiristäminen. Sotilaan vatsa paisui kuin puhallettava ilmapallo. Lopulta vyö meni aivan surkeasti kiinni, mutta ajattelin kirraavani sen maneesissa loppuun. Turha oli kentällä kerryttää lisää pelleilyä kirpeästä ja aurinkoisesta pakkassäästä, kerran energiaa piisasi myös muutenkin. Harmi että Sotilas purki energiansa pöllöilemällä kuin vuosisadan tosinuija. Nakkasin itselleni kypärän päähän, kannukset jalkoihin ja raipan mukaan kaiken varalta. Olin kuin aseistettu ritari matkalla omaan kuolemaansa. Siltä se vähän tuntuikin. Sotilas seisoi myös täydessä varustuksesaan käytävällä: sininen huopa selässään ja siihen sopivat pintelit jaloissa, satula selässä ja suitset päässä puunattuna.
Maneesissa tiukkasin vyötä sen verran mitä sain ja ponnistin ruunan selkään joka ihme ja kumma seisoi nyt paikallaan. Lehmänkirjava poni puksutti menemään uralla kun Taiga ratsasti sitä naama punaisena mutisten hiljakseen jotakin. Katsomon päädyssä löytyvä radio oli päällä, joten kuului muutakin kuin Taigan loruja ja loitsuja. Ringo näytti hieman vastahakoiselta. "Taitaa olla kansainvälinen "kiristellään hoitajien hermoja" -päivä", totesin kiristettyäni Sotilaan satulavyötä ainakin kahdella reiällä kireämmälle - melkein kummaltakin puolelta. "Joo no olen tapellut tämän ponin kanssa tässä ainakin 45 minuuttia yhteen putkeen. Perkele kun poni vain ei liiku sitten ollenkaan", Taiga vastasi lisäten loppuun hieman vaivaantuneen naurahduksen. Keskittyminen taisi viedä kaiken voiton treenissä.
Sotilaan kanssa kävelimme alkukäynnit tuttuun tapaan pitkin ohjin hieman siellä sun täällä maneesissa, poissa poniratsukon jaloista kuitenkin. Melko ripeästi keräsin ohjat tuntumalle ja tunnustelin Sotilasta käynnissä: se oli yllättävän reaktiivinen (kaikkea muuta kuin odotettavaa...) ja reagoi ärsyttävän liioittelevalla tavalla jokaiseen pieneenkin istunnan muutokseen. Tilanne ei parantunut ravissakaan: Sotilas juoksi kuin kameli hirveällä temmolla jossa oli vaikea kestää mukana. Se johti oman kevennykseni huiteluun ja siitä jos jostakin Sotilas otti itseensä. Ravailu päättyikin siihen kun eestinhevosruuna alkoi heittelemään omia tanssiliikkeitään maneesissa: välillä hyppelimme takajaloilta etujaloille ja takaisin kuin keinuhevoset tai sitten hevonen hyppäsi varoittamatta suoraan sivulle ja hammasta purren roikuin menossa mukana. Nyt jos koskaan olisi kaivannut ajatustenlukemisen kykyä. Monien volttejen ja temposäätelyiden jälkeen Sotilas antoi ainakin hetkeksi periksi ja suostui ravaamaan kertaalleen maneesin ympäri ihan siististi. Lävistäjällä se heitti taas yhden hyppytempuistaan jolloin läimäytin tylysti pohkeet kiinni kylkiin ja nykäisin vähän ohjasta karjaisten, että perkele nyt hevonen kuuntelet ratsastajaa. Siihenhän temppuilu tuntui hetkeksi päättyneen. Saimmekin laukassa muutamia kivoja ympyröitä ja Sotilaskin iikkui napakassa paketissa kontrollissani. Taiga ja Ringo olivat poistuneet jo jonkin aikaa sitten maneesista, joten temppuilin siellä hoitohevoseni kanssa laukatessa enään kaksin.
Loppuravit ja -käynnit hoidimme maneesissa. En halunnut mennä hermoilemaan enään ulos, kerta Sotilas oli ihan ok sisällä. Hyppäsin alas selästä, löysäsin vyötä, kieputin jalustimet ylös ja talutin hioneen ruunan talliin käytävään seisomaan pois purettavaksi. "Suihkussako kävitte?" Iiris huikkasi Ruusan karsinasta, jossa touhusi ponin kanssa... jotakin. "Pelleili kuin mikäkin pässi. Hyvä ettei Sotilaasta tullut jo metukkaa", parahdin satulaa ottaessani pois selästä telineelle odottelemaan. "Vau, eikö meinannut liikkua vai? Hiki kertoo muuta", blondi kyseenalaisti puheitani, sekä heitti sen tempun kehiin mitä olisin itsekin Sotilaalta saattanut odottaa. "Usko tai älä, mutta pomppi kuin Redbullin antamilla siivillä. Ringo taisi olla Taigan kanssa myös vähän hömelö. Varo vain - Ruusa voi liittyä liigaan hyvinkin todennäköisesti", varoittelin ja Iiris kiitteli hämillään vinkistäni. Harjattuani Sotilaan heitin loimen sen selkään ja päästin hevosen karsinaan odottelemaan.
Frida harhaili tallissa ympäriinsä Emilia kannoillaan. "Hei, kehtaisiko teistä joku heittää Sotilaan about puolen tunnin päästä ulos? Heittää sille sadeloimen vaikka tohon päälle jos on yhä hikinen. Mulla tuli kyyti", kysyin ja sain kummaltakin tytöltä saman hyväksyvän vastauksen. Kummankin puhuttua yhteen ääneen vastaus kuului hyvin, mutta yksin jos kumpikaan olisi sanonut olisin varmasti paininut sen kanssa, mikä vastaus mahtoi olla. Nappasin kannukset maasta käsiini, kiitin tyttöjä ja kirmasin äkkiä ulos moikat sanottuani hevoselle ja tallissa pyörineelle sakille.
Riri // No johan oli Sotilaalla päivä! Ehkä se seuraavalla kerralla osaneet käyttäytyä jos tietää, ettei halua äkäistä ratsastajaa selkäänsä. Piirsit myös kivan kuvan tarinan ohelle Sotilaasta - selkeästi tunnistaa kuka on kyseessä, vaikkakin normaalia reippaamman näköisenä menossa 35 v€
Sosiaalisuutta Veronica, sosiaalisuutta. Istuin tallituvassa sohvalla kädet ja jalat ristissä seuraten katseellani mitä kukin teki. Kookos, Saila ja Merru istuivat juomassa kahvia joiden seuraan myös ratsastamasta palannut Julia liittyi. Emilia siisti Mindyn suitsia jutellen Fridan kanssa, joka taas kirjotteli ylös vihkoon kaiketi mitä Breezen kanssa oli aiemmin tehnyt. Eetu ja Jenni olivat vain hetki sitten ottaneet hatkat muualle ja samalla ovenavauksella sisälle oli rymistellyt Zaida ja Iiris omia hihitellen. Tummahiuksinen Cassandra käveli myös venytellen täpötäyteen taukotupaan, tosin vähintäänkin yhtä eksyneen näköisenä mitä viiveellä saapunut Nova.
Sosiaalisuus sai odottaa. Pomppasin sohvalta ylös ja hyvin vähäsanaisesti (mutta tyylilleni dramaattisesti) talsin blondi poninhäntä heiluen ulos tallituvasta minne muu sakki jäi pakenemaan ulkona vellonutta pakkasta. Sotilaan riimua ja riimunnarua kädessäni roikotellen kävelin kohti ruunarupsukan tarhaa, missä se pahaa-aavistamattomana seisoi syömässä päiväheiniään liiankin rennon näköisesti edelliseen ratsastuskertaan verratessa. "Heipodi hei kaveri", höpöttelin eestiläiselle pujotellessani tarhan puolelle puuaidan ja sähkölangan läpi. Kumpaakaan en osunut, hengitin yhä. Sotilaskin oli nostanut turpansa heinäkasasta tuloni todistaakseen, joten äkkiä kirmasin pujottamaan sen suureen päähän riimun paikalleen. Kliks, lukko kiinni ja menoksi. Maastoestetunnilla tutuksi tullut Nalle ei kaviotakaan liikuttanut lähteäkseen portista samalla matkaa ulos. Onneksi sillä näytti järki liikkuneen päässä yhtälailla ripeästi mitä sähkö aidassa.
Sotilas seisoi pian harja kuurassa käytävällä kiinni. Sisällä oli myös Ringo, Ruuben ja Pressa ainakin - Reneta näytti myös vilahtaneen kauempana varmaan kohti Logen karsinaa. Harjasin Sotilaan pikaisesti läpi, tsekkasin kaviot - tai lähinnä kenkien tilanteen. Kavioissa ei yleensäkään ollut talven aikana löytynyt hirveämmin mitään kiitos tilsakumien. Siirryin pian selvittelemään jouhia selvityssuihkeen kera. Herra hepalle suojat jalkoihin, buutsit etusiin. Nakkasin Sotilaalle huovan selkään, satulan päälle ja suitsin sen vedettyäni ensin itse ratsastuskamat niskaan.
Ulkona kiristelin vyötä vielä tiukemmalle ja vedin jalustimet alas. Maneesista köpötteli ulos parhaillaan Ronnien avulla Maisa ja Poppis, joista kaksi aiemmin mainittua juttelivat keskenään. Huikkasin heille moikat ja sain vastaukseksi vain harvinaisen hämmentyneet katseet. Ai niin, missä se äkäinen resting bitch -naama. "Oon menossa Poppiksen kanssa loppukäynnit maastoon. Tuutko mukaan? Säästetään pienen Ronnie-poloisen jalkoja", Maisa kysyi mustan puoliverisen selästä, jalat piilotettuna tummansinisen viltin alle. Olisipa Sotilaallakin ollut syytä pitää ratsastaessa loimia päällä, mutta se mammutti olisi vain tukehtunut ylimääräisien kankaiden alle. "Voidaanhan me lähteä", vastasin samalla kun ponkaisin jakkaran avulla selkään, ettei satula päässyt kallistumaan liikaa toiselle puolelle.
Lähdimme yhdessätuumin maastoon, Maisa Poppiksen kanssa edellä ja me löntystelimme Sotilaan kanssa kirjaimellisesti sunnuntaikävelyllä perässä. Ruuna parka ei pitänyt mitään kiirettä korkamman puokin perässä, vaan tepasteli menemään kuin maisemia ihaillen: olin tosin aika varma, että Sotilaan aivot vähintäänkin olivat edelleen horroksessa. Maastossa se kyllä yleensä tuppasi olemaan ihan reipas, mutta ilmeisesti edellisen kerran riekkumisen jälkeen parka säikähti karjumistani sen verta, ettei uskaltanut enään kokeilla samaa uudelleen perässä. Ei siinä, fiksu ratkaisu hevoselta. Juttelimme Maisan kanssa vähän niitä näitä, lähinnä kuulumisia jakaen. Kerroin kotibileistäni ja Maisa puolestaan siitä, miten koulu oli pitänyt kiireisenä. Siinäpä taas näkyi eroavaisuutemme. Ravailimme muutaman pätkän, jossa annoin Sotilaan mennä ihan rennosti melko pitkällä ohjalla. Pääasiassa melkein tunnin lenkiksi venynyt matka meni kuitenkin käynnissä talsien, välillä ruunat nätisti rinnakkain kulkien jotta juttumme luisti Maisan kanssa paremmin.
Tallin pihaan pääsimme elävien kirjoissa. Sotilaalle tuskin tuli edes kunnolla hiki, mitä nyt sen kaulaa taputellessani huomasin. Jos saisin hepan purettua pois, voisin lähteä hetkeksi istukselemaan vielä tallitupaan, jos paikalla olisi edes joku. Ihme, jos ei olisi ollut. Vähintäänkin siellä olisi Equestrian PRO:n tai Varustevaunun kuvastot, joita voisin haaveillen selailla läpi. Visa vinkumaan mamma, visa vinkumaan.
Riri // Hyvä tarina Vertsu! Toivottavasti teillä oli Maisan kanssa kiva maastolenkki. Ei tee hepoille pahaa käydä kävelemässä vähän pidempää aikaa välillä, hyvä vain että pääsevät monipuolisesti liikkeelle 20 v€
14. maaliskuuta 2018 Maastossa on aina niin muu-kaa-vaa
Tallille raahauduttuani olin napannut Sotilaan heti sisälle pikimiten kunnostettavaksi. Harjailin sen yhä turhan paksua karvaa saaden todistettua, että VIHDOIN karva alkoi putoamaan ja vaihtumaan kesäiseksi. Hyvä vain, pääsisipä kuivatusprosessista pikimiten eroon! Muutenkin kevättä oli näkyvissä: olin sentään saanut vaihdettua koko talven kulutetun toppatakin vain kevyttoppatakkiin, joka oli hieman pirteämmän värinen mitä maanläheiset topptakit tuppasivat olemaan. Vaikka olin päässyt tallille vähän myöhään koulun takia, oli ulkona silti kivan "valoisaa". Ilmakin oli huomattavasti lämpimämpi mitä pari viikkoa taaksepäin ja lumikin oli yleensä joko nuoskaa tai loskaa. Kovia pakkasia ei tainnut enään paljoakaan olla. En valittanut!
Tänään mennään ilman satulaa. Suitsin Sotilaan ripeään tahtiin ja nakkasin itselleni mukana tunnollisesti kulkeneen ja kovia kokeneen kypärän. Taluttelin laiskanpulskan eestiläisruunan tallin ovesta ulos lämpimään lopputalveen tai alkukevääseen. Tallin pihassa Sotilas seisoi juurikin niin rennosti mitä olettaa saattoi samalla kun itse kapusin jakkaran kautta tynnyrislekään istumaan. Ainakin se oli mukava. Raippa mukana - check. Kypärä päässä - check. Kännykkäkin oli taskussa. Ja sitten matkaan.
Löntystelimme aika vapaalla ohjalla teitä pitkin - tuttuja ja moneen otteeseen koluttuja teitä pitkin. En viitsinyt lähteä kokeilemaan tuuriamme ja Sotilaan tasapainoa umpimetsään; se sai odotella kesään saakka. Lähinnä kyseessä oli nyt pieni lenkki, jossa pääsiisn nollaamaan ajatukseni pitkän matikan tunneilta. Sitäkin kun oli vain pakko yrittää väkisin opiskella, puhumattakaan venäjän opiskelusta! Vähemmästäkin sitä sai pään sekaisin kun näiden ohella sai pohtia filosofisia kysymyksiä elämästä ja olemisesta. "Ainakaan sulla ei kiirettä pidä...", jupisin hevosen selässä, joka tuskin korvaakaan liikautti.
Emme sentään koko aikaa kävelleet: rennosti ravailimme myös melko pitkiä pätkiä niissä kohdin, missä tie ei ollut sentään aivan jäässä. Hokit pitivät hyvin ja Sotilaan vahvat jalat eivät helposta varmaan katkenneet. Yhden ylämäen menimme sitten vähän reippaammassa laukassa tai sellaista ainakin pyrin hakemaan. Jälleen kävellessämme mielessäni kävi, että olisin voinut yrittää kysyä jonkun seuraksi maastoon. Olisi varmasti ollut kivempi vaihdella kuulumisia jonkun kanssa, joka kuuntelisi, toisin kuin kaikkeen muuhun keksittynyt ruuna. Sentään Sotilas oli laukkapätkän jälkeen herännyt kunnolla. Aikaisempaan palaten, olisi Cassandra varmasti lähtenyt mielellään Cassun kanssa mukaan...
Koska lenkki oli tuttu, Sotilas tiesi milloin olimme menossa kotia kohden. Niin tiesin mä myös. Hevonen nimittäin kiristi vauhtiaan jopa piristävästi, sillä yleensä ruuna oli laiska kuin mikäkin Karvinen. Melkein sain jopa pidätellä sitä, melkein.
Tallin pihassa valuin alas ruunan selästä. "Odotappa vain, viikonloppuna muuten treenataan!" hihkaisin Sotilaalle, joka vihdoin reagoi ääneeni: sen korvat kääntyivät tötterölle ja saatoin vain mielessäni kuvitella mitä se ajatteli: No mutta, oletko ihan varma tästä, toope?
Riri // Ootpa saanut hauskan kuvakulman tähän kuvaan kun Sotilaan pääkin on kuin virtahevolla... <3 Ihana! Oppi mennyt perille tuntien työn jälkeen myös valohommissa, well done kaveri! Ihana tarina - Sotilaan kanssa on kyllä ihan superkiva käydä vaan köpöttelemässä maastolenkeillä etenkin nyt kun kevät tekee lämmön kanssa tuloaan. Oota vain kesää! 25 v€
Koulukiireet - ja balettitreenit kevätnäytöksineen - olivat pitäneet mut hyvin, hyvin kiireisinä. Nyt kuitenkin pääsin kivassa lämmössä raahautumaan tallille vanhalla kunnon skootterillani, jonka viikko-kaksi sitten sain talviteloilta takaisin käyttööni. Viimeeksi taisin ajella sillä marraskuussa käymään ensimmäisiä kertoja Sotilaan luona ikinä. Siitäkin oli jo huimasti aikaa!
Tallin ovet olivat sepposen selällään kun talsin vaaleanpunaisissa lenkkareissani pitkin harmaapintaista käytävää kohti tallitupaa. Siellä olikin Frida, Maisa ja muutama uusi tyttö Zaidan luona höpöttelemässä poneista. Poni siellä poni täällä.
"Heipä hei, valtakunta!" kailotin ovelta kun reaktiota ei tullut, tosin kailotukseni jälkeen yksi jos toinenkin pää kääntyi ovelle.
"Hei Vertsu!"
"Suakin näkee!"
Selittelin lyhyesti syyni poissaololle: ensin koulussa tappelin pitkän matikan tuskaliaan kurssin kanssa ja illan vietin tanssistudiolla tappamassa varpaitani. Kuulostaa hyvälle, eikö? Frida mainitsi jotakin Been pyöristymisestä.
"Maastoon Kardashianeilla?" ehdotin.
"Kerkesin käymään treenaamassa kentällä. Ei ollut kaunista katsottavaa", Frida vastasi pahoittelevasti. "Se oli kuin sotanorsu eturintamassa", Maisa naurahti, ilmeisesti ollen aiemmin katsomassa Been ja Fridan menoa. Puoleensa hän saikin Fridalta pilke silmäkulmassa irvistyksen, ainakin näin allekirjoittanut sen tulkitsi.
Viipotin tarhoille melko ripeää vauhtia Sotilaan ruskea riimu ja riimunnaru käsissäni.
"Sotilaaaaaas, poika, portille, portille!" kailotin ruunalle joka nosti päänsä - ei kovin nopeasti - ylös maasta. Se oli epätoivoisesti yrittänyt hamuilla suuhunsa vihreää ruohoa valkoisten aitojen toiselta puolelta. Tarhakaveri sen sijaan katsoi, oliko ponipoika menettänyt järkensä lopullisesti. Ruuna kuitenkin potkaistuaan kerran jalallaan maata ötökän häätääkseen lähti talsimaan portille. Se saikin pitkät rapsutukset ennen kuin kävelin sisälle heppa perässäni. Ai että se oli tyytyväinen päästessään talliin ilman ötököitä, ilman kuumuutta!
Varustin hevosen pikaisesti ennen kuin menin sen kanssa tallin ulkopuolelle. Jakkaraa hyväksikäyttäen ponnistin hevosen selkään ja suuntasimme rauhallisin askelin maastoa kohden. Fridan kanssa olimmekin aiemmin käyneet maastossa, tosin en ollut törmännyt tallilla silloin juuri keneenkään...
Maasto sujui hyvin. Kävimme läpi kaikki askellajit ja matkaan kului noin 45 minuuttia. Kovin pitkään emme kuumuuden vuoksi jaksaneet kumpikaan talsia menemään itikoiden uhreina, joten tallille päästyämme kävin syöttelemässä puolisen tuntia Sotilasta vihreällä. Kohta ne pääsisivät laitumelle. Eipä tarvitsisi kääntää karsinaa vähään aikaan ympäri, joka oli muuten seuraavana luvassa!
22. toukokuuta 2018 Se kerta kun kanojen syöttäminen oli farssi
Olin saapunut tallille pian koulun jälkeen vaihtelun vuoksi äitini kyydillä kun olin napannut Unden kotoa mukaan. Ulkona oli lämmin ilma, joten olin vain nopeasti siivonnut Sotilaan karsinan ja siivoillut sekä ruokakupin että juoma-automaatin saadakseni ruunan pikaisesti sisälle viilentymään. Unde sai jäädä odottelemaan Sotilaan karsinaan sitä, että menisimme ulos. Sisällä Sotilas saikin varsinaisen puunauksen kun harjailin sen rauhassa kahdella eri harjalla läpikotaisin, minkä jälkeen aloin selvittelemään kaikessa rauhassa sen paksua hiuskerrastoa etu- ja takapäästä. Juurikin niin!
Jenni, Maisa ja heidän mukanaan lyhyt blondi lippis päässään kävelivät höpötellen talliin ulko-ovista. Sotilas nosti päänsä ylös ja minäkin käänsin katseeni puheensorinan suuntaan. Näin aikaisin ei tunnitkaan vielä ole alkaneet, joten porukkaa oli suhteessa normaaliin erittäin vähän.
"Hei, Veronica! Tallilla on uusi mini-sinä!" Jenni hihkui samalla kun Maisa taputteli häntä lyhyemmän blondin päälakea.
"Koppavat blondit Suomi-Ruotsi-Venäjä akselilla", Maisa jatkoi Jennin aikaisempaa puhetta. Ensin kulmani kohosivat kysyvästi muutaman sekunnin murto-osan ajaksi, ennen kuin epäröiden kurtistin niitä. Olin lopettanut myös harjan setvisimisen tässä välissä ja Sotilaskin seuraili vain lähestyvää kolmikkoa. Koira aloitti vikisemään lähellä olevassa karsinassa levottomana.
"Unde hiljaa!" huusin koiran suuntaan, jonka ääni vaimentui ehkä.... hieman.
"Olen Seera. Aloitin hoitamaan Peikkoa", Seera esittäytyi.
"Veronica, Sotilaan hoitaja", esittäydyin takaisin taputtaen käytävällä seissyttä ruunaa kaulalle.
"En malta odottaa, että näen sinut Peikon selässä. Olet siellä ihan kirppu", totesin tytölle, joka onnekseni tajusi vitsin ottamatta sitä loukkauksena ainakin sen perusteella, että hän repesi nauruun todeten ajatelleensa aivan samalla tavalla.
Ehkä siinä tosiaan oli Veronica vol 2.
Tytöt jatkoivat matkaansa syystä tai toisesta lantalaan (enkä välttämättä halunnut tietää edes miksi), joten laitoin riimunnarun sotilaan riimuun kiinni ja kävin päästämässä koiriin onneksi tottuneen Unden karsinasta ulos. Kävelimme kolmistaan aukinaisista ovista ulos.
Siitähän se show vasta alkoi.
Idiootit kanat poukkoilivat ympäri pihaa Kaalipää kärjessä. Unden päässä liikahti jonkinlainen aivot korvannut herne ja koira hyppelehti pian jonon jatkeena kanojen perässä. Sotilas steppasi paikallaan ja itse purin hammasta pysyäkseni räjähtämättä. 1, 2, 3....
"Unde perkele takaisin! Tänne poika, nyt!" räyhäsin koiralle, joka kolmannen huudon jälkeen tuli melko katuvana takaisin. Samalla kulman takaa paikalle juoksi Merru heinänkorsi hiuksesta törröttäen ja hikeä otsalta pyyhkinyt Cassandra.
"Yritimme ruokkia kanoja. Mokasimme", Merru pahoitteli kun Cassandra pinkoi pää kolmantena jalkana karkulaisten perään. Merru tervehti myös Sotilasta ja kaivoi sille taskustaan herkun, ennen kuin lähti Cassandraa huudellen tytön perään kanajahtiin.
Pääsin kuin pääsinkin laitumien luokse syöttelemään Sotilasta narun päässä. Unde juoksenteli ympäriinsä paikkoja tutkimassa kun itse snäppäilin Zaidan, Saippuan, Fridan ja Eetun kanssa vuorollaan.
Sotilas pääsisi paisumaan varmasti ihan kunnolla kesän aikana, ajattelin suurta laidunta katsellessani. Aidat sieltä vielä puuttuisi, mutta Riri oli tainnut puhua jotakin laidunten pystyttämisestä pikimiten.
Jälleen yksi alkaneen koeviikon koe - oli muuten biologia, onneksi mulle helppoa - takana päin ja pääsin suhteellisen ajoissa tallille. Sunnuntaina odotti uhkaavasti tulevat kouluratsastuskilpailut: Sotilas oli kuluneen viikon aikana keksimällä keksinyt, että nyt on kuule katsomo ulkokentän reunalla pelottava. Kerrassaan hurja. Seriously kaveri, etkö olisi voinut odottaa vaikka kesän loppuun asti??
Tallituvassa seisoin pöydän ääressä samalla kun rustasin pöydältä löytyneellä pinkillä stabilolla muistilapulleni isolla alareunaan harvinaisen tärkeää seikkaa siisteyden ohella. Tallille vastikään takaisin kunnolla palannut Merru tuijotti epäuskoisena agressiivista jynssäystä. Jenni oli kanssa hieman ihmetellen juomassa vettä sohvalla, jossa myös Iiris istui kännykkää selaten.
"Ja näin!" sanoin ja läiskäisin kynän pöytään. Merrun huulilta karkasi ääni joka oli jotakin naurahduksen ja tuhahduksen välillä.
"Hanki paremmat vaatteet kuin Henriikalla?" hän kysyi - tai kyseenalaisti pinkkiä tekstiä.
"Nii-in. Jos vaikka jonkun sortin katsomon takia kisani menisivät ihan penkin alle, olisi mulla ainakin jotakin onnistuneempaa kuin sillä kierolla käärmeen ulosteella", sanoin uhmakkaasti ja rytistin paperin vaaleanharmaiden ratsastushousujeni taskuun.
"Vi ses, Sotilas odottelee", jatkoin pian perään kun marssin räväkästi taukotuvasta tallin puolelle.
Tuntilistojen mukaan Sotilas oli menossa tänään alkeistunnille melko aikaisin, joten narun päässä se pääsi hoitopuomille tallin ulkopuolelle. Allu sekä muistaakseni Jasmiina kävelivät tarhoilta kohti tallia, mukanaan kaksi hevosta.
"Voi luoja, en ole edes nähnyt tuota pikkukaveria!" huudahdin ja kirmasin oikopäätä tervehtimään pientä suomenhevosvarsaa, jonka narun päässä Allu seisoi ylepänä. Sotilas oli tässä välissä ennättänyt ymmärtämään tallin seinän vieressä kohonneet ruohotupsut, joita se kovaa vauhtia lyhenteli.
"Joo, Juuli varsoi sen ihan vähän aikaa sitten. Päivä tällä ja Sussella - Ellenin varsalla - on ikäeroa", Allu selitti. "Ellenilläkin varsa?" kysyin vähän hämilläni. Miten olinkaan missannut senkin, vaikka olisin luullut Jennin edes snäpänneen asiasta. "Joo ja Rimpukin on astutettu kai ihan onnistuneesti", tummahiuksinen Jasmiina sanoi samalla kun rapsutteli Juulia, joka taas hännällään huiski kärpäsiä kauemmaksi. Vaihdoimme vielä pari sanaa lähinnä varsakesästä, ennen kuin tytöt katosivat talliin ja palasin itse Sotilaan puunaamisen pariin.
Sotilaan palautin takaisin tarhaan ja suuntasin puunaamaan sen karsinaa siistiksi. Eetu ja Pyry olivat juttelemassa kanssani sen aikaa kun mätin karsinaa siistiksi. Luultavasti jäisin loppupäiväksi tallille vaikka jeesaamaan alkeistunnin kanssa: taluttamisesta sain omat hyötyni viimeistään kun ruinaisin Karolta edes yhden tunnin ilmaiseksi!
Kävelimme Sotilaan kanssa kivassa "helteessä" kohti kenttää, joka onneksemme oli lähes tyhjillään: Iiris oli Ruusan kanssa taiteilemassa koulukiemuroita ja no, Ringokin näytti liikkuneen Adelien alla edes jossakin määrin. Vähän ehkä tahmeahkosti, mutta lyhyt tyttö rytkytti pohkeillaan laiskan palleronkin etenemään. Tervehdin tyttöjä ja kaarrosta nousin jakkaran kautta Sotilaan selkään: Satula tuppasi keikkaamaan vähän turhan helposti, joten jakkara oli hyvä varatoimenpide. Kirrasin satulavyötä ja säätelin jalustimia samalla kun Sotilas jo kävelikin eteenpäin alkukäyntejä. Vaihtelin kuulumisia sen aikana Iiriksen kanssa, joka oli jo ottamassa vastaavasti loppukäyntejä hikisellä Ruusalla. Homma pyöri lähinnä hevosien, koulun ja kisaamisen kanssa: Iiris oli Ruusan kanssa aika tykkipari esteradoilla.
Iiris jatkoi matkaansa kahluuttelemaan Ruusaa lammelle kentän laidalle kävelleiden Zaidan ja Fossen kanssa, joten keräsin ohjat käteen ja aloitin taivuttelemaan Sotilasta uralla raakana versiona avoista ja sulusita, sekä lukuisilla pienemmillä volteilla kumpaankin suuntaan. Ravissa taivuttelin enemmän kasia ratsastaen jyrkemmin ja vähemmän jyrkemmin. Sotilas oli ihan ok ratsastaa, vaikka olisin toivonut siltä hieman enemmän etenevämpää liikettä. Harjoituslaukassa annoin sen liikkua vapaassa muodossa kierroksen-kaksi per suunta, itse seisten tosin kevyessä istunnassa ensimmäiset kierrokset.
Halusin hakea Sotilasta kuitenkin enemmän kokoon tällä kerralla, joten työstimme aika paljon erilaisia siirtymiä. Käynnistä raviin, ravista käyntiin, käynnistä laukkaan, paikaltaan raviin. Siirtymät olivat Sotilaan kanssa muutenkin osoittautuneet aina jokseenkin hankaliksi työstää, joten treeni oli paikallaan. Ringo ja Adelie olivat vaihtuneet pian Cassandraan ja Verttiin, jolla Cass ratsasteli ilman satulaa kertoneen käynneensä aiemmin hyppäämässä Cassun kanssa.
Reilun 40 minuutin sisään myös Sotilaan kanssa menimme maastoon kävelemään loppukäynnit, hevonen onneksi kaikkensa antaneena. Tallilla pesarissa letkutin hikisen hevosen läpikotaisin, jonka jälkeen kävin syöttelemässä sitä laitumella sen aikaa, että karva olisi kuivunut.
Sotilas pääsi pian sen jälkeen tarhaan tarhakaverinsa seuraksi ja itse lähdin tsekkaamaan tavarat kasaan. Valkoinen kouluhuopa, siisti koulupenkki, suitset puunattuina - tsekattu! Omat tavarani olivat myös siisteinä: olin tänään ratsastanut poikkeuksellisesti tennareilla (toki varmistaen, ettei tallilla poniclubia valmistellut Karo nähnyt), sillä saappaat olin puunannut eilen siisteiksi. Ne odottelivat kaapissa saapaspussissa kannuksien kera, jotka survaisin saappaiden seuraksi. Kypäräkin oli ok siistinä kaapin hyllyllä hanskojen kera odottelemassa huomista koitosta.
"Katsos, Veronica, olisiko sinusta jeesaamaan poniratsatsajien kanssa? Fosse tarvitsisi taluttajaa, kun Zaida lupasi ottaa Rimpun hoitaakseen", paikalle putkahtanut Karo kysyi, jota aiemmin mainittu Zaida varjosti perässä. Maisa oli myös mukana.
"Ihan pakko?" kysyin pienen irvistyksen kera: ulkona oli KUUMA!
"Saat huomenna ennen kisarataa ammattilaisen vinkit", Karo alkoi käymää kauppaa kanssani.
"Okei, kiinni veti", vastasin ja läiskäisin kaapin oven kiinni.
Viikonlopun koulukilpailut eivät olisi voineet mennä paremmin mun ja Sotilaan osalta: ruunanrupsukasta paljastui oikea kouluratojen mestari ja varsinainen ruusukehai! Valehtelematta aika huikeilla prosenteilla nakkasimme Helppo C -luokasta kakkossijan ja Helposta B:stä sen sijaan voiton kotiin. Sotilaskin vaikutti niin kovin ylpeälle seisoskeltuaan pää pystyssä kaksi ruusuketta suitsissa kiinni kisapaikalla.
Radat siis suijuivat kuin vettä vaan: Sotilas oli lauantaihin verraten kuin toinen hevonen toimittuaan reaktiivisesti, mutta sopivalla tavalla hillitysti ja voimakkaasti kuin ihmisen mieli. Onnistuin ratsastamaan yllättävän hyvin radat ja muut. Kisaratojen jälkeen sainkin vuolaat kehut Karoliinalta, joka oli ollut seuraamassa luokkia silmä kovana - mitäpä muutakaan olisi ratsastuksenopettaja tehnyt.
Maanantai menikin vain Sotilasta syötellessä. Tiistaina köpöttelimme maastolenkin Maisan ja Poppiksen kanssa, mutta tänään keskiviikkona otettiinkin taas katse kohti tulevaa kisarupeamaa kavalettitreenillä. Seuraksemme saimmekin Pyryn Donnan kanssa, sekä Allun hääräämään erilaisia tehtäviä. Merru keimaili aidan toisella puolella kännykkä kädessään räpsien kuvia minkä kerkesi, kehuen samalla uutta löytämäänsä kuvanmuokkausohjelmaa ihan vain kännykälle.
Kesätyöt olivat pitäneet pääasiassa pois tallilta, enkä täten ollut nähnyt Sotilastakaan aikapäiviin puhumattakaan tallikavereista, ellei joku sattunut käväisemään kuuluisassa Kallen Kulmassa kahvilla tai jäätelöllä. Jep, olin saanut kesätöitä kyseisestä kahvilasta (vakioasiakkaana se ei ollut kovin vaikeaa). Se sitten olikin pitänyt kiireisenä!
Sotilas oli päässyt laitumelle, jota olin tosin ollut totta kai mukana todistamassa. Tuttu riimu ja riimunnaru olivat muiden joukossa tippuneet tolpalta kasaan maahan, mutta jätin ne aloilleen ja ujuttauduin sähkölankojen välistä laitumen puolelle, jossa kasa ruunia olikin tulossa jo kohti Sotilas joukossa mukana. Päässäni oli kovia kokenut potta ja kädessä roikottelin Sotilaan suitsia ilman turpahihnaa - menisimme lämpimän päivän kunniaksi kävelemään maastoon ja kahlailemaan järvelle, joka olisi hyvin lenkin varrella. Lammella oli varmasti kuitenkin jo porukkaa, sillä ainakin Dana sekä Bee. Oli muutenkin niin lämmin, että vain hullu olisi vääntänyt hikitreeniä kentällä puhumattakaan maneesissa...
Rapsuttelin hetken Sotilaan otsaa ja annoin kaikille ruunille mukanani kuljettamat leipäpalat. Hevosten mussuttaessa niitä ujutin Sotilaalle suitset kuolaimineen päähän ja talutin sen laitumelta ulos. Selkään pomppasin kuljetuslavojen (??) päältä, jotka olivat tien sivussa jo vähän pitkän heinän piilottamana. Ilman satulaa lähdimme rauhallisesti Sotilaan kanssa kulkemaan kohti järveä.
Tammalaitumella Rimpu oli vaikuttanut jo aika paisuneelle. Yhdellä laitumella taas kolme varsaa juoksentelivat minkä jaloistaan pääsivät mammojen syötyä yhdessä kasassa. Varmasti paras asia kesässä olivat pienet varsat jotka olivat aina niin elämäniloa täynnä!
Julle tuli ilman satulaa Hoon kanssa vastaan about tien puolessa välissä.
"Järvellä?" heitin tervehdyksen jälkeen kysymyksen, johon sinihiuksinen tyttö vastasi nyökkäämällä kun Hoo käveli korvat tötteröllä eteenpäin tosi reippaasti.
"Lämmintä vettä oli, ei huolta", Julle naurahti ja jatkoimme omille teillemme.
Järvellä Sotilas kahlaili ja leikki vedellä sitä roiskutellen. Kovin pitkään emme paikalla viipyneet kun ruuna tuntui kyllästyneen hommaan. Kävelimme lyhyen lenkin rantatiellä ennen kuin palasimme takaisin laitumien luokse, jossa päästin ruunan taas vapauteen. Kirmasiko se? No ei. Kolme askelta ja syömään. Muutkaan eivät tuntuneet sitä kiinnostavan.
Tallille kävelin Merrun kanssa samaan aikaan Hippua talutellen kun Merru tappeli pienen Voiton kanssa. Tai no pienen ja pienen - oli se jo kasvanut aikalailla. Vaihdoimme kuulumisia, vaikka Merrua olinkin kahvilalla nähnyt sekä totta kai leirillä myös.
Kruisailtuani tallin parkkipaikalle luotettavalla skootterillani odotti parkissa ainakin yksi tuttua tutumpi pösö ja kuukausien päivät tallilla ravattuani EN voinut erehtyä siitä, kuka nelipyörän omisti. Kypärä jäi skootterin istuimelle odottelemaan käyttöään samalla kun pingoin kassia perässä raahaten sisälle aukinaisista ovista talliin, jossa jo isoksi varttunut Voitto aiheutti päänvaivaa Merrulle sekä näköjään Saippualle, joka naputteli orin jalkoja kaviokoukullaan jalka kerrallaan läpi.
"Takaisin koulun penkille - joo", voihkaisin turhan dramaattisesti, pitkän ja vaalean letin selälle heittäen.
"Sellaista sattuu, tervetuloa arkeen!" Jassun ääni kantautui korviini hänen asteltuaan sisälle talliin Juuli mukanaan: Allu raahasi Hutua kaksin käsin perässään. Suomalaisten vallankumous.
"Liikaa lapsia, adios!" huudahdin porukalle kädet sivulle vetäen antautumisen merkiksi, ennen kuin poistuin vähin äänin taka-vasemmalle. Oikeastaan eteenpäin tallitupaan, jos tarkkoja oltiin.
Sohvalla istui punatukkainen Elias kuulokkeet korvillaan, pöydän ääressä istui muutama uusi kasvo ja Julle taputteli kahvinkeitintä mikä oli puheen ohella ainoa äänen lähde. Nakkasin kamat kaappiini ennen, moikkasin kaikkia ja lähdin hakemaan Sotilaan kamoja, jotka vein ulos hoitopuomille. Nautitaan nyt vikoista lämpimistä keleistä ja auringosta ennen kuin se katoaa liiaksi aikaa pohjoisesta.
Viiletin tarhalle hurjaa vauhtia. Zaida oli pihaton puolella kyykkimässä Rimpun luona. Kännykästäni kuuluikin piippaus snapchatin merkiksi. Jos piti arvata, oli snapin sisältö kuva Rimpun mahasta keneltä muultakaan kuin Zaidalta - parilla emojilla höystettynä. Vähintään parilla!
"Ohhoh, moikka poika. Laidun taisi kasvattaa mahaa?" tervehdin ruunaa lankkujen ja sähköaitojen välistä taiteillen itseni sisälle. Nappasin Sotilaan rapsutuksien ja leipäpalan jälkeen kiinni ja sain hevosen helposti ulkopuolelle. Nokka kohti hoitopuomia.
Aloitin harjailemaan pölyävää ruunaa, kun uusi ratsastuksenohjaaja Heli käveli sisälle tallia kohden kansio ja pari vihkoa käsistä putoillen.
"Ai, hei, Sotilas jää sitten sisälle. Menee tänään tunnille", blondi sai sanotuksi noukkiessaan tavaroita maasta vähintään kolmen askeleen välein. Nyökkäsin selvyyden merkiksi ja putasin ruunan kaviot, selvitin jouhet ja istuskelin hoitopuomin päällä rapsutellen Sotilasta turvasta, otsasta ja korvien suunnalta. Parin leipäpalan sain kaivettua taskuistani sille myös. Lopulta vein Sotilaan viilentymään karsinaan ja odottelemaan tuntia ja palasin verkostoutumaan tallituvan puolelle.
Sadetta ja viileää keliä urheasti uhmaten ajelin tutulla skootterillani tärisyttävää hiekkatietä pitkin kohti tallia. Olin täyttänyt elokuussa 17, joten vajaan vuoden päästä pääsisin ajamaan ajokortin - ajattelin tosiaan saada sen pirun ajokortin. Miten kiva olisikaan ajella autolla tallille bussissa kyyhöttämisen unohtaen. Kyydinkin pummiminen kävi joskus työstä.
Skootteri jäi parkkipaikalle ja hipsin huppu päässä, kypärä kädessä ja musta Niken urheilukassi olallani sisälle talliin, missä oli varsin hiljaista. Olin päässyt lähtemään koulusta vain yhden kello kahdeksan alkaneen kemian tunnin jälkeen. Kassin lätkäsin tyhjään tallitupaan ja sen jälkeen tallustin vastenmieliseen sateeseen Sotilaan tummansininen riimu kädessä roikkuen. Matkalla tarhoille huomasin miten valkoinen Mindy -poni oli vaihtunut uuteen komeaan puoliveriseen, joka seisoskeli rauhassa tarhassa jalkaansa lepuutellen. Oikealle tarhalle päästessäni avasin sähkölangan alas ja avasin portin. Ensimmäisenä loimitettu Fosse käveli tarhalla vastaan Vertin ja Sotilaan seistyä kauempana happaman näköisinä.
“Sori Fosse, lähdet varmaan myöhemmin Zaidan mukaan”, totesin ruunalle joka hamuili huulillaan läpimärän takkini taskua herkkujen toivossa. Saappaat märkään hiekkaan upoten tarvoin Sotilaan luokse. Se sai rapsut otsaan, riimun päähän ja kiidimme vauhdilla tallia kohden Vertin ja Fossen jäätyä tarhaan inisemään toisilleen kuin mitkäkin tammat.
Jätin Sotilaan sen karsinan lähelle käytäväpaikalle kiinni ja vein märän sadeloimen hetkeksi kuivumaan kuivaushuoneeseen, jolloin nappasin varustehuoneesta samalla mukaan ruunan nimikoidun harjakassin, satulan tummansinisellä huovalla sekä timanttiotsiksella koristellut suitset. Jollain keinolla sain tallituvan puolelta ensin kaappini auki ja noukittua lopulta mukaani kuivan toppaliivin, ratsastuskypäräni sekä ratsastussaappaat. Kaikki kamat löysivät tiensä ehjinä käytäväpaikalle.
Harjailin Sotilasta läpi reiluin ottein, mutta ripeästi. Aineen avulla selvitin myös sen jouhet, sekä kavioita putsatessa tsekkasin kaikkien kenkien olevan paikallaan yhä napakasti. Hepatkin saisivat varmaan pian talvimonot alleen.
Satula liukui selkään rutiininomaisesti ja satulavyötä kiristäessä Sotilas näytti jälleen tuttuun tapaansa hapanta naamaa.
“Älä viitsi”, tuhahdin ruunalle, “hetken se vain kestää!”
Suitset menivät päähän sulavasti, minkä jälkeen vedin kypärän päähän ja muistin vielä äkkiä vaihtaa ratsastussaappaat Hai-saappaideni tilalle kun Sotilas seisoskeli käytävällä aloillaan.
Pihan läpi talutin Sotilaan maneesiin, huhuillen ovella ennen sen avaamista. Onneksi teinkin niin - Heli oli ratsastamassa maneesissa Rassella, joka näytti järkyttyneelle seisoessaan paikallaan ovea tuijotellen samalla kun Heli taputteli sen kaulaa.
“Ei kai haittaa jos tulemme pyörimään tänne?” huikkasin varmuudelta, johon Heli vastasi kättä heilauttaen sen olevan tietenkin ok, minkä jälkeen nainen jatkoi treeniään Rassen kanssa pääty-ympyrällä. Itse spottasin jakkaran jalkojeni alle, vetäisin jalustimet alas ja tiukkasin satulavyön ennen kuin ponkaisin selkään lähtien hoitamaan alkukäyntejä.
Ohjat kerättyäni sain muutamaan otteeseen muistutella Sotilasta liikkumaan näpäyttämällä sitä raipalla. Tiesin sen metkut - jos se alkuun hidasteli ei ollut mitään hyvää odotettavissa ratsastuksen lopussa. Sain kuin sainkin omasta mielestäni ruunan tuntumalle viimeistään kun keventelin ympäri kenttää ratsastaen hieman uran sisäpuolella. Vasen-oikea, vasen-oikea. Kevyessä istunnassa annoin Sotilaan laukata hieman eteen 1-2 kierrosta maneesissa, jotta se saisi moottorinsa oikeasti päälle. Maneesissa ratsastinkin lähinnä siirtymiä, sillä Sotilas tuntui tahmealle vaikka olin saanut siihen jo ihan kiitettävästi otetta. Käynnistä raviin, ravista käyntiin, pysähdyksistä raviin ja niin edelleen. Menestys oli vaihteleva. Joskus Sotilas liikkui kivasti heti kun pyysi, mutta joskus se vain veti korvat niskaan ja seisoa töksötti paikallaan ennen kuin lähti väkisin vääntämään hankalasti liikkeelle. Onneksi olin vajaan vuoden aikana oppinut tuntemaan hoitohevoseni sen verran hyvin, että tiesin sen olleen vain happamalla tuulella. Ehkä sekään ei pitänyt sateesta?
Lopussa ravailin vain pitkin ohjin eteen-alas ja kävelin huolelliset alkukäynnit snäppäillessäni Sotilaan selässä Maisalle, Cassandralle sekä Iirikselle. Kun kello lähestyi kahtatoista, hyppäsin Sotilaan selästä alas, löysäsin hieman vyötä, nostin jalustimet ylös ja talutin Sotilaan pihan halki talliin käytäväpaikalle takaisin. Siinä purin ruunan jättäen tavarat käytävään, harjasin sen pikaisesti läpi ja vein pesariin jalkojen kylmäykseen. Sotilas jäi seisomaan kylmät jalassa paikalleen kun itse järkkäsin tavarat paikoilleen: omat ratsastuskamani vein kaappiin, satulan vein paikalleen laittaen päälle suojuksen sekä ratsastushuovan, suitsista pesin kuolaimet ja pyyhkäsin nahkaosat Sotilan hyllyllä olleella liinalla läpi ennen kuin paketoin ne paikoilleen. Harjakassin kiikutin kanssa omaan paikkaan. Sotilaan karsinalle vein jo keltaiset kottarit talikon kanssa, minkä jälkeen hiuksia ponnarille laittaen kipaisin katsomaan Sotilaan tilanteen. Se oli seissyt tarpeaksi kauan kylmät jalassa. Hain kuivumassa olleen kostean kaulakappaleella varustetun sadeloimen minkä lätkäisin ruunan päälle, hoidin kylmät pois edestä, naru kiinni riimuun ja palautin liikutetun hevosen tarhaan kavereiden luokse.
Olin viimeiset pari päivää lähinnä kävellyt ympyrää huoneessani (hyvä ettei siihen ollut jo muodostunut painaumaa niinkuin sarjakuvissa) ja tarkistanut vartin välein sähköpostini uusien viestien varalta. Ja kun vihdoin sain ilmoituksen uudesta mailista, oli kyseessä korkeintaan mainos. Niinpä sydämeni oli hypätä kurkkuun kun tänä sunnuntai-iltapäivänä huomasin uuden viestin Ririltä, Lehtovaaran Ratsutilan omistajalta! Olin nimittäin huomannut nuokkarin ilmoitustaululla lappusen tallin hoitajahauista ja tuumasta toimeen olin rustannut hakemuksen suloiselle Sotilas-ponille. Mitä enemmän katsoin sen kuvaa, sitä enemmän rakastuin siihen. Olin kauttaaltaan jännityksen vallassa avatessani sähköpostin.
Kiitos hoitajahakemuksestasi Sotilaalle. Se oli ihan tarpeeksi kattava, ei hätää! Voinkin ilokseni ilmoittaa tehneeni jo ensimmäiset hoitajavalinnat ja sinä olet päässyt Sotilaan 2. hoitajaksi! Tallin ovet ovat auki joka päivä 8-20.30 (poikkeuksena ilta- ja aamutallin tekijät), joten voit tulla tutustumaan poniin milloin haluat. Lisää tietoa hoitajan tehtävistä löydät kotisivuiltamme lehtovaaran.virtuaalitalli.fi. Toivottavasti tutustut pian myös Sotilaan 1. hoitajaan, 17-vuotiaaseen Veronicaan, hän on todella mukava ja neuvoo varmasti mielellään!
Onnea uuteen kavioliittoon,
Riri Hallas, Lehtovaaran Ratsutila
En osannut sanoin kuvailla tunteitani. Olin aivan varma, että niin ihanalle ponille kuin Sotilas olisi tullut monta kymmentä hakemusta, joista valittaisiin tietysti se kokenein henkilö, jolla olisi lisäksi kolme omaa ponia ja joka nostaisi Sotilaan tasoa ja kilpailisi sillä voittaen aina jajaja... Olinko kateellinen sellaisille tyypeille? En. Oikeastaan vanhempani varmasti ostaisivat minulle oman ponin, jos vain mainitsisin asian, mutta en minä halunnut omaa ponia. Halusin olla ihan tavallinen tyyppi, Rossu joka hoitaa eestinhevosruuna Sotilasta ja taluttaa sitä alkeistunnilla. En kilparatsastaja. Minun puolestani Veronica voisi huolehtia kisaamisesta. Toivoin todella, että hän oikeasti olisi mukava tyyppi, eikä mikään nirppanokka joka juoruasi kavereilleen (joihin minä en tietenkään kuuluisi), kuinka teen kaiken aina väärin. Olihan meillä kuitenkin neljä vuotta ikäeroa, joten olisimme tuskin aina täysin samalla aaltopituudella.
Hipsin hiljaa eteiseen varoen herättämästä isää ja äitiä päiväunilta, sillä en ollut kertonut heille vielä ollenkaan koko hoitajahausta tai Lehtovaaran tallista. Se olisi vielä tähän asti oma pieni salaisuuteni. Oikeastaan pelkäsin, ettei äiti antaisi minun käydä "likaisella maalaistallilla" ja kaveerata "rahvaan kanssa". Joskus en vain kestänyt vanhempiani ollenkaan. Vetäessäni lenkkarit jalkaani yritin karistaa kaikki ärsyttävät ajatukset pois mielestäni, sillä olihan elämässäni juuri tapahtunut iloinen asia, hoitoponi! Vedin toppatakin niskaani ja pakkasin reppuni, kunnes avasin oven niin varovasti, ettei se narahtanut ollenkaan. Suljin oven vielä varovaisemmin, ettei se vain pamahtaisi ja hyppelin sitten pihatietä bussipysäkille.
Pikkubussissa ei ollut paljoa matkustajia, joten en joutunut istumaan kenenkään viereen. Lähinnä Lehtovaaran Ratsutilaa oleva pysäkki oli kai nimeltään Ratsutilanraitti, joka oli mielestäni varsin osuva nimi tallitielle! Harmikseni bussin stop-napit eivät toimineet, joten jouduin huutamaan kuljettajalle, että jäisin seuraavalle. En tykännyt jutella tuntemattomille.
Pääsin kuitenkin pian pujahtamaan ulos bussista kirpeään pakkasilmaan. Ojanpenkat kimmelsivät kuurasta, vaikka yöllä satanut hento lumikerros olikin jo sulanut pois. Pidin syksystä, sillä minulla oli ollut lokakuun 13. päivä synttärit, mutta myös luonto oli silloin kauneimmillaan.
Avasin varovasti tallin narisevan oven. Sosiaalitiloista kuului naurua ja puheensorinaa. Kuvittelin jo voivani hipsiä varovasti oven ohi tapaamatta ketään, mutta eipä aikaakaan kun jo törmäsin vaaleaverikköön tyttöön, oletettavasti minua paria vuotta vanhempaan.
"Moi! Etsitkö jotain?" Hän kysyi ystävällisesti. Se sai minut tuntemaan oloni jo hieman rennommaksi täällä keskellä tuntematonta tallia ja väkijoukkoa.
"Öh... en tai siis... joo! Sellaista ponia kun Sotilas. Musta tuli juuri sen kakkoshoitaja", tunsin ylpeyttä kertoessani viimeistä lausetta.
"Ai, säkö se siis olet, tervetuloa tiimiin! Mä olen Veronica, Sotilaan ykköshoitaja, mutta voit sanoa myös Vertsu", tyttö riemastui ja hymyili minulle iloisesti.
"Rosetta tai Rossu. Kiva tutustua!" Hymyilin takaisin. Veronicaan tutustuminen check. Ja bonuksena tyttö vaikutti supermukavalta!
Vertsu lupasi mitä pikimmiten esitellä minut Rirille ja muulle porukalle, näyttää tallia sunmuuta, mutta ensimmäisenä halusin tavata Sotilaan. Se oli kuulemma juuri tunnilla maneesissa, mutta voisimme käydä sielläkin. Niinpä Veronica johdatti minut ulos tallista, kohti suurta maneesirakennusta. Astuessamme sisään tunsin lämpimän ilman pöllähtävän kasvoilleni. Lämmitetty maneesi, mitä luksusta! Veronica moikkasi vaaleahiuksista ratsastuksenopettajaa, joka huusi ratsukoille ohjeita maneesin laidalla istuskellen. Kyseessä oli ilmeisesti ponitunti, sillä uraa kiersi jos jonkinmoista ponia shettiksistä vuonohevosiin, jotkut taluttajan kanssa.
"Toi ruunikko tuolla on Sotilas", Vertsu kuiskasi osoittaen lupsakan näköistä ruunaa, jota pieni ratsastaja tarmokkaasti paukutti pohkeillaan.
"Onpa söpö", huokaisin ihastuneena takaisin. En keksinyt muuta sanottavaa.
Olin viikonloppuna tavannut Sotilaan 2. hoitajan Rosetan. Egoni oli kohdannut minimaalisen kolahduksen sinä päivänä, vaikken asiasta vitsailleelle Jullelle tai Cassandralle asiaa sanonutkaan - tai no sanoin, ylidramaattisesti ja teatraalisesti. Rosetta oli vaikuttanut mukavalta ja sovimme heti ensikättelyssä hoitopäivät mitkä sopivat hyvin aikatauluihini. Kaikesta nokkavuudestani huolimatta olin kaiketi onnistunut antamaan ihan hyvänkin kuvan itsestäni! Seera ainakin taputteli käsiään suoritukselle. Well, näin toivotetaan porukka tervetulleeksi.
Ylitsepääsemättömästä teatraalisuudesta puheen ollen - olin suunnannut suoraan koulun jälkeen vesisateessa ajaellen skootterillani tallilla, vuorautuneena söpön vaaleanpunaiseen sadetakkiini. Nyt kuitenkin istuin tallituvassa vikisemässä toista kymmenminuuttista putkeen pöydän ääressä syöneelle Helille, papereita tutkineelle Karolle sekä aiemmin Avaksi esittäytyneelle naiselle siitä, kuinka saappaistani oli katkennut nauhat. Kaikki olisi ollut kunnossa, elleivät saappaat olisi olleet viime keväänä saamani mittatilauksena valmistetut saappaat suoraan Ranskasta. Suurine silmineni olin ne äidiltä ruinannut ja saanut. Nauhat olivat korvattavissa, sitä Heli nuudeleiden lomasta toitotti, mutta kohdallani juttu oli mennyt totaalisesti tunteisiin kuin Salattujen Elämien 2000-luvun introssa konsanaan!
Julle pamahti paikalle ja sain mut revityksi sohvalta ylös hakemaan heppoja sateesta. Jaksoin valittaa valittamista tosin hieman levyä vaihtaen uudempaan huoleen.
"Mikseivät lenkkarit pidä vettä-ää", jatkoin marisemista ja Julle kiihdytti edellä Hoon kanssa vauhtia matkalla sisään talliin. Sotilaan kanssa meillä oli olemattomat mahdollisuudet saada kaksikko kiinni. 6-0 Jullelle.
Sisällä laitoimme kumpikin poitsut kuntoon. Ei ollut epäillystäkään ettemmekö olisi suunnanneet nokkiamme suorinta tietä kohti maneesia - ulkona satoi kuin saavista kaatamalla ja pojat tarvitsivat jotakin tekemistä. Hoolle Julle heitti täyden varustuksen päälle kun taas Sotilas sai vain suitset päähän. Itse asettelin haikein mielin kypärän yhä siistinä varjelluiden hiuksien päälle ja kaivoin Sotilaan harjakassista mustat ratsastushanskani.
Kumpikin hölkkäsimme heppojen kanssa tallin ovelta maneesille, mistä Hoo näytti riemastuvan enemmän mitä tavan passiivinen Sotilas.
Maneesissa pomppasin jakkaralta Sotilaan selkään ja alottelin alkukäyntejä, joiden aikana tein myös löysästi ympyröitä. Olin rauhoittunut siihen mennessä ja näytin lähinnä vain tympääntyneeltä ruunan selässä, joka lepsusti ja rauhallisesti käveli sinne minne käsky ikinä kävikään. Rennosti ravuutttelin Sotilaalla isoja ympyröitä sinne sun tänne, työstäen myös tehokkaaksi osoittautunutta kasia about maneesin keskellä. Laukkaa otin suuntaan ja toiseen keskiympyrällä. Keskityin lähinnä omaan tekemiseeni, minkä teki myös Julle maneesin C-päädyssä pyöriessään.
Reilun 45 minuutin ratsastuksen jälkeen hyppäsin alas selästä. Julle ilmoitti jäävänsä työstämään Hoon kanssa vielä laukkaa pidemmäksi aikaa, joten kävelin Sotilaan kanssa takaisin sateen kautta talliin. Tallissa jätin Sotilaan vaihteeksi pesariin jalkojen kylmäykseen seisoskelemaan - loimi selässä - ja päädyin itse mättämään karsinaa vuorostaan sangen agressiivisesti. Hamppu lenteli puolelta toiselle ja mätkin kottareihin tavaraa kuin mielensäpahoittaja. Kun vilkaisin karsinan ovelle tsekatakseni Sotilaan tilanteen, oli Heli Avan kanssa virnuilemassa karsinan ovella.
"No mitä nyt?" tiuskaisin vähän ilkeähkösti. Avan ilme muuttui vain hetkeksi, mutta Helin ilme pysyi muuttumattomana huvittuneena.
"Tunteisiin?"
"Totaalisesti", vastasin Helille ja kaksikko jatkoi matkaansa, huikaten että Sotilas oli ok nuokkumassa pesarissa.
Kottarit pois ja heppa kuntoon - sitten takaisin mököttämään tallitupaan muiden vaivaksi. Tervetuloa vaan tallille!
Olin ottanut jo yhden edistysaskeleen eteenpäin kerrottuani äidilleni Lehtovaarasta ja Sotilaasta, vaikka hän taisikin ehkä saada vähän vääränlaisen kuvan tallista... Tuskinpa Lehtis nyt oikeasti olisi kuuluisa kilpatalli ja Sotilas sekunnissa nollasta sataan kiihtyvä, huippuunsa viritetty kilpaponi? Onneksi äiti oli ollut pääsääntöisesti ihan sinut talliasian kanssa ja lähtenyt vielä shoppailemaan kanssani ratsastusvaatteita, olivathan edelliset jo "jääneet pieniksi". (Siis siirtyneet pois muodista.) Äiti oli ihan innoissaan päästessään viimein ostoksille tyttärensä kanssa, vaikka olihan se hieman noloa hänen tiedustellessaan myyjältä, oliko überkallis Charles Owenin kypärä varmasti uusin malli. Kiertelimme Kolarin hevostarvikakauppoja varmaan lähemmäs neljä tuntia ja koko ajan toivoin sydämeni pohjasta, ettei kukaan Lehtisläinen vain tulisi vastaan. Huokaus.
Heti seuraavana päivänä äiti sanoi voivansa kyyditä minut tallille, mutta kieltäydyin jyrkästi. Hän ei saisi missään tapauksessa tulla Lehtikseen, tai kaikki paljastuisi, kun äiti näkisi pihatossa kyyristelevät shetlanninponit ja ilman satulaa kentällä ravaavat hoitajat heinämahaisilla ratsuillaan. Sotilaskin oli oikeasti eestinponi eikä mikään kilparatsu, vaikka minulle se oli juuri täydellinen! Niinpä kiskoin jalkoihini uudentuoksuiset viininpunaiset ratsastushousut ja pääni yli vedin harmaan plain hupparin, jonka nyörit solmin suloiselle rusetille. Äidin mieliksi vaihdoin nilkkasukat tummansinisiin ratsastussukkiin, mutta lenkkareita en suostunut vaihtamaan mihinkään. Tuskinpa nyt vielä tänään ratsastaisin Sotilaalla.
Köröteltyäni jo tutuksi tulleella bussilla tallille päätin tutustua porukkaan ja avata rohkeasti sosiaalitilojen oven. Enhän tuntenutkaan juuri muita kuin Ririn ja Veronican. Normaalista (ainakin oletin niin) poiketen tallituvassa ei ollut kuin pari kolme tyyppiä, mutta joku ystävällinen sielu tiesi kertoa ison poppoon lähteneen maastoon vain hetki sitten. Ilokseni myös Vertsu oli paikalla! Moikkasin ujosti kaikkia ja istahdin sitten pehmeän näköiselle sohvalle parhaan ponin (=Sotilaan) ykköshoitajan viereen. Onneksi Veronica esitteli minut parille muulle tyypille huoneessa, joten minun ei tarvinnut takellella heille kauheasti kohteliaisuuksia. Toinen heistä oli sinitukkainen Julle, joka omisti lämppäri Hoon ja toinen jonkun Rassen hoitaja Minea. Mietin pitkään, oliko Julle oikeasti nimi, kunnes Vertsu varmaankin ajatukseni lukeneena paljasti naisen oikeaksi nimeksi Julia.
Sain eteeni kupin kaakaota, mutten ehtinyt jäädä kauaksi aikaa siitä nautiskelemaan, sillä olihan minulla Sotilas hoidettavana! Pyysin Vertsua mukaan, joka suostui ilomielin. Mineakin liittyi seurueeseemme hakemaan sitä Rasseaan sisälle. Veronica näytti minulle, missä loimeen kääritty hoitoponimme tarhasi ja selitti sitten ummet ja lammet ruunan tarhakavereista Nossesta ja Pertistä. Minä pujahdin iloisena aitalankojen alitse pujotellen kahden muun ponin ohi Sotilaan luokse, joka seisoi tietysti tarhan perällä ilman aikomustakaan liikkua minnekään.
"Hei poika... Tuskinpa sä vielä muistat mua, mutta mä oon nyt sun hoitaja", höpisin ponille ja ojensin käteni sitä kohti. Sotilas pyöräytti korviaan ja puhalsi huuruista ilmaa kämmenelleni. Rapsutin sen talvikarvan peittämää otsaa, kunnes Vertsu pyysi minua ottamaan sen oikeasti kiinni, ettei tarvitsisi koko päivää palella ulkona. Pujotin riimun ponin päähän ja maiskautin sille merkiksi seurata.
Lönkyteltyämme talliin asti pyöräytin Sotilaan käytävälle, sillä siinä se olisi helpompi hoitaa. Varsinkin, kun Veronica ehdotti, että voisin nyppiä ponin! Mikäs minulla sitä vastaan, varsinkin kun tyttö näytti vielä varmuuden vuoksi miten se tehdään. Tavallisena ratsatuskoululaisena oli oikea onnenpossu, jos pääsi nyppimään ponin harjaa, mutta olinhan minä nyt kuitenkin hoitaja. Pitäisi totutella ajatukseen. Vertsu auttoi minua vielä ottamaan Sotilaalta loimen pois ja vei sen kuivaushuoneeseen, mutta sitten hänen täytyi lähteä tanssitunnille.
Satulahuoneen ovi ja kaikki varusteet oli onneksi niin hyvin nimikoitu, että minunkin onnistui löytää Sotilaan harjaämpäri. Katselin hieman kaihoten ruunan mustaa yleissatulaa, jonka alla olevassa tummansinisessä satulahuovassa luki "LehVaRa". Se taisi olla Lehtiksen ratsastastusseuran nimi. Takaisin Sotilaan luokse kävellessäni jäin miettimään nimen tarkoitusta. Olikohan se "Lehtovaaran Vaativan tason Ratsastajat" tai jotain vastaavaa? Sopisikohan tällainen puskaratsastaja ollenkaan joukkoon? Onneksi Sotilas sai ikävät ajatukset pois mielestäni. Oli ihanan rentouttavaa vain harjailla ruunaa, vaikka eihän se kovin likainenkaan ollut loimen ansiosta. Veronican puheetkin olivat pitäneet paikkansa; Sotilas käyttäytyi kuin unelma ja lepuutti rennosti toista takastaan.
Suoriuduin nyppimisestäkin ihan kunnialla, kunhan vain pääsin asiasta jyvälle. Nyt oli Sotilaalla siisti ratsuharja (ja letti otsatukassa)! Paikalle pöllähtänyt Riri kehotti minua rohkeasti myös siistimään ruunan vuohiskarvoja, etteivät ihan laahaisi maata. Olin varsin tyytyväinen lopputulokseen, mutta vielä enemmän sydäntäni lämmittivät parin tuntilaisen ihailevat katseet. Olin ihan oikea hoitaja! Tuntilistan mukaan Sotilas menisi vielä illan tätitunnille, joten pyöräytin sen karsinaansa ja lakaisin mustat jouhitupsut kasaan. Poimin muutaman suortuvan mukaani ajatukset hienossa jouhikorussa siintäen...
Skootteri oli löytänyt tiensä talviunille ja istuin vuorostaan bussissa kohti tallia. Onnekseni Zaida oli hypännyt samaan bussiin pysäkkiä-kahta myöhemmin, joten olimme jutelleet kaikesta maan ja taivaan välillä matkan pysäkille asti. Hyppäsimme yhteistuumin pois matkasta oikealla pysäkillä moikat huudellen ystävälliselle kuskille ja bussi katosikin pian horisonttiin. Me taas lähdimme talsimaan viileässä ilmassa ja pienessä lumisateessa tallia kohden kännyköiden taskulamput teitä valaisten.
“Typerä omena”, kirosin kännykän kulmaa toiseen käteeni hakaten kun se tuttuun tapaansa sanoi itsensä irti. “Heikot jenkit”, Zaida hihitteli ja heilautti kännykkänsä taskulamppua silmilleni.
Tallilla Zaida syöksyi suorinta tietä pihatolle jossa Adelie yritti saada Ringoa ulos, mutta yllättäen Muska oli estämässä kaksikon poistumista paikalta. Itse taapersin tuttua reittiä tallitupaan, jossa heitin kamat paikoilleen ja moikkasin Avaa, Jullea, Rosaa sekä Minttua, jotka jokainen toimittavat paikalla omiaan. Painuin ilmoitustaululle katsomaan olennaiset asiat. Sotilas näytti menevän muutaman tunnin päästä ratsastustunnille, joten voisin harjailla sen ja rapsutella ruunaa hetkisen ainakin. Rosetta oli vastikään nyppinyt poitsun siistiksi, joten sille ei ollut tarvetta.
Tarhoilla Vertti kyyhötti korvat niskassa kauemmassa kulmassa sangen äkäisen näköisenä kun taas Sotilas ja Fosse seisoivat kylki-kyljessä keskemmällä. Taitaa olla Cassandran poni omaksunut joko tammamaisen asenteen tai se on vain kyrpiintynyt lumisateeseen jo nyt. “Muruu, tule tule”, yritin saada Sotilasta liikkeelle samalla kun taittelin itseni tarhan puolelle. Ei mitään tulosta. Häviön nielien kävelin Sotilaan luokse, jonka päähän ujutin tummansinisen riimun. Fosse sai kanssa omat rapsunsa - Vertti jäi ilman. Se oli sen verta äkäisen tuntuinen, etten uskaltanut kokeilla onneani.
Sisällä jätin Sotilaan käytävään ja vein loimen sen karsinan oveen roikkumaan - se ei ollut juuri märkä. Harjasin sen pikaisesti ja käytin aikaani vain rapsuttelemiseen sekä otsiksen letittelyyn mitä omituisempiin mahdollisiin versioihin. Emilia käveli jossakin vaiheessa sisälle hikinen Nalle varustettuna perässään, sekä Cassandra painui ulos Cassun kanssa. Blondi Sandraksi itsensä esitellyt tyttö käveli Fionan karsinasta kottareiden kanssa ja Seera veti Rimpua perässään pesarille.
Jätin Sotilaan tunnille tulleen ratsastajan hellään huomaan ja siirryin mättämään karsinaa. Tein sen melko ripeästi ja jynssäsin samalla juoma-automaatin siistiksi, ennen kuin tunkeuduin muiden seuraan tallitupaan. Siellä olikin muutama uusi kasvo, joiden nimet sain nopeasti selville: Janika, Frida - ei se Been omistaja -, Elviira sekä Inari. Tosin myös Jasmiina sekä Iiris olivat löytäneet tiensä paikalle lämpimien juomien pariin. “Ja kuulkaa, Ruusa keksi jälleen talloa varpaani ja sen jälkeen menimme maastoon, missä taas….”, Iiris alkoi selittämään tarinaa Ruusan tammailuista ja me kaikki muut vain kuuntelimme mukana. Tallilla ei tiistaikaan tuntunut pahalta.