Lehtovaaran Ratsutila on 2017 perustettu virtuaalinen ratsastuskoulu, jonka sijainti on Suomen lapin kauniissa maisemissa. Hahmojen välistä vuorovaikutteista tarinankerrontaa käydään seudun suurimman ratsastuskoulun tarjoamissa tiloissa, joissa suuressa osassa mukana on rakkaat piirroshevosemme - tekstien lisäksi piirroskuvat ovat suuressa osassa kokonaisuutta. Lehtovaaran Ratsutila, tutummin ‘’Lehtis’’ järjestää satunnaisesti tapahtumaa myös ulkopuolisille ratsukoille, kuten kisoja ja valmennuksia.
17. marraskuuta Onnea Lehtis 3 vuotta! Synttäreiden kunniaksi ollaan palattu takaisin juurillemme proboardsiin. Uusi ulkoasu asennettu, vielä pientä hienosäätöä vailla. Foorumi elää seuraavat pari viikkoa kun kuvia ja sisältöä muutellaan ja siistitään. Tervetuloa takaisin!
Maanantait tuntuivat toistavan aina samaa kaavaa. Heräsin liian myöhään, aamupala = omena matkalla syötynä ja asu oli aina se sama: yöpuvun paita, addut ja rento huppari. Ainoa valopilkku koko päivässä oli se, kun koulu loppui ja pääsin tallille! Olin ajaa kotimatkalla ojaan sotkiessani mustan jään peittämää tietä pyörälläni vaarallisen nopeaa vauhtia kuin päätön kana, mutta onneksi vain melkein. Sairaalakeikkaa tästä ei kuitenkaan haluttu. Kotona keitin itselleni nuudelia ja paistoin kasviksia wokiksi. Ahmittuani annoksen ennätysvauhtia rymistelin rappuset yläkertaan vaihtamaan tallivaatteet. Viininpunaiset ratsastushousut, tummansininen huppari ja harmaat hengittävästä materiaalista valmistetut polvisukat. Ja reppu selkään ja menoksi.
Kello löi tallille saapuessani varttia vaille kolme ja hevoset olivat näköjään juuri saaneet päiväheinänsä. Se liinakko suomenhevonenkaan ei kolisuttanut karsinan ovea tervehdykseksi kuten yleensä, vaan mussutti kaikessa rauhassa ruoka-annostaan. Nautin hetken hiljaisuudesta ja annoin ihanan, hevosentuoksuisen ilman virrata keuhkoihini. Säpsähdin oven avautuessa melkein varpaideni päälle ja huomasin kummastuneen Ririn ilmeisesti rehuvaraston (ainakin ovessa luki niin) suulla. Hetken vain tuijotimme toisiamme, kunnes purskahdimme molemmat nauruun.
"Moi Rosetta! Oletkin aika aikaisessa, tänään ei ole kauheasti hoitajia vielä näkynyt", Riri päivitteli ja sulki varovasti oven takanaan.
"Tulin niin pian kuin vain koulusta pääsin", hymähdin olkiani kohauttaen. Vaikka Riri olikin mukava, en silti olisi mielelläni juuri nyt tavannut häntä. Halusin Sotilaan luo.
"Mitäs olit ajatellut tehdä tänään? Karsinan saa aina siivota!" porkkanapää tiedusteli huvittuneena.
"En oikein tiedä... Ehkä käymme kävelyllä?" mietin hieman epäröiden.
"Milloin haluaisit ratsastaa Sotilaalla?" Riri jatkoi, joka sai minut vaivaantumaan vain lisää. Aloin vaistomaisesti kieputella hiuksiani sormieni ympärille.
"Enpä tiedä... Ei mulla ole saappaitakaan mukana."
"Pelkäätkö ponia?"
"En missään nimessä! Äh... En mä vain ole ratsastanut ennen itsenäisesti..." puuskahdin lopulta. Riri katsoi minua myötätuntoisena.
"Voi, olisit heti sanonut!"
Riri kertoi, että ehtisi vallan mainiosti tulla katsomaan minun ja Sotilaan perään. Saisin myös lainata paremman puutteessa hänen (liian isoja) haisaappaitaan. Hoitsuni oli kuulemma jo sisällä, joten otin riimun mukaani ja menin ruunan karsinan luo.
Sotilaan ilme ei värähtänytkään, kun puin riimun sen päähän ja raahasin uneliaan ruunan käytäväpaikalle hoidettavaksi. Kuorittuani ruunan loimesta ei alta paljastanut juurikaan likaa, mutta jaloillensa hoitoponini oli onnistunut järjestämään kunnon mutakylvyn. Vaikka olinkin juuri pari viikkoa sitten nyppinyt Sotilaan, oli sen harjakin jo ehtinyt venähtämään kunnon takkupesäksi. En minä ruunaa ehkä kaikkein parhaaseen edustuskuntoon saanut, mutta sai nyt kelvata.
Riri keskeytti karsinansiivouksensa tullakseen näyttämään minulle, missä Sotilaan tavarat olivat. Viimeistään siinä vaiheessa talliin alkoi vyöryä innokkaita hoitajia ja vähän heidän jälkeensä vähintäänkin yhtä innokkaita ponituntilaisia. Riri jakoi siinä välissä tuntilaisille ponit ja patisteli muutaman nurisevan hoitajan auttamaan niiden kuntoon laittamisessa. Viestitin katseellani myötätuntoa ohitseni raahautuville, uupuneille hoitajatytöille, mutta palasin sitten Sotilaan luo varustaakseni uljaan ratsuni. Laskin satulan ruunan selkään ja liu'utin sen (toivottavasti) oikealle kohdalle. Poni sai vielä enkkusuitset päähänsä ja jännesuojat jalkaansa. Riri neuvoi vielä heittämään klipatun Sotilaan selkään viltin alkulämppien ajaksi, sillä tunnit varasivat maneesin ja joutuisimme menemään kentällä.
Ulkona oli alkanut tihuttaa vettä, mutta se ei oikeastaan haitannut vaan enemmänkin virkisti mukavasti. Sotilaskin näytti pikku hiljaa heräilevän horroksestaan, viimeistään siinä vaiheessa kun Riri punttasi minut lainakumpparit lonksuen ponin selkään. Taputin ruunaa kaulalle ja tunnustelin, miltä Sotilaan satulassa tuntui istua. Minulla oli ruunan leveässä selässä varsin turvallinen olo, varsinkin kun sain katsella sen pörröisiä, höröön käännettyjä korvia. Riri asettui sateenvarjonsa alle (ehkä vähän liioittelua?) aidalle istumaan ja katsomaan meidän menoa. Käveltyäni riittämiin pitkin ohjin heitin viltin Rirille peitoksi ja aloin keräilemään Sotilaan ohjia. Muistin onneksi Ririn neuvot herätellä Sotilas heti aluksi, joten aloinkin työstämään sitä raviympyröillä ja -volteilla pienillä temponlisäyksillä höystettynä. Onneksi minulla oli mukana pitkä kouluraippa!
Jonkun ajan päästä Riri kehotti meitä kokeilemaan laukkaa, mutta yritys ei mennyt kerralla putkeen, kun Sotilas päättikin välikäyntien jäljiltä jäädä lönkyttelemään raviin. Sain käyttää aika reilusti pohje-raippa-komboa ennen kuin homma lähti rullaamaan. Tuntui ihanalta istua oman hoitoponin mieltei keinutuolimaisessa laukassa, ja vaikkei meillä ollutkaan suurta yleisöä, fiilis oli kuin olympialaisissa. Otin vielä loppuun ravailut eteen-alas, ennen kuin siirsin Sotilaan käyntiin. Riri joutui luopumaan viltistään, joten hän päätti tulla vierellemme kävelemään lämmön ylläpitämiseksi.
"Hyvinhän se meni! Kyllä sä jatkossa voit ratsastaa ihan ilmankin valvontaa", punapää hymyili. Hikinen poni ja punaposkinen ratsastaja, check.
Kouluratsastusosuus Hallavassa oli mennyt vähän miten se oli mennyt - olimme lopulta päässeet sijalle 9 kaikista 19. osallistujasta. Zaida ja Adelie olivat pistäneet poneineen parasta ja he olivatkin sijoittuneet mukaan kärkikahinoihin sijoille kaksi ja kolme. He saivatkin suuret onnittelut myös minulta. Olin keskittymässä tosin jo esteluokkaan, jonka rataa kävelin sormia taitellen läpi muiden kanssa spekuloiden teitä ja esteiden tyyppejä.
Saapaskriisi oli ratkottu ja uudet-vanhat saappaani olivat jälleen tutusti ja turvallisesti suojaamassa koipiani, tuttuun tapaan kiiltäväksi jynssättyinä. Ne pääsivät taas loistamaan kaikkien katsojien edessä tuttuun tapaan.
"Tänään ei luista, jotenkin arvaan sen jo nyt", Cassandra voihkaisi esteitä käytyään läpi.
"Vähän samoin fiiliksin", vastasin tummatukkaiselle tytölle, joka hieroi sormenpäillään ohimoaan hermostuneesti kentän laidalla. Adelie käveli rataa läpi yhtenä hymynä ja Zaida oli oman osuutensa tehnyt Iiriksen ja Minean kanssa.
"Ihmettelen miten Peikko on käyttäytynyt yllättävän asiallisesti!" Seera sanoi kun kävelimme koko poppoo ulos maneesista. "Täällä on aika paljon porukkaa ja tyttöjä", hän lisäsi.
"Eiks Karo sanonut, että se on aika lunkki?" Rosa kysyi kuultuaan mitä ilmeisemminkin Seeran sanat maneesin edessä, Fiona toisessa kädessä korvat tötteröllä stepaten.
"Se on ori. Se on suomijuntti", Seera vastasi.
"Typerät miehet", Julle komppasi vähän taaempaa Donnan selässä.
Rosetta talutteli Sotilasta, joiden luokse hipsin heipat muille sanottuani. Tai no, Maisa tuli mukanani etsimään Poppista käsiinsä, joka oli Karoliinan käsissä kauempana.
"Muruseni muruseni", hoin Sotilaalle sen kaulaa taputtaen.
"Korjasin yhden sykerön, joka oli meinannut irrota", Rosetta sanoi, osoitti korjattua sykeröä, mihin vastasin nyökkäämällä. Söpöt pinkit kumpparit. Onneksi olin ostanut niitä Black Fridayn alennuksista.
---------------------------------------------
Vuoroa odotellessa jännitti ja jännitti muuten kovin. Camilla seisoi laidalla kamera kourassa valmiina räpsimään kuvia ja Rosetta seisoi vieressä sormet ristissä. Lähtölupa kävi ja sitten se oli menoa.
Ykköselle hyppy sujui hyvin, vaikka Sotilas oli vähän vastahakoinen. Kakkonen yli, kolmonen yli, neloselle liian pohjaa, vitoselle liian lyhyt tie ja puomi alas. Kutosella menin sekaisin laskuissa ja B-osalla tuli puomeja alas kaksin kappalein. Loppurata sen sijaan sujuikin jo paremmin taas. Hammasta purren sain radan loppuun ja suuntasimme suorinta tietä taputuksien kera ulos maneesista.
Voi perkeleen muuli.
Tiputtauduin alas Sotilaan selästä yhä hammasta purren, havahtuen hommaan vasta kun leukaperissä alkoi tuntumaan ilkeää painetta. Tuhahtaen löysäsin satulavyötä ja nostin jalkkarit ylös.
"Sotilas oli vähän tahmea?" Karoliina kysyi kävellessään ulos Rosetta perässä seuraten.
"Ai vähän vai? No todellakin. Menin kanssa itse sekaisin ainakin neljästi koko radan aikana", kivahdin ja vähän turhan ronskein ottein oikea jalustin löysi tiensä paikalleen ylös.
"No, ei se niin kovin pahalle näyttänyt....", Rosetta vähän empien totesi Karoliinan viereltä.
"Ensi kerralla paremmin", tuhahdin. Karoliina lähti lyhyiden kommenttejen jälkeen sisälle katsomaan, miten Zaidalla meni, joka oli kuulemman seuraavana hyppäämässä.
Yliuomenna olisi joulukuu. Kohta olisi jo toinen jouluni Sotilaan kanssa, vau! Piirtelin surkeita tikku-ukkoja tallituvassa keltaiselle post-it lapulle, sillä parempaakaan en pystynyt omalla taiteilullani. Tallituvassa oli lisäkseni vain Manu istumassa pöydällä, silmät kiiluen tuijottaen ikkunaa. Uusi Kerttu -pentu makasi taas sohvalla nukkuen kaikessa hiljaisuudessa, minkä rikkoi vain huonosti piirtävän kuulakärkikynän rahina paperia vasten.
"Äh", ähkäisin niin, että Manu säpsähti, hyppäsi pöydältä alas ja juoksenteli muualle. Jätin sekä paperin että kynän paikoilleen ja suuntasin askeleeni talliin.
Olin poikkeuksellisesti kerennyt jo aamupäivästä tallille kun koulussa oli koeviikko parhaillaan käynnissä. Edellisenä päivänä olin ollut rustaamassa kemian koetta ja perjantaina olisi edessä vielä pitkän matikan kurssikoe ja koeviikko olisi niin taputeltu kasaan. Tallillakaan ei ollut juuri porukkaa kun suurin osa oli tietenkin koulussa. Karoliina piti maneesissa terapiatuntia, jossa oli mukana Cassu. Siitä huolimatta että kuvittelin tallissa olleen hiljaista, kuului käytävän päästä pientä ääntä ja hevosen pärskähdys. Uteliaisuuttani hipsin lähemmäksi tsekkaamaan, oliko ehkä Julle eksynyt täysin väärälle puolelle tallia Hoota etsiessään...
Reiska oli karsinassa ja olin jo huutelemassa Camilallle moikat, kunnes Reiskan selän yli pilkistikin mustat hiukset tuttujen tummanruskeiden lettejen sijaan. Pienen hetken ajaksi kohautin kulmiani kunnes muistin, että ainakin Minttu oli maininnut uudesta hoitajasta, joita nyt olikin tullut jo paljon.
"Hei-ii?" kysäisin varovasti, minkä jälkeen Reiskan takaa ilmestyi hieman säikähtäneet kasvot. Tyttö pakkasi nopeasti tavarat ovella olleeseen harjakassiin, minkä nosti olalleen, mutisi mitä ilmeisimmin tervehdyksen suuntaani ja hipsi katse kengän kärjissä ohitseni varustehuonetta kohti - vedettyään karsinan oven totta kai ensin kiinni. Peukalo keskellä kämmentä jäin seisomaan paikalleni. Ai, ehkä hän oli niitä hiljaisemman puolen kulkijoita.
---
Kävellessäni tarmokkaasti kohti Sotilaan tarhaa vetelin vaaleita kutrejani takaisin niskaponnarille. Rumahan se oli kuin mikä, mutta potta esti kauneuden. Sellaista se joskus oli. Samalla kun metsästin Sotilaan tarhasta pohdiskelin erilaisia kypäräversioita, joilla hiukseni olisivat voineet olla korkealla ponnarilla. Tällä kertaa olin vihdoin viisastuneena napsaissut mukaan leipäpalat myös Vertille ja Fosselle, joista ensimmäiselle annoin vikana leipäpalan.
"Cassandra pitää sinut liian timmissä kunnossa herra poni", jupisin orille joka maiskutteli leivät nopeasti ja siihen sen kiinnostus loppuikin. Sotilas sai rapsut ja lähdimme talsimaan kohti tallia. Oli ihan kiva ilma, joten hepan haku ulkoa oli kivaa. Sain kiittää luojaa - tai no, Ririä - etteivät Vertti tai Fosse yrittäneet tunkea portin läpi ulos sillä samaisella sekunnilla kun se aukesi. Niihinkin kaakkeihin oli törmätty kerran jos toisen.
Tallissa jätin Sotilaan pesariin ja kävin keräämässä kamat kokoon. Harjakassi, suojat, suitset.... hetkinen. Suitsista puuttuivat nivelkuolaimet, jotka yleensä olivat ihan normaalisti paikoillaan. Samalla kun latelin kirosanoja kuin Shakespeare konsanaan kirjoitin Rirille tekstaria siitä, missä ihmeessä ruunan kuolaimet olivat - niitä kun ei oikeasti löytynyt edes satulan alta. Harjailupäivä edessä. Ajattelin soittavani myöhemmin Rosetalle, voisinko käydä ratsastamassa sotilaan perjantaina kun lauantaina oli taas ratsastuskoulumestaruuksien uusi osakilpailu, jälleen uudessa paikassa.
Sotilaalle höpötellen harjasin sen läpi loimen heitettyä typerästi maahan pesarin kulmaan. Putsasin kaviot, katsoin että kengät olivat visusti paikoillaan, selvitin harjan ja nypin sitä vähän siistimmäksi. Leikkasin myös vuohiskarvoja siistien, sekä ruunurajaa kivemman näköiseksi kisoja silmällä pitäen. Siitä huolimatta ettei Sotilas pitänyt kamalasti korviin koskemisesta, sain siistittyä rehoittaneet korvakarvatkin fiksumman näköiseksi.
Havahduin puunaamisestani vasta kun kavioiden kopse kävi ovelta ja Emilia taluttelikin suurta - ja pirun hienoa - Makea yksäripuolelle. "Heiiiii Vertsu, et pääsisi kuvaamaan? Kiva keli niin ajattelin pyörähtää kentällä", Emilia kysyi silmät kiiluen.
"No joo, eipä tässä muutakaan. Sotilaan kuolaimet on hävinnyt", vastasin.
"Ei kai? Toivottavasti löytyy ennen lauantaita", Emilia sanoi. Hän oli pysähtynyt rento ruuna vierellään vähän matkan päähän.
"Parempi olisi. En tiedä mitä siitä tulisi, jos menisimme ilman kuolaimia -tyylillä", lisäsin.
"Onneksi olen kisahoitajana mukana - kamera AINA valmiina", Emilia naureskeli matkaa jatkaen.
"Heitän Sotilaan ulos ja tuun jeesaamaan", huikkasin blondin perään, joka katosi pian kulman taakse. Heitin Sotilaalle loimen selkään ja lähdin kiikuttamaan sitä takaisin ulos kavereiden luokse. Tarhoilla huomasin Reiskan hengailleen jo Cassun kanssa tarhassa, ilman että mustahiuksista tyttöä näkyi missään.
Toinen osakilpailu järjestettiin Yläkokossa. No, sain eilen käytyä ratsastamassa Sotilaan joka sikaili siihen malliin, että itku karkasi väkisinkin selässä istuttua. Saatoinkin vain toivoa, että ruuna käyttäyisi hieman paremmin mitä edeltävänä päivänä - jospa se olisi vaikka nukkunut yönsä hyvin tai vähintäänkin paremmin…
Junnujen koululuokassa me pääsimme jälleen tutulle sijalle numero yhdeksän. Sotilas oli ollut parempi, vaikka aika jäykkä kyljistään. Se ei siis juurikaan reagoinut edes verkassa kovin hyvin saati sitten Helppo B tason kouluradalla, vaikka rata oli meille tuttuakin tutummaksi käynyt. Laukka ei pyörinyt, vaikka käynti olikin hyvä. Loppujen lopuksi suoritimme radan kohtalaisen hyvin, vaikka paljon petrattavaa siitä löysinkin: jaksoin myös asiasta valittaa ja paasata harvinaisen pettyneenä omaan ratsastukseeni. Olin vaativa, en kiistänyt sitä, eikä egoni päästänyt helpolla häviämistä kerta toisensa perään aina uudelleen ja uudelleen!
Onneksi juhlimistakin tuli. Seera ratsasti Peikolla hyvät prosentit ja vei luokan voiton, junnujen kouluratsastuksessa Rosa sijoittui Fionalla ensimmäiseksi ja Julle tuli hyvänä kolmosena Donnan kanssa - pirulainen kuinka hyvin he radat ratsastivatkaan!
Esteradalla pääsimme pitkälle puhtaalla radalla ja melkein kerkesin jo huokaista helpotuksesta. Pohdin jo kiivaasti sitä, miten ratsastaisin uusinnassa vauhdikkaasti, mutta viimeisellä okserilla Sotilas nappasi kaikki puomit alas oman surkean ratsastukseni vuoksi. Olisi pitänyt ratsastaa parempi tie! Radalta ulos - kirjaimellisesti ulos. Hampaita kiristellen jymähdin taas hevosen selästä alas, aivan kuten viikko sitten Hallavassa. Huonosti nukuttu yö ei pitänyt kiukkuani kurissa - päinvastoin. Ärisin ja murisin jokaiselle paikalle tulleelle vuorollaan, vaikka muistin myös pahoitella Sotilasta äkäsyydestäni. Ei ruuna siitä välittänyt.
Loppujen lopuksi yrityksemme riitti sijaan 11. Cassandra ja Zaida ratsastivat puhtaat radat, ainakin kymmenesti paremmin mitä minä itse jonkin aikaa sitten ja tytöt sijoittuivat ansaitusti hyvin. Junnuissa Julle ja Minttu ratsastivat sijoille. Lehtis vei ainakin kaikki kultamitalit, vaikka olisin sellaisen huolinut enemmän kuin mielelläni myös itselleni.
Päivän päätteeksi lastasimme hepat rekkaan ja mukana roikkuneeseen traikkuun. Menin takaisin kohti Lehtovaaraa Rosan kyydillä, jolla olin myös paikalle tullutkin perjantaina kun illalla saavuimme mestoille. Matka kotiin menikin kiukkua nukkuessa pois, sekä valvomisesta tullutta päänsärkyä karkoittaen.
Kokonaisranckingissä pidimme kouluratsastuksessa paikkamme jossakin puolen välin tienoilla, esteillä loppupäässä. Koko mestaruuskilpailut ovat tähän mennessä menneet aivan penkin alle! En voinut ymmärtää, mitä teimme Sotilaan kanssa väärin kerta toisensa jälkeen.
Melko varmalla radalla olimme palanneet hetkeksi aikaa lähemmäs omaa tasoamme Seppeleessä, kun Sotilas liikkui hienosti ja yhteisymmärryksessä hyvällä radalla pääsimme sijalle kaksi. Oli ihana saada ruusuke kotiin vietäväksi. TOISIN 1. sija olisi ollut silti parempi ja se, mitä aina tavoittelin kilpaillessani. Olin ehkä hieman liian kunnianhimoinen ja olikin hankala kestää häviämistä kerta toisensa perään. Esteosuudesta ei sitten tarvinnutkaan enään puhua - sija 11. ei ollut mieleeni. Olisimmepa päässeet edes kymmenen parhaan joukkoon!
Kotikisat olivatkin totaalinen floppi, eikä Seppeleen esteosuuden sijoitus enään hetkauttanut! No, kouluradalla sijoitus oli kutakuinkin jotakin kuudennen paikkeilla. Esteillä pidimme sitten perää. Sotilas kielsi okserille (enkä todellakaan ollut valmistautunut siihen) ja lensinkin selästä alas komeassa kaaressa. Ja voi miten ärsyttikin kun ymmärsin lentäneeni vasemman käteni päälle. Ranne siinä kärsi. Vakuuttelin kaikille pitkälti olleeni kunnossa. Toisin oli, minkä myöhemmin sain huomata.
Harjailin Sotilasta kisojen jälkeisenä päivänä tallilla. Olin hautautunut toppatakkiin ja käsissäni olivat lapaset. Onneksi vasen ranteeni oli venähtänyt oikean sijaan, joten pystyin toimimaan edes jotenkuten. TOIVOTTAVASTI se parantuisi lauantaille. En voisi missään nimessä missata finaalia, vaikka miten mokailisimmekin. “Pirulainen kanssasi”, jupisin paikalleen möllöttäneelle ruunalle. “Tietäisitpä vain, minkä verran aiheutit minulle ongelmia sillä yhdellä pirun pysähtymiselläsi”, jatkoin murinaa, “olisit edes varoittanut ajoissa”. Juuri lauseen lopetettuani paikalle pöllähti Allu Juulin kanssa sisälle, tamma hiestä märkänä treenin jälkeen. Allu moikkasi, vaihtoi kanssani ripeästi kuulumiset ja jatkoi matkaansa yksäripuolelle hoitaakseen Juulin kondikseen treenin jäljiltä. Sotilas pääsiis tänään vain liinan päähän ympyrälle maneesiin - en jaksanut alkaa tappelemaan tilsojen kanssa, sillä Sotilaalla ei kai vielä ollut edes tilsakumeja kenkien lisänä, ellen ollut ihan väärässä asian suhteen. Heitin Sotilaalle kamat niskaan ja nappasin liinan kuolaimissa kiinni olevaan deltaan. Sotilas sai vielä viltin selkään ja lähdimme tallustamaan pakkaseen maneesia kohden.
Zaida oli ratsastamassa Fossella ilman satulaa ja Julle oli Hoon kanssa taittelemassa jos jonkinlaisia koulukiemuroita. Adelie oli tunkenut mukaan Ringon kanssa ja Seera talutteli puolestaan sekä Rimpua että Pontsoa samaan aikaan pienin ongelmin. Ehkei siellä ollutkaan tilaa meille kahdelle. Käännyimme siis ympäri ja köpöttelimme kentälle, missä Inari oli taluttelemassa vatsastaan pyöristynyttä Danaa kaikessa rauhassa. “Moikka”, huikkasin tytölle, joka vähän säikähtäneenä heilautti kättänsä suuntaani. “Onko ok, jos tulaan Sotilaan kanssa tohon toiseen päätyyn?”
Sotilas sai kävellä ensin hetken aikaa reippaasti molempiin suuntiin ympyrällä - nappasin toki myös viltin pois selästä. Inari ja Dana lähtivät maastoreitille päin ja jäimme Sotilaan kanssa kaksin kentälle. “Ravi”, houkuttelin ruunan rentoon raviin, missä se köpötteli menenmään kiireettömästi, lähtien välillä vähän turhan suurelle ympyrälle. Kumpaankin suuntaan käskin sen ottamaan vielä laukat missä Sotilas innostui heittämään pukin ja kaksi. “Sehän liikkuu”, Jasmiina huusi kentän laidalta, missä hän seisoi Minean kanssa. “No joo”, totesin. “Kaikki ok?” Minea kysyi. “Jeps, lauantai ärsyttää”, vastasin olkia kohautellen, hidastaen Sotilaan samalla ravin kautta käyntiin. “Toivottavasti ensi viikolla sujuu paremmin”, Minea sanoi. “Kyllä se siitä, tsemppiä treeniin”, Jasmiina kannusti ja tytöt lähtivät takaisin tallille päin kylmässä hytisten.
Käänsin katseeni Sotilaaseen joka käveli pää pitkällään ja pysähtyi tuijottamaan suuntaani odottavasti. Halusiko sekin kylmää karkuun sisälle?
Jouluaatto oli mennyt sukuloidessa kansainvälisesti sieltä sun täältä saapuneiden mummojen, isosetien ja serkkujen kanssa - hulabaloo oli taattu. Joulupäivän aamu oli aina ihanan rauhallinen ennen kuin show must go on tuttuun tapaan iltapäivästä, joten näin parhaaksi saapua tallille rennolle maastolle. Sotilaalle toin lahjaksi leipomani piparin, johon olin kirjaillut Sotilaan nimen hevosnekengän muotoiseen pohjaan. Sai se lahjaksi kanssa pienen porkkanapussin jonka kävin hakemassa matkalla kymmeneltä auenneesta pikkuputiikista, missä porkkanat olivat muuten ylihinnoiteltuja.
Sotilaalla oli onneksi myös joulumieltä, joten köpöttelimme kivan tunnin lenkin ilman satulaa kirpeässä pakkasessa. Mitään hirveän valoisaa ei tuttuun tapaan ennättänyt olemaan, mutta se ei juuri mieltä lannistanut: lunta riitti, joten se oli jo tarpeeksi. Valkoinen joulu oli aina must have, mutta onneksi lapissa ei siitä ollut huolehtimista - sen olin saanut todeta yli vuoden täällä asuttuani. Aika todellakin lensi kuin siivillä.
maanantai 7. tammikuuta 2018 2019!! Vuoden ensimmäiset
Koko joulukuu oli sujahtanut silmieni editse kuin napapiirin pikajuna, ja yhtäkkiä lahjat olikin jo jaettu, raketit paukuteltu ja oli alkanut uusi vuosi. Uusi startti, jolloin kaiken voisi aloittaa puhtaalta pöydältä ja tehdä elämästään paremman. Olin puoliksi luvannut itselleni syöväni enemmän kasvisruokaa tänä vuonna, mutta kun ei kertonut lupauksistaan kenellekään, ei kukaan myöskään valvonut niiden pitämistä. Minua hieman harmitti, että olin missannut pikkujoulut tai etten ollut käynyt muutenkaan tallilla koko joulukuussa, mutta ainakin joululoma Dubaissa oli ollut kokemisen arvoinen. Onneksi Vertsu oli pitänyt hoitsumme sillä aikaa vireessä. Olin ostanut Sotilaalle jouluiset suojat ja poronsarvetkin, joten ne pääsisivät käyttöön sitten vaikka tänään, edes kuvia varten. Eikö joku ollutkin sanonut, että ehkä Venäjällä (tai jossain muussa sen tapaisessa maassa) juhlittiin joulua vasta 6. päivä tammikuuta? Siitä en ollutkaan kuin päivän myöhässä.
Lehtovaarakin näytti ihan erilaiselta valkoisten hankien peittämänä, eivätkä pörröiset pihattoponit paksuissa turkeissaan voineet tietenkään säästyä rapsuilta. Sotilaskin saisi omansa, kunhan pääsisin talliin, sillä tarhassa näkyivät vain sen kaksi kaveria. Niiden nimet olivat muuten oikeasti Vertti ja Fosse, jonka olin kuullut Cassandralta vasta päiviä myöhemmin kutsuttuani ihan avoimesti alkeistuntilaisten kuullen poneja väärillä nimillä... Pitäisi pestä korvat. Tiesin jo ulkomuistista, että Sotilas meni perjantaina lähes poikkeuksetta varmaan kolmelle tunnille, joten en ollut edes varautunut ratsastukseen. Niinpä Uggit, Addun legginsit ja paksu viininpunainen toppatakki olivat ihan mukiinmenevä tallivaatetus, varsinkin näin kylmällä. Tai siis, miinus kolmen asteen pakkasella... Pitäisi tällaisena kaupunkilaistyttönä ehkä hieman totutella Lapin talveen ja pukeutua vähän paremmin säänmukaisesti, mutta olin jo ylpeä itsestäni, kun olin vaihtanut nilkkasukat pidempiin (edes täksi päiväksi). Pienin askelin oli varmasti parempi edetä kuin suurin harppauksin, vai?
Tallissa oli käynnissä alkeistuntiponien laitto, joten oletin jonkun innokkaan pikkutytön jo laittavan Sotilasta kuntoon täyttä päätä. Ehkä se tarvitsisi apua satulan laitossa? Niinpä moikkasin käytävällä shetlanninponien kanssa avustavia Zaidaa ja Adelieta matkalla Sotilaan karsinalle, mutta perille päästyäni oli vastassa vain uninen ruuna talliloimi päällä ja heiniä hännässään.
"Voiks joku kattoa meneekö Sotilas tunnille?" huusin tallin toiseen päähän hieman hämmentyneenä ja pian kuului myöntävä vastaus. Miksei sitä laitettu?
"Jos sitä ei laiteta, niin ratsastaja on varmaan myöhässä!" kuului tietävä vastaus parin karsinan päästä, jolloin tiesin mitä minun nyt täytyisi tehdä.
"Sulla on kymmenen minuuttia aikaa", Heli huusi kuin matikan kokeen kimpussa kamppailevalle oppilaalle. Joku sentään ystävällisenä toi Sotilaan kamat.
Tein pikaisen tilannekatsauksen yhä uniseen hoitoponiini, joka ei loimen ansiosta ollut kovin likainen, eikä lumen alta hevin löydetty mutalätäkköä. Märkä karvakin jaloista oli ehtinyt jo kuivahtaa. Niinpä suin vain pikaisesti pölyt pois Sotilaasta ja tarkistin kaviot, jonka jälkeen aloin jo asettelemaan tuttua tummansinistä huopaa ruunan selkään. Ehdin hieman selvitellä sen harjaakin, joka oli taas venähtänyyt viime kerrasta ja kaipasi nyppimistä, mutta sellaiseen ei juuri nyt ollut aikaa. Unelias hoitsuni ei herännyt edes tunkiessani hieman kovakouraisesti (sori poni) kuolaimia sen suuhun, vaan lepuutti vain rennosti takajalkaansa. Sen takia luulin koko ajan, että satulakin oli ihan vinossa. Katsoessani kelloa oli minulla vielä muutama minuutti aikaa tarkistaa kaiken olevan valmiina, joka oli varsin passeli hetki huomata unohtaneeni suojat. Onneksi en ollut vielä ehtinyt kiikuttaa harjakassia sattariin, joten sain korjattua tilanteen nopeasti.
"Koita nyt vähän piristyä", lepertelin ruunalle heittäessäni viltin sen selkään maneesimatkan ajaksi, samalla kun Heli tarkisti kaikkien ponien olevan valmiina. Sotilaan ratsastaja ei vieläkään ollut tullut, mutta hänestä ei myöskään ollut kuulunut mitään, joten Heli tietysti optimistisena uskoi ratsastajan voivan vielä ilmestyä paikalle. Muiden auttaessa alkeistuntilaisia selkään, sain luvan talutella Sotilasta pitkin maneesia, vaikka mieluummin olisin ehkä kääriytynyt viltin alle tallitupaan. Näin hieman uudempana piti kuitenkin auttaa niin paljon kuin pystyi, enkä välillä saanut kasvoilleni jumittunutta ylipirteää asiakaspalveluhymyä millään pyyhittyä pois.
Talulteltuani Sotilasta noin vartin verran uskalsi Helikin jo myöntää, ettei ratsastaja ehkä kuitenkaan ollut tulossa Koska poni oli kuitenkin menossa heti seuraavalle tunnille, olisi se turha purkaa ja heti perään laittaa uudestaan. Niinpä Heli antoi minulle luvan lähteä pienelle maastolenkille ruunan kanssa! Koska minulla ei kuitenkaan ollut ratsastushousuja mukana, puhumattakaan saappaista (voisi alkaa säilyttää niitä kaapissa), pyysin Heliltä lupaa lähteä ilman satulaa. Kumma kyllä lupa heltisi heti, mutta sitten muistin, ettei Heli ollut läheskään niin tiukka kuin Karo, joka suunnilleen tuli kysymään tallikäytävällä, toimittiko siellä mitään järkevää. Lainakypärä pitäisi hakea tallista, mutta muuten minulla oli kaikki tarvittava napatessani maneesin reunalta lainaraipan ja jättäessäni satulan katsomoon toivoen hartaasti, ettei Ruusa säikähtäisi sitä.
"Heippa! Me lähetään tästä maastoon!" huusin tarkoituksella kovaan ääneen, sillä en vain voinut olla olematta hieman vahingoniloinen, hups.
"Pysy kiltisti tässä", ohjeistin Sotilasta tallin ovella jättäessäni sen ehkä hieman liian uhkarohkeasti irti keskelle tallikäytävää odottelemaan minua kypäränhakureissun ajan, mutta ainakaan tallissa ei ollut ketään, edes sattarin puolella. Korkeintaan joku hiljainen sielu, kuten Frida hoitoponinsa karsinan nurkassa. Palatessani takaisin ei Sotilas ollut yllätyksekseni liikkunut millisenttiäkään, mutta syy sille löytyi huomatessani parkkeeranneeni ahneen ponin suoraan valmiiksi Ikea-kasseihin punnittujen iltaheinien viereen.
"Nyt poni!" toruin sitä ja kiskaisin ruunaa ohjista, jolloin se kääntyi katsomaan minua syyttömän näköisenä, kuitenkin heinänkorsia suusta sojottaen, jolloin en voinut olla nauramatta. Kiskoin loput heinänkorret pois Sotilaan suusta ja sovitin kypärää päähäni. Se oli ehkä hieman iso, mutta hienoin, mitä tallituvasta oli löytynyt, joten sai luvan kelvata. Joku oli unohtanut tallin pihalle jakkaran, jolta kätevästi ponnistin hoitoponini leveään selkään. Kiskoin vilttiä hieman jalkojeni lämmikkeeksi ja annoin Sotilaalle pohkeita, jolloin se keinahti yllätyksekseni varsin reippaasti liikkeelle. Puolimatkassa tajusin unohtaneeni jouluvarusteet tallille, mutta se ei hyydyttänyt leveää hymyäni pätkän vertaa.
sunnuntai 20. tammikuuta 2019 Sonja Viikin kouluvalmennus:
Treeniä, treeniä ja vielä lisää treeniä
Kun olin huomannut tallin ilmoitustaululla lapun Sonja Viikin valmennuksista, olin ensimmäisenä lähettänyt siitä viestiä Vertsulle ja kysynyt, halusiko blondi kakkoshoitajansa (also known as orja) henkiseksi tueksi tai vaikka verryttelemään Sotilasta, mutta se kehottikin minua osallistumaan itse! Olin ratsastanut Sotilaalla mitä — pari kolme kertaa, ja hetikö menisin sillä valmennukseen? En ollut varma, antaisiko Riri minulle edes lupaa, mutta vaikka antaisikin, en ollut itse valmis menemään ties kuinka moninkertaisen suomenmestarin eteen kaikkien nöyryytettäväksi. En enää edes tiedä, miten helposti Veronica kuitenkin lopulta sai minut taivuteltua valmennukseen, mutta eipä aikaakaan, kun nimeni seisoi ensimmäisenä helpon ceen listassa. Vain helppo C. Kyllä siitä nyt pitäisi selvitä kenen vain, varsinkin Sotilaan kaltaisen turvallisen hepan kanssa! Vaikka vakuutinkin sitä itselleni koko viikon, en saanut öisin unta ajatellessani vain valmennusta.
Jokainen voi siis varmaan kuvitella, kuinka tulisilla hiilillä olin valmennuspäivän aamuna. Heräsin kukonlaulun aikaan rättiväsyneenä ja kittasin aamupalaksi jättikupillisen kahvia, sillä kuinka noloa olisikaan nukahtaa satulaan! En tiennyt, miten valmennukseen olisi pitänyt pukeutua, joten soitin varmuuden vuoksi Vertsulle (sori että herätin) kysyäkseni, pitäisikö laittaa valkoiset housut. Tyttö vastasi uneliaana, että vaatetuksen pitäisi olla siisti, mutta liiotella ei tarvinnut. Niinpä (noin vartin pohdinnan jälkeen) päädyin laittamaan viininpunaiset ratsastushousut ja harmaan baselayerin. Hiukset harjasin niskaponnarille, enkä tällä kertaa unohtanut jo valmiiksi kiillotettuja saappaita huoneeni nurkkaan, check. Saappaiden kanssa en lähtisi bussilla, mutten myöskään halunnut äidin tulevan tallille, joten olin eilen sopinut Iiriksen kanssa kimppakyydistä. Tykkäsin niiden autosta, sillä se näytti enemmän normaalien ihmisten autolta, toisin kuin iskän kokoelma toinen toistaan kalliimpia Rolls Roycejä. Joskus olisin vain halunnut tavallisen elämän.
Olin erikseen halunnut olla tallilla tuntia ennen valmennusta, ja vaikka se olikin Iiriksen mielestä aivan liikaa aikaa (huolimatta siitä, että sen hoitsu on kimo), oli se minusta juuri sopivasti. Katsoin kaikki Sotilaan varusteet valmiiksi; suojat ja satulan olin pyytänyt Vertsua pesemään eilen, mutta suitset kiillottaisin itse vasta tänään. Huomasin myös, että uljaan mustan ruunikon ratsuni satulahuopa oli aivan karvainen, jolla ei tietenkään voisi mennä valmennukseen, joten heitin likaisen pesuun ja vaihdoin tilalle puhtaan. Kun olin puhdistanut suitset parhaani mukaan (=ei kovin hienosti), oli aika hakea Sotilas tarhasta.
Siellähän eestinihme möllöttikin, tietysti juuri tarhan perimmäisessä nurkassa. Vertti ja Fosse eivät yhtään helpottaneet asiaa vetämällä pukkirallia, jolloin minun piti väistellä niitä jatkuvasti. Tietenkin ne sitten lopettivat juuri, kun olin raahannut Sotilaan portin eteen valmiina lähtemään tallia kohti ja keksivät, että nekin haluavat sisälle. Huokaus. Olin ottanut mukaan pussillisen pilkottuja porkkanoita palkkioksi ponille valmennuksen jälkeen, mutta nyt minun oli pakko uhrata osa Sotilaan tarhakavereille päästäkseni edes tarhasta talliin! Ei alkanut hyvin tämäkään päivä, ehei. Talliin päästyämme väki oli tuplaantunut ja käytävällä kävi kova kuhina, kun kaikki etsivät poniensa kadonneita suojia tai valittivat suureen ääneen, mikä oli huonosti. Olin kuvitellut ottavani Sotilaan käytävälle hoidettavaksi, mutta se taisikin pysyä nyt vain kuvitelmana. Luojan kiitos poni oli kuitenkin suhteellisen puhdas ja olin vielä nyppinyt sen harjankin perjantaina siistiksi, jolloin ei kestänyt kuin hetki, kunnes olimme valmiita lähtöön ja kaikki varusteetkin tarkistettu kahteen, ellei jopa kolmeen kertaan. Olinkohan ottanut kaiken vähän liiankin tosissani?
Heli oli ystävällisenä (tai Ririn pakottamana) kolannut kentälle uran, jotta valmennusratsukot pääsisivät verryttelemään. Varsinaiseen valmennukseen oli vielä reilut kymmenisen minuuttia, mutta tässä pystyisi vielä rauhoittumaan ennen varsinaista näytön paikkaa. Kaikki muut helppo ceeläiset näyttivät varsin rennoilta, joten oletettavasti ne olisi kuitenkin kaikki parempia kuin tällainen puskaratsukko ja osallistuisi valmennukseen vaikka poninsa tason vuoksi. Niin sen piti olla. Tuskin Lehtovaarassa kukaan muu oikeasti olisi tällainen aloittelija, joka... Kentän laidalta kuuluva tervehdys katkaisi ajatukseni.
"Moikka Rossu! Kai tää on vasta alkuverkka, etten missannut mitään?" Vertsu heilautti kättään kentän laidalta järkkäri kädessään. Olin luullut, että se oli vain vitsaillut aikovansa kuvaata. Ravuutin laiskan (yllätys) Sotilaan kentän laidalle ja näytin kieltä ponin ykköshoitajalle. Samaan aikaan Heli ilmoitti, että olisi aika siirtyä maneesiin.
"Jep, taisit tulla just kreivin aikaan", virnistin Veronicalle, joka parhaillaan rapsutteli Sotilasta korvan takaa. "Sun pitää pitää meille peukkuja!"
"Hyvin se menee", Vertsu toppuutteli ja taputti Sotilasta pyllylle, juuri ennen kuin astuimme maneesin ovista sisään.
Heti, kun kaikki valmennusratsukot seisoivat kaarrossakuuntelemassa Viikkiä, oli jännitys tipotiessään. Heitin Sotilaan viltin Vertsulle lämmikkeeksi samalla, kun ratsastin yllättävän täyden (glup) katsomon ohitse. Meitä kehotettiin heti kokoamaan ohjat, sillä hevoset oli jo verrytelty, ja voitaisiin mennä suoraan asiaan. Valmennuksessa keskityttäisiin kuulemma tarkkojen teiden ratsastukseen ja niiden seuraamiseen, johon Sotilas tuskin olisi mikään paras ratsu, sillä se tuntui juuri tänään erityisen tahmealta. Se ehkä asettui yhteen kulmaan, mutta seuraavasta se käveli ohi kuurona avuille. Olisin voinut vetää itkupotkuraivarit, ja tuntia oli kulunut korkeintaan viisi minuuttia. Onneksi me oltiin kuitenkin valmennuksessa, sillä siellä valmentaja oli aina neuvomassa ongelmatilanteissa.
"Sotilas kiemurtelee, koska nojaat selvästi enemmän vasemmalle. Suoristapa itsesi satulassa ja yritä löytää reitti katsomalla sen ulkokorvaan", Viikki selitti, jolloin polkaisin itseäni oikealle ja yritin ajatella ulkokorvaa, vaikka se tuntuikin hankalalta.
"Hyvä, juuri noin! Muista kuitenkin myös tempo", sain lisää palautetta, jolloin pieni puna nousi kasvoilleni, olihan taakseni melkein kertynyt jo jono, sillä Sotilas kirjaimellisesti mateli kuin etana. Muistettavaa oli niin paljon! Onneksi Vertsu edes tsemppasi meitä hymyilemällä katsomossa.
Heti kun olimme ratsastaneet muutamia kiemuroita ja koukeroita, oli aika siirtyä raviin, jolloin olin heti skarppina korjaamassa väärän kevennyksen ja huolehtimalla temposta.
"Nyt Sotilas ravaa oikein kivasti, Rosetta! Voit kuitenkin myödätä hieman ohjasta, sillä nyt kätesi ovat suorassa edessä. Niissä pitää olla hieman kulmaa", Viikki ohjeisti. Hups, kädet. Kaikkea ei voinut muistaa, mutta sentään meitä kehuttiin kolmikaarisen kiemurauran kiemuroiden tasaisesta koosta. Osalla keskimmäinen kaari taisi olla selvästi muita isompi, joten jostain sitä sentään tiesi olla ylpeä. Sain ratsastaa ensimmäisenä, kun vaihdoimme suuntaa keskihalkaisijalla, vaikka Sotilas kiemurtelikin mahdottomasti, ihan sama kuinka kovasti yritin saada sen pohkeen ja ohjan väliin. Kun olin juuri päässyt uuteen suuntaan, ovelta kuului kuitenkin kolinaa, jolloin Sotilas selvästi heräsi horroksestaan ja singahti kuin sähikäinen pitkää sivua eteenpäin. En ollut yhtään valmistautunut syöksyyn, jolloin horjahdin tietysti ponin kaulalle. Ruuna ei kuitenkaan kauaa jaksanut poukkoilla, vaan väsähti pian, mutta minulla ei ollut enää mahdollisuutta päästä satulaan, jolloin päätin tiputtautua jaloilleni maahan. En kuitenkaan huomannut laskeutuvani suoraan tuoreen lantakasan päälle, jonka takia liukastuin ja lensin pyllylleni hieman kauemmas. Katsomosta kuului naurua.
"Hyvänen aika, ei kai sattunut!" Viikki huudahti kauhistuneena ja tuli auttamaan minut ylös. Pudistin päätäni, vaikka tilanne olikin äärimmäisen nolo. Oliko minun ollut pakko pudota Sotilaalta, maailman turvallisimmalta ponilta, juuri Sonja Viikin valmennuksessa? Oli tämäkin varmaan jonkinlaista tuuria...
Äiti naputteli malttamattomana tietokonettaan keittiösaarrekkeen luona. Siitä irtosi korvia raastava napsutus. Yritin itse keskittyä ranskan kielioppiin loppuviikosta alkavaa koeviikkoa silmällä pidellen keittiönpöydän ääressä ja minua vastapäätä istuskeli omenaa rouskutellut Benjamin Aku Ankka -lehteä pläräten. Oli siinäkin ylioppilas.
"Hankkisit töitä", puuskahdin veljelleni joka tuskin nosti katsettaan sarjakuvasta. Unde taas heilautteli jaloissani pöydän alla häntää kun se kuuli tutun äänen puhuvan vaikkei sanat ollutkaan sille osoitettu.
"Valmistuisit koulusta", Benjamin totesi kylmän viileästi takaisin ja otti pian uuden haukun omenastaan. Niin rouskutus ei päässyt taukoamaan ollenkaan. Täydellistä. Daniel ja isäni olivat töissä yhä, joten vain me kolme olimme kotona - äiti teki etäpäivää. Lätkäisin kirjan kannen kiinni, tyrkkäsin sen sivuun äidinkielen raamatun seuraksi vihkokasa alle jääden. Koulujutut saisivat odottaa iltaan, talli kutsuisi. Olin sunnuntaina ollut katsomassa Sonja Viikin kouluvalmennuksia tallilla jossa Rossu oli ollut Sotilaalla: olin itse niin flunssassa, ettei minusta ollut valitettavasti kapuamaan ratsaille. Jouduin hengaamaan siis kentän laidalla. Jos jotakin positiiivista, oli ranteeni jo miltein kunnossa. Balettinäytöksetkään eivät veisi enään kuin tämän kuun loppuun, jolloin Pähkinänsärkijät olisi tältä vuodelta tanssittu.
"Kuka heittää talille?" esitin polttavan kysymyksen. Yksikään käsi ei noussut. En yllättynyt.
"Benjamin vie. Soitan pian puhelinpalaverin", äiti sanoi, osoitti kännykkää pöydällään. Benjamin huokaisi raskaasti. Nousin tuolilta ylös suunnatakseni vaihtamaan vaatteet. "Äiti ei maksa muuten bensojasi, joten hymyä huuleen veliseni", virnuilin veljelleni joka pyöritteli silmiään ja lähti etsimään toivon mukaan 1. toppatakkiaan tai 2. ajokorttiaan.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin istuin pelkääjän paikalla punaisessa Audissa. Olin napannut päälleni tutut tummanharmaat ratsastushousut, kauluspaidan ja tummansinisen neuleen, toppahousut, fleecen, toppatakin, kaulahuivin ja pannan korvien lämmikeeksi. Näytin ehkä lumiukolta (suoraan Benjaminin suusta kuultuna), mutta reilun kahdenkymmenen asteen pakkasessa oli lämpö tyyliä tärkeämpi.
"Älä päästä Spirit oriasi karkuun", Benjamin sanoi mukamas hauskasti Lehtiksen pihaan kaarrettuaan. Hän haravoi tallialuetta katseellaan.
"Se on muuten Sotilas ja ruuna", korjasin tarmokkaasti samalla kun kömmin autosta ulos, "ja kaikilla heppatytöillä on paksut toppavaatteet päällä idiootti, sori", ja lätkäisin oven kiinni.
Tallissa tsekkasin heti ensimmäiseksi ilmoitustaulun jonka mukaan tunnit eivät vissiin vieläkään kunnolla pyörisi. Emilia oli käytävässä varustamassa Nallea rentoa maastolenkkiä varten: blondi oli urhollisesti laittanut saappaat jalkaansa toppakerroksen alle, mitä jaksoin ihmetellä jopa ääneen, vaikka tosiasiassa olisin varmasti tehnyt saman asian. Ulko-ovi lässähti auki kun Seera veti perässään Peikon sijaan Pontsoa, joka oli kaiketi melko jukurimaisella tuulella: ilme kertoi kaiken. Päätin poistua jaloista Sotilaan karsinalle, mitä aloitin putsaamaan heti ensimmäisenä. Pahin pois alta, sitten kiva tehdyn työn palkkioksi! Päätin reippaasti vielä pyyhkäistä heinät juoma-automaatista pois ja testasin sen toimivuudenkin. Kaikki on, vaikka sormet meinasivat jäätyä. Kylmyys unohtui pikimiten kun kottareita yritti saada lantalaan ilman suurempaa kaaosta.
Karsinan siivottuani ja kamat raahattuani karsinan eteen suuntasin hakemaan Sotilaan sisälle Zaidan ja Cassandran saattelemana. Kylmä pakkanen iski jälleen ennen matkan puolta väliä yllättävästi kasvoille, joten painoin kaulahuiviani naaman suojaksi.
"Joko kuulitte että Voitto meni kaupaksi?" Zaida kysyi.
"Riri luopui siitä kuitenkin?" Cassandra empi ääneen ja Zaida myötäili nyökkäyksin.
"Vissiin tosi hyvälle tyypille. En ole henkilökohtaisesti tavannut, mutta joka tapauksessa", Zaida jatkoi selittämistään.
"Vau, hyvä kai sille. Olisi Voitosta saanut hauskan tuntihevosenkin", avasin sana-arkkuni keskustelussa.
"Meinasitko kestää selässä?" Cass naurahti. Zaida hyppelehti jo sormi pystyssä valmiina puhumaan, mutta Cassandra kerkesi vetää nopeammin puheenvuoron välistä: "joo joo Zaida, sinä muka kestäisit. Ei se ole sama kuin shetlanninponi - tai Fosse".
Tarhalla kukaan ei raaskinut rapsutella poneja sen kauempaa, vaan kaikki lähtivät mahdollisimman ripeästi ratsuineen tallin lämpöä kohden. Fosse marhasi viimeisenä perässä ja sitä jos mitä Zaida kirosi posket pakkasen puremina punaisina ja syvänruskea poninhäntä kohmeessa.
Tallissa Sotilas pääsi käytävällä seistessään eroon toppaloimesta selässään ja harjailin sen huolellisesti läpikotaisin puhtaaksi. Kun tunteja ei vielä ollut niin talli oli illastakin kivan rauhallinen. Marie hääräsi yksäripuolella Sintin kanssa ja Jullekin taisi vilahtaa Mintun kanssa tallin puolella ihan minuutti sitten kissan perässä. Pääasiassa oli kuitenkin ihan rauhallista. Sotilaan kaviot oli helppo käydä läpi kiitos tilsakumien, vaikka vasemman takasen kohdalla saimme neuvotella ruunan kanssa omaan makuuni aivan liian kauan aikaa.
"Minulla on muru vain rajallisesti aikaa viettää kanssasi. Olen kyytieni orja vielä päälle puoli vuotta!" jouduin töksäyttämään Sotilaalle, joka kerrankin tuntui kuunnelleen puheitani. Level up.
Kavioiden putsaamisen jälkeen jouduin puuskaisemaan ja seisomaan hetken aikaa ihan vain paikallani. Flunssa painoi edelleen hieman päälle ja sen huomasi kunnossani jos jossakin. Tanssikoulultakin varmaan puolet olivat sairastuneet jonkin influenssa-aallon kouriin. Räkärätit eivät olleen suosikkejani. Lambin ultra soft -nenäliinapaketti oli kaksin kerroin toppatakkini taskussa odottelemassa aivastelua joka alkaisi hetkenä minä hyvänsä.
"Lähdetkö maastoon?" Zaida kysyi matkalla Fossen karsinalle, satula käsivarsillaan ja suitset sen päällä.
"Olo on vähän kipeä, joten taidan jättää nyt väliin", vastasin, "miten edes tarkenet, etkö jäädy?"
"Olen jo jäässä valmiiksi, joten Fosse jos joku tässä jäätyy."
Selvittelin rauhassa vielä Sotilaan jouhet kondikseen ja kävin jalat pikasesti läpi, kaikki vaikutti ihan hyvältä. Rapsutellessani lupsakan ruunan kaulaa etsin kännykkääni takkini taskusta soittaakseni kyytiä kotiin. Iiris pamahti paikalle gängi mukanaan: häntä varjostivat Minea, Maddie, Adelie ja Rosetta kuin Greyn Anatomian harjoittelevat lääkärit konsanaan.
"Liikutatteko Sotilaan?" kysyin tyttölössiltä, "olo on vähän kipeä."
Nyt vasta tajusin, miten ironinen vertauskuvani aiemmin olikaan.
"Meinasimme lähteä taluttelemaan ainakin Ringoa ja Ruusaa, mutta eiköhän Sotilas mahdu matkaan", Iiris kailotti iltapäivän suunnitelmat. Rossu taas sepitti hakevansa hanskat eroten näin kanalaumastaan. "Näinköhän pääsemme koskaan talliin tällä kokoonpanolla?" Adelie kyseenalaisti juttua, viitaten sanoillaan varmaan Ringon ja Sotilaan tunnettuun hitauteen ja verkkaisuuteen.
"Minä taas mietin, että mikä teitä kaikkia riivaa kun palellutatte itsenne ulkona", tuhahdin.
"Pukeutumiskysymys hienohelma", Minea vastasi. Avasin käteni esitelläkseni kerrospukeutumistani, mikä ei kai vakuuttanut.
"Zaida oli muuten lähdössä Fossen kanssa maastoon myös", kerroin tyttöporukalle.
"Käyn kysymässä ne mukaan, brb", Maddie sanoi rauhalliseen ja ujoon sävyyn, ennen kuin lähti etsimään aiemmin mainittua ratsukkoa.
Rossun tultua ottamaan Sotilas haltuunsa liityin hetkeksi Mintun ja Jullen seuraan tallitupaan lämmittelemään ja soittelemaan kyytiä. Julle tosin kerkesi ensin tarjoutumaan heittämään minut kotiovelle, sillä oli ajelemassa käymään vielä kaupassa ostamassa Joakimille jotakin. Näytin idealle vihreää valoa, joten poistuimme yhdessä tuumin keksien syönnin jälkeen Jullen autolle. Minttu jäisi kuulemman hoitelemaan iltatallia yhdessä Aleksandran ja Helin kanssa, joten hän saisi tapattaa vielä ruhtinaalisesti aikaansa tallituvassa illan kohokohtaa odotellen.
Olin norkoillut tänä tiistaisena päivänä tallilla riittämiin asti: koulussa olin ollut pari vaadittua tuntia ennen kuin olin kodin kautta ruinannut Benjaminilta kyydin tuttuun tapaan tallille. Aikaani olin tapattanut lähinnä tallituvassa yrittämässä sosiaalistua - jälleen. Olin saanut kyllä puoleeni sangen epäileviä - ellei jopa säikähtäneitä - katseita yhdeltä jos toiselta tallissa hyörineeltä, eikä etenkään uudemmat kasvot ainakaan pyrkineet juttusilleni, joten tallituvassa olin lyöttäytynyt pieneen lössiin mukaan. Paikalla olivat Seera , Viveka , Adelie , Inari ja Cassandra . Kaikki kyyhöttivät ahtaalta näyttäneen pöydän ääressä ja ainakin Vivekan sekä Cassandran posket helottivat kirkkaan punaisina nenänpää mukaan lukien. Kissat taas olivat löytäneet Adelien hellään huomaan joten Kerttu makoili Adelien sylissä ja Manu vasemmalla puolella kiehnäsi juuri ja juuri penkillä pysyen Adelien tummansinistä takkia vasten.
"Oliko hrrrr, kylmä?" kysyin virnuillen Cassandralta ja Vivekalta paikalle tupsahdettuani unohtamatta kylmää imitoivaa surkeaa "hiero käsillä itseäsi" -liikettä. Cass mulkaisi siihen malliin että kysymys oli typerä ja Viveka taas jatkoi puhelimen selailua nyökkäillen ja jupisten jotakin myöntävää vastausta. Kohautin kulmiani vähän kysyvään sävyyn, mutta avasin kaappini minkä sisältöä aloin haravoimaan katseellani. Kuuntelin kärpäsenä katossa tyttöjen keskustelua pöydän ääressä, missä puheeksi tuli Zaidan muutto muualle - se tuli aivan kulman takaa.
"Joo, vissiin vanhemmille uusi työ", Seera esitti oman teoriansa muutosta.
"Tai sitten sen piti vaihtaa koulua", Adelie ehdotti.
"Ehkä allergia?" Inari jatkoi spekulointia.
Cassandran ilme ei juuri mulkaisusta ollut muuttunut kun hän kuunteli muutosta tulleita ideoita.
"Jotkut läksiäiset on must järjestää. Sehän on ihan selvää. Zaida on ollut huikea tyyppi", Cassandra lopetti veikkailut aiheessa silti mukana pysyen. "No todellakin", komppasin, "pakko tosin nyt lähteä hakemaan Sotilas. Se oli menossa alkeistunnille", huokaisin ja Seera sanoi lähtevänsä hakemaan Rimpua samaiselle tunnille.
Yhdessä tuumin kävelimme tallista ulos ja tiet erkanivat heti alkuunsa Seeran suunnattua pihatolle kun taas itse jatkoin eteenpäin Sotilaan tarhalle missä se kaverineen möllötti.
"Heippatirallaa, se olisi uusi päivä ja uusi treeni", tervehdin ruunaa laskiessani portin puomin maahan jättäen sähkölangan yhä paikalleen, sillä vaikkei Sotilas ottaisi hatkoja niin Fosse saattaisi hyvinkin luikkia paremmille apajille. Ujutin tummansinisen kulahtaneen riimun Sotilaan päähän, portilla heiluttelin narun päätä hyssytellen Fossea kohden jolloin se siirtyi kauemmaksi, talutin Sotilaan ulkopuolelle ja suljin portin perässäni sisälle lähtien.
Karsinan edessä seisoi kaksi poikaa ilmeisesti äitinsä kanssa: toisella oli kypärä päässä ja toinen seisoi kädet puuskassa hyvinkin myrtsinä.
"Sotilaalla tunnille?" kysyin lähinnä äidiltä, sillä kumpikaan pojista ei vaikuttanut kovin puheliaalta.
"Joonas ratsastaa Sotilaalla ja Miika ilmeisesti Rimpuponilla", äiti kertoi ja osoitti poikia nimien kohdalla. Miika oli ujo poika kypärä päässä ja se myrtsi oli sitten Joonas. Ohjasin äidin ja Miikan Seeran ja Rimpun luokse toiselle, taaemmalle hoitopaikalle ja laitoin Sotilaan paikalleen toiselle hoitopaikalle, mihin myös Joonas jäi seisomaan. Aiemmin olin raahannut Sotilaan karsinalle sen kamat satulaa, suitsia ja suojia lukuunottamatta.
"Aloitetaan harjaamaan?" kysyin ja sain vastaukseksi myrtsin ilmeen ja kolme nyökkäystä. Annoin pölyharjan Joonakselle ja otin itselleni toisen mennen toiselle puolelle harjaamaan, vilkaisten välillä kännykästä uusimmat viestit. Sekä mun että Joonaksen huomion herätti kuitenkin pian ihmeellinen rääyntä kun aiemmin ujolta vaikuttanut Miika yritti kaksin käsin Seeran kanssa repiä Rimpun vasenta etusta ylös ponin irvistellessä koko sydämestään. Hipsin pienen naureskelun jälkeen törkkäämään Rimpua kunnolla vasemmasta kyljestä, jolloin se nosti automaattisesti vasemman puolen jalkojaan ja kaksikko jalassa kiinni saivat repästyä sen ylös.
Sotilaan hoitamisen jälkeen menimme varustehuoneeseen ja esittelin Joonakselle Sotilaan tavarat. Poika kurottautui ottamaan satulan ja itse otin suitset, tosin pieni poika näytti hukkuneen satulan alle. Jupina kantautui korviini jolloin tarjouduin vastahakoisesti vaihtokauppaan: enkkusuitset menivät Joonaksen hentoihin käsiin ja itse raahasin satulan paikoilleen. Yhdessä tuumin saimme myös suojat paikalle ja varustettua hevosen, jolloin Heli tupsahti käytävään.
"Aah ihanaa Vertsu, pääset taluttelemaan Ronjaa ja Reiskaa", hän julisti.
Reiska.
Reiska oli yllättävän nopea etenemään jos rinnalla juoksi.
"Lenkkarit jalkaan, tänään ravataan!" Heli vinkkasi ennen kuin kääntyi kannoillaan ympäri tarkistaakseen tuntilaisien valmiuden. Tuskainen ilmeeni sai aiemmin niin äkäisen näköisen Joonaksen myös hymyilemään tosin hieman vahingoniloisesti.
Veronica viikkotehtävä kuitattu, 15 v€. Tilanne oli mielikuvituksellinen ja olit hyödyntänyt hyvin Rimpun jääräpäisyyttä kuvaten kivasti ongelman ytimen sekä lopulta simppelin, muutaman ihmisen kaivanneen ratkaisun.
Matka Hukkapuroon oli sujunut joutavasti lähinnä Ririn ajaman auton takapenkillä nukkuen, sillä edellisen yön kauneusunet olivat jääneet jopa säälittävän huonoiksi kokonaisuudessaan. Halusin kisapaikalla olla mahdollisimman pirteänä ja skarppina, joten heräilinkin vasta kun matkaa oli jäljellä puoli tuntia määränpäähän - kerkesin pitää pakollisen sometauon ja kertailemaan vähän juttuja mielessäni. Lehtovaarassa oli ollut ihan okei aikoja treenata kisakoitoksia varten, sekä kerkesin käydä vielä tämän viikon aikana kouluratsastustunnilla muistia vetristämässä mukana olleen Karoliinan valvovan silmän alla. Lehtiksestä porukkaa oli lähtenyt edellisvuoden tavoin reilusti mukaan, osa tosin auttaviksi käsiksi, mutta kisaajiakin oli peräti 11 kappaletta.
Kisapaikalla tapahtui yhtä jos toista, hulinaa riitti. Ennen pitkään olinkin löytänyt itseni valmiina viimeistelemässä Sotilaan varustusta verryttelyä varten, Rosa auttamassa. Hän menisi Fionan kanssa vasta vähän myöhemmin radalle, kuten myös paikalla välillä vilahdellut Emilia hoitoponinsa Nallen kanssa.
“Ihan hyvin teillä Sotilaan kanssa menee, ettekö olleet viime vuonnakin kisaamassa?” Rosa yritti rauhoitella, sillä tuppasin useasti jännittämään ja hermoilemaan ennen kisoja. Ihan sama miten paljon kisasin, mutta en meinannut päästä järkyttävästä jännityksestä eroon sitten millään.
“Joo, oltiin. Sotilas on joskus vain vähän tahmea ja mietinkin että jos en saa sitä verkassa tarpeeksi hereille niin miten ratakaan voisi sitten sujua…”, maalailin piruja seinille valkoista satulahuopaa neuroottisesti suoristellen.
“Se huopa on ihan hyvä, älä nyt viitsi”, Rosa naurahti ja heilautti kättään jolloin puuskahdin ja laskin irti satulahuovan kulmasta.
“Okei, ehkä se esteratsastus jännittää ainakin vähän enemmän. Olemme ehdottomasti kouluratsukko, mutta en tiedä mikä neronleimaus oli lähteä jälleen yrittämään esteiden ylittämistä. Ei meillä viime vuonnakaan kovin hyvin esteillä mennyt koko kisakautta silmäillessä”, totesin pian empien koko päivää. “Turha sitä enään on miettiä, tehty on tehty”, punahiuksinen Rosa muistutti tomerasti. Napsautin päässäni olleen kypärän soljen kiinni, tarkistin saappaideni narujen olevan kondiksessa ja otin Sotilaan ohjat kaulalta käsiini.
Pääsimme pian verkkaamaan maneesiin, jossa verkka oli ulkokentän sijaan. Verryttelyssä pyrin keskittymään siihen että saisin Sotilaan reagoimaan apuihini napakasti, sillä suurin ongelmamme oli se, ettei hevonen todellakaan tupannut aina olemaan kovinkaan reaktiivinen harrastekaveri - tässä tapauksessa kisakaveri. Oli tuurista kiinni reagoisiko se pyyntöihin vai ei, mutta onnekseni Sotilas alkoi verkan puolessa välissä toimia jopa ihan kivasti. Olin edellisenä päivänä saanut Karoliinalta viimehetken vinkkejä joita hyödynsin: tein paljon pysähtymiä ja siirtymiä, sekä kiinnitin huomiota reippaaseen tempoon varoen väsyttämästä ruunaa tyystin jo ennen kisarataa. Meno oli tempon puolesta sujuvaa, mutta olin peukalo keskellä kämmentä sen kanssa, ettei Sotilas taipunut ainakaan oikeaan kierrokseen kehuttavasti. Hitto, hitto…. ajattelin selässä istuessani. No ei parannut kuin toivoa parasta.
Seuraavaksi oli vuorossa vain kisasuoritus, mikä oli jännittänyt hyvästä verkasta huolimatta kovasti. Lopulta kaikesta jännityksestä huolimatta onnistuin ratsastamaan perus siistin radan ja Sotilas tuntui liikkuneen kivasti omalla moottorilla ja taipuikin verkasta huolimatta odotettua paremmin. Etenkin ravin tunnuin saaneen ratsastettua hyvin aktiiviseksi ja toimivaksi ja saatoin kuvitella sen näyttäneen jopa ihan hyvältä! Radan jälkeen sain Karoliinalta ihan positiivista palautetta menostamme, toki myös jotakin korjattavaa jatkoa ajatellen.
No mutta, kouluratsukko esteradalla....
Päivä jatkui esteratsastuksen parissa. Olin lyöttäytynyt yhteen kävelemään rataa Cassandra n kanssa, joka oli osallistunut myös toista kertaa kisaan yhdessä hoitohevosensa, super suloisen Cassun kanssa. Olin aiemminkin kävellyt rataa kisoissa yhdessä tummatukkaisen tytön kanssa ja meillä oli kummallakin yleensä aika samat näkemykset teiden ratsastamisesta, askelväleistä ja muista jonnin joutavista esteratsastajien jutuista. Jos en ollut jännittänyt kunnolla jo kiitettävästi sujunutta kouluosuutta niin esteitä jännitin sen puolestakin: ratsastuskoulumestaruuksissa olin saanut ranteeni pakettiin lennettyäni kuin leppäkeihäs Sotilaan selästä kiellon yhteydessä radalla ja se jos jokin pisti ärsyttämään. Vain egoni ei kokenut kolahdusta, vaan kokonaisuudessani olin teatraalisesti ollut tapahtumista rikki varmaan kaksi viikkoa vielä kyseisen kisan jälkeenkin. Tänään niin ei kävisi, ajattelin painaessani rataa parhaani mukaan mieleeni. Kakkoselta kolmoselle tuonne, sieltä neloselle ja niin edelleen. Onneksi Sotilas oli ollut kouluradalla jo energinen ja edennyt hyvin, joten odotukseni olivat pikkuriikkisen korkeammalla esteitä ajatellen mitä edellisenä päivänä. Tai kuusi tuntia sitten. Itsevarmuuteni alkoi nousemaan hiljalleen, enkä pistänyt sitä ollenkaan pahakseni. Varmuutta tarvittiin jo kuitenkin verkassa.
Sotilas oli saanut selkäänsä vain estesatulan huopineen kouluvetimien tilalle ja itse menin samalla varustuksella: mustat saappaat ja mätsäävä kypärä kivoilla yksityiskohdilla, musta siisti paita sekä valkoiset kisahousut vyön kera pitämässä ne paremmin paikallaan. Se oli oikeastaan tuttu ja turvallinen kisalookki, sillä pidin pienestä överistä. Sotilas taas oli fiini ja klassinen kisaheppa huopineen ja mustine varusteineen. Tällä kertaa Adelie oli tullut hääräämään avukseni tarkastellessaan Sotilaiden kenkien pysyvyyttä: hän oli käynyt Ringon kanssa kisaamassa jo aiemmin omat osuutensa kisarupeamasta.
“Kaikki kondiksessa”, otsatukalla varustettu tyttö hihkaisi päästettyään vasemman takasen viimeisenä maan pinnalle. Irtonainen kenkä nyt menosta olisikin vielä puuttunut. Korjailin nutturaani paremmin välttääkseni sojottavat hiussuortuvat sinne sun tänne. Vaihtelimme Adelien kanssa fiiliksiä Adelie omilta radoiltaan ja itse spekuloin omaa tulevaa suoritustani.
Pitikin.
Verkassa Sotilas oli yhä onneksi virkeä eikä se ollut väsähänyt tyystin koulurataa suorittaessa. Nyt ruuna ei tosin ollut täysin kontrollissani kuten pari tuntia aikaisemmin: se lähti verkkaesteelle hyppäämään liian aikaisin tai vastaavasti liian pohjaan, enkä oikein tuntunut saaneen korjattua sitä kondikseen. Vauhtia tosin riitti, joten saatoin toivoa että vauhti korjaisi virheet. Sotilas ylitti esteet kuitenkin aika reippaalla asenteella eikä mun tarvinnut miettiä liikaa täydellistä kohtaa lähestyä esteelle. Pienempikin riitti ja siitä sain kiittää luottoruunaa allani.
Huuliltani karkasi raskas huokaisu kun odotimme lähtölupaa esteradan tuntumassa. Sotilas kävi jo yllättäen hieman kuumana odotellessaan lähtölupaa ampaista liikkeelle. Kun lupa kävi, ruuna otti ilon irti ja kiihtyi kuin ferrari konsanaan - se oli todella harvinaista, uskokaa tai älkää. Radan ensimmäistä estettä lähestyessäni tarkistin ohjastuntuman, purin hammasta yhteen ja keskityin keskittymistäni. Nyt olisi ihan pakko onnistua, vaikken esteratsastaja ollutkaan. Kai nyt muutaman esteen onnistuisimme ylittämään?
ps. vasta nyt tekstejä lukiessa huomasin kirjottaneeni syystä x hukkapuro hukkasuon sijaan...….